Olen nyt niin väsynyt lapsiini ja yksinhuoltajuuteni, että olen päättänyt luopua siitä. Osaisiko joku kertoa, miten tällainen ns. vapaaehtoinen luopuminen lapsista tapahtuu? Miten pääsen eroon huoltajuudestani?
Kerrottakoon, että olen ihan kunnollinen, työssäkäyvä, normaali äiti, joka kyllä osaa hoitaa ja voimissaan ollessan kykeneekin hoitamaan lapsensa. Voimani ovat nyt sen verran vähissä, että selvitäkseen on pakko keskittyä itseensä. Jostain on tingittävä, se on nyt sitten lapset. Kamalaltahan tämä kuullostaa, tiedän sen, mutta valintani on minun, eikä vaihtoehtoja ole. Lasten isä ei ole kiinnostunut lapsistaan, eikä siten halua huoltajaksi.
Toivon saavani asiallisia vastauksia.
Kerrottakoon, että olen ihan kunnollinen, työssäkäyvä, normaali äiti, joka kyllä osaa hoitaa ja voimissaan ollessan kykeneekin hoitamaan lapsensa. Voimani ovat nyt sen verran vähissä, että selvitäkseen on pakko keskittyä itseensä. Jostain on tingittävä, se on nyt sitten lapset. Kamalaltahan tämä kuullostaa, tiedän sen, mutta valintani on minun, eikä vaihtoehtoja ole. Lasten isä ei ole kiinnostunut lapsistaan, eikä siten halua huoltajaksi.
Toivon saavani asiallisia vastauksia.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Joo ei nyt välttämättä ole sellainen vastaus mitä odotit, mutta ilmaisenpa mielipiteeni kuitenkin. Miksi joskus olet niitä lapsia tehnyt? ja mikä nyt yhtäkkiä on niin vaikeaksi muutunut? Minusta on hirveää että lapsia tehdään ja sitten yhtenä kauniina päivänä sanotaan että nyt voi joku muu viedä lapset, minä en enää jaksa! huh huh mitä touhua.. voi lapsiparat!
heität sitten yksinkertaisesti räsynuket nurkkaan. Onpa aikuismaista. Etsi apua sosiaalitoimistosta. Saat varmasti tukiperheen ym palveluita. Ei elämä noin mene. Lapset ei ole kissoja, jotka voi luovuttaa pois kun kyllästyy. Ja jokainen äiti on joskus hyvin väsynyt lapsiinsa. Meillä on auttanut keskustelu, jossa kerron rehellisesti lapsille, että olen täysin loppuun väsynyt heidän kiukutteluihin ym. Asiallisen keskustelun jälkeen ovat hyvin ymmärtäneet ja toimintatavat ovat muuttuneet ainakin hetkeksi. Kokeiles nyt olla aikuinen.
Olen lastensuojelun piirissä jo käynytkin. Erotessamme exäni uhkasi hirttää lapsensa, kun olisi joutunut asuntoni muutto-ja remonttiaikana hoitamaan lapsiaan muutaman päivän. Ei mies ehtinyt, kun oli kiire laastarinsa luokse. Lapset sitten soittivat minulle, mutten voinut heitä ottaa luokseni, kun asunnossa oli ainoastaan valkoinen parveketuoli ja patja betonilattialla. Siellä itse elin parkettipölyssä ilman jääkaappia, hellaa jne.
Exän sisko sitten ilmoitti tämän veljensä hirttouhkauksen lastensuojeluun ja siitäkös se rumba alkoi! Siinä samassa hytäkässä selvisi, ettei mitään lyhytaikaista sijoitusperhettä ole olemassa/saatavilla. Joten se siitä avusta.
Olen keskustellut asiallisesti ja vähemmän asiallisestikin lasteni kanssa. Auttaahan se vajaaksi viikoksi, vaan sitten on sama meno taas. Olen niin väsynyt, etten jaksa enään tehdä ruokaa (saavat eineksiä), en patistaa nukkumaan, en pesulle, en mitään. Joskus makaan apaattisena tuntikausia olohuoneen sohvalla. Kun en muuta jaksa, niin en jaksa. Työssä kyllä käyn, pakko sinne on jaksaa. En voi saikullekaan jäädä, koska työt odottavat loman jälkeen, ei siis hyödytä sekään vaan ajaisi entistä hektisempään tilanteeseen.
En pidä lapsiani räsynukkena, en todellakaan. Ennemmin olen huolissani heidän kohtalostaan ja siksi kysymyksen tänne palstalle laitoinkin. Jos ei kiinnostaisi, tuskin täällä mitään kyselisinkään!
että sosiaalitoimisto ei saa jättää sinua heitteille. Heidän pitää etsiä sinulle tukiperhe tai tarjota esim kodinhoitoapua. Sinun on myös saatava tälläisessa tilanteessa vapaata eli lapsille on löydyttävä esim viikonloppuhoitoa silloin tällöin. Tiedän sen,koska minulla on sosiaalialan koulutus. Minkä ikäisiä lapsesi ovat?
Eivät he heitteille ole jättämässäkään, vaan ovat sitä mieltä, että minä olen hyvä äiti ja koska olen aina ennen (myös avioliiton aikana) lapseni hoitanut ja kyennyt tähän asti heistä yhteiskuntakelvollisia kasvattamaan, niin pystyn siihen jatkossakin.
Apu, mitä minulle tarjosivat, oli kerran kk:ssa MLL:n lastenhoitaja 5 tunniksi. Lapset ovat sen verran isoja (11- ja 14-vuotiaat), että selviävät tuon 5 tuntia yksinäänkin, kunhan jääkaapissa on ruokaa jne. Käynhän minä töissäkin ja jos koulu loppuu jo puolelta päivin, niin joutuvat tuon 5 h olemaan yksin. Tämäntyyppinen hoito on varmasti pienten lasten vanhemmille tervetullutta, mutta minun tapauksessani varojen tuhlausta. Kyse ei ole yhdestä hetkestä, vaan että olen lopen väsynyt tähän kaikkeen pyöritykseen! Mitään pidempiaikaista sijoitusta heillä ei kuulemma ole tarjolla, ei ole näitä sijoitusperheitä. Silloin kun tämä hirttotuomioasia oli tapetilla, minua kiellettiin päästämästä lapsia isänsä luo muutenkuin yleisille paikoille. Silloin selvitettiin tätä viikonloppuhoitoasiaa, koska olisin jo sillon tarvinnut sitä.
Myönnän, että olen tämän asian kanssa jo ehkä liian pitkällä, niin että pää tuntuu räjähtävän vähän joka asiasta.
kuin että sitkeästi sossuun vaan. Niillä on selkeä velvollisuus auttaa sua. Sä tarviit nyt pidempiaikasta apua. Esim lapset tukiperheeseen vaikka joka toinen viikonloppu. Tiedän kyllä että 14-vuotiaan kanssa varsinkin on raskasta. Niin raskasta, että monesti on tullu mieleen, että kirottu se päivä kun sen suloisen nyytin kainaloon sain. Jos jokaiselle raskautta haluavalle annettais semmonen pariks viikoks hoidettavaks, jäis moni mukula hankkimatta.
ota yhteyttä neuvolaan tai jos lapset eivät sen piiriin enää kuulu, vaikka koulun terveydenhoitajaan. Sinun on mahdollista saada apua. Ei ehkä kannata vielä luopua huoltajuudesta. Ehkä tarvitset nyt vaan pienen hengähdystauon? Voisivatko lapset mennä vaikka viikoksi mummolaan tai kummille tai ystävällesi tai...
Sos.toimi järjestää ensin sinulle apua ja tukea (esim tukiperhettä jne) ja jos tämäkään ei auta ottavat lapset ja heitä sijoitetaan. Huoltajuus säilyy, joudut maksamaan elatusapua ja saat tavata lapsiasi - mutta hoitovastuu siirtyy sijaisvanhemmille. Huostaanotto on hyvin vaikeaa purkaa ja näin ollen harkitse tarkkaan.
Miten tillanne on pääsytkin menemään kohdallasi noin pitkälle? Miksi et ole hakenut apua aikaidemmin? Onko lapsilla isovanhempia? Entä muita sukulaisia? Olisit hyvä ihminen hakenut apua aikaisemmin. Älä nyt kuitenkaan luovu huoltajuudesta, sitä eivät varmaan lapsesikaan halua. Hae kiiresti apua paikallisesta sosiaalitoimiston perhetyöstä. Apua kyllä löytyy.
puuttuu tukiverkko, niin ota yhteys nyt vaikka ensimmäiseksi koulun terkkariin, työterveyteen, perheneuvolaan.
Entäs ex:si sukulaiset? Jos ei omalta puoleltasi löydy sopivia viikonloppuavustajia, niin löytyisikö lasten toisesta suvusta. Työkavereistasi? Onko paikkakunnallasi jotain yh-yhdistystä? Seurakunnaltakin kannattaa kysellä. Heillä voisi olla juuri tuon ikäisille jotain leirejä. Hyvää harjoitusta vanhemmallekin rippikoulua varten :)
Exän sukulaiset eivät halua olla missään tekemisissä. Tietäähän sen, veri on vettä sakeampaa. Ihmettelen vain, että jos minä se piru heille olen, niin mitä ne lapset ovat heille tehneet. Ja aikuisten oikeasti, ehkä en halua ottaa heihin mitään yhteyttä kuullakseni etteivät ehdi hoitaa lapsiani. Siinä taas olisi exällekin yksi ilon aihe, kun minä olen pallo jalassa jatkuvasti ja herra lentää ties missä. Omat vanhemmat eivät oikein ymmärrä, että mitenkä en aina jaksa kullannuppujani hoitaa? Ja mitäs aikaa minä aikuinen, eronnut ihminen tarvitsen, kun on lapsetkin jo tehty? Hohhoijaa...
Ehkä tuo eilinen hermoromahdus on taas menossa ohise. Tänään olen ollut ihmeen rauhallinen, niin on tosin lapsetkin olleet kiltisti. Onneksi ovat suht'koht' "helppoja" ilman mitään todellisia ongelmia, mutta kyllähän tuon ikäiset osaavat jo vedättää. Ja minä kun en aina jaksa olla niin tiukka kuin pitäisi. Kai tästä täytyy taas ryhdistäytyä. Olen vaan ajatellut, että minulle tekisi hyvää olla vähän pidempi aika heistä erossa, tarkoitan viikkoja tai jopa kuukauden. Saisin elää omaa elämääni ja ladata akkuja, jos vielä jotain ladattavaa on. Viime yön mietittyäni sain päähäni, että jos luovun huoltajuudesta, ei minun tarvitse enään miettiä, mutta onko sekään mikään ratkaisu. Ei ainakaan lasten edun mukainen.
Tottakait sitä omia lapsiaan rakastaa, mutta en kiellä, ettenkö omaa aikaani kaipaisi. Elän siinä toivossa ja uskossa, että lapseni aikuisena ymmärtäisivät, että olen heitä joka käänteessä kuitenkin hoitanut, tukenut, kasvattanut ja arvostaisivat sen mukaisesti.
No, tässä tuli taas vuodatusta... Kiitos kaikille asiallisesti vastanneille, on tämä vertaistuki niin ihmeellinen voimavara.
uskallatko kertoa miltä paikkakunnalta olet? vois olla helpompi antaa tarkkoja vinkkejä, mistä saisit apua.
kuullostat masentuneelta. jaksatko hoitaa työsi hyvin? ei se ole syy olla pois, että työt jää tekemättä. jos ajat itsesi burn out:in partaalle, et sen jälkeen ehkä kykene kuukausiin töihin. sinun tulisi ottaa asiaksesi saada itsesi "kuntoon", sen jälkeen saat voimia raskaaseen vanhemmuuteen. voisit varata ajan työpaikkasi terv.hoitajalle tai lääkärille ja käydä puhumassa uupumuksestasi. et ole liikenteessä liian myöhään, mutta toimi kuitenkin pian. kuullostat jo nyt melkoisen uupuneelta.
löytyykö paikkakunnaltasi mielenterveysseuraa tai punaista ristiä? täällä ainakin turun seudulla he välittävät vapaaehtoisapua tarvittaessa. eihän se tietysti päiviksi ole, mutta onhan se ainakin alku. saat esim. muutaman tunnin itsellesi töistä päästyäsi. samoin srk välittää vapaaehtoisia joillain paikkakunnilla.
lapsillesi sinä olet kuitenkin tärkein! kerroit puhuneesi tästä lapsillesi, oletko sanonut, että haluat luopua heistä? vähän arvelluttavaa, voi aiheuttaa jonkin näköisiä traumoja ja menettämisen pelkoa, jolloin lapset käyttäytyvät vielä huonommin, koska eivät osaa purkaa omaa pahaa oloaan/pelkoaan.
toivon kuitenkin voimia sinulle! ---->-->-@
siitä puolesta, että lastensuojelu on tänä päivänä mennyt niin paljon poskelleen, että väsyneelle vanhemmalle ei ole monesti muuta apua tarjolla kuin huostaanotto. Tämä on ikävä totuus. Ja se tehdään nimenomaan vanhemman jaksamiseen/jaksamattomuuteen vedoten.
on just tuota ylä- ja alamäkeä henkisestikin. Ja itsekin oon huomannut,e ttä vertaistuki on tärkeää.
Esikoisen luokan vanhempien opettajan kanssa meillä on kehittynyt niin läheiset suhteet, että vanhempainilloissa jokainen uskaltaa pohtia ääneen ongelmatilanteita kodeissakin. Lisäksi suurin osa on yh:ia, joten aika paljon samoja tilanteita tulee vastaan.
En tiedä, onko sinulle mahdollista, mutta tuo jonkun ehdottama vuorotteluvapaa kuulosti myös hyvältä ehdotukselta. Toki kannattaa laskeskella etukäteen, miten pärjäisi sen aikaa. Muuten pian saa stressin siitä, miten saa rahat riittämään.
Oikein paljon voimia sinulle. Jos vain tietäisin asuvani samalla paikkakunnalla, niin lupautuisin ottamaan välillä lapsesi meidän poikien kaveriksi.
Tätä juuri tarkoitin. Minulla on hyvä työ ja tulemme toimeen. Ei ratkaisu ole heittäytyä kotiin, vaan pitäisi löytää ne voimat ja äitiyden "ilo" jostain. En halua ongelmien tilalle toisia.
Olen lueskellut erilaisia erosivuja ja vaikkei toisten ongelmista saisi "iloita", niin ainakin joskus tuntuu, että ompahan muillakin vaikeaa. Kuulun siis joukkoon! Vertaistukea sekin.
sammakoiden päästelystä mieleen meidän perheen pahin loukkaus. Tai siis pahiten voisin loukata varsinkin esikoista sanomalla hänen olevan, kuin isänsä. Yritän todella olla käyttämättä sitä vertausta, koska se ihan oikeasti loukkaa poikaa.
*Opettaa ilkeitä sanomisia* ;) Ehkä sunkaan ei kuitenkaan kannata ääneen verrata poikiasi heidän isäänsä...
Noi ylimieliset kommentit ON ärsyttäviä. Minun 10 vee päästelee välillä just saman tyylisiä, koska tietää olevansa jo niin iso, etten voi esim. kantaa jonkun sotkuläjän keskelle, kuten pienemmät. Toisaalta 10 vee vielä uskoo esim. pelikiellot. Ilmeisesti arvaa, että tarvittaessa vaikka "hukkaan" jatkojohdon tms., ettei edes saisi konetta enää päälle...juu ja tiedän, että on "lievää" kiristystä.
Toisaalta pienenä porkkanana on usein sitten yhteistä herkuttelua esim. limsaa, sipsejä, karkkia tms. tai vaikkapa ylimääräistä peliaikaa tietsikalla.
Mä mietin sitäkin, että olisko mitään harrastusta, mitä voisitte kokeilla vaikka kaikki yhdessä tai sitten lapsilla olis joku omansa ja sulla oma. Tai joku yhteinen juttu, mikä olis töiden ja koulun jälkeen ohjelmassa. Ehkä mä ajan takaa nyt jotain "rytmiä" tai sitä, että kaikki tietäis, että vaikka kuinka ilkeästi olis toisille puhuttu, niin kuitenkin tulee se tietty hetki, kun kokoonnutaan jonkin yhteisen jutun takia ja... Höh! En mä osaa nyt oikein selittää. Meillä se on kai Lastenohjelmat ja Salkkarit, mut teillä nyt ei varmaankaan noi lastenohjelmat enää menis läpi, kun ei meidän 10 veekään enää niistä hirveesti välitä. Mut joku muu yhteinen juttu, josta kaikki olis kiinnostunu ja joka sillain sit yhdistäis ja lois yhteenkuuluvuutta ja luultavasti vähentäis tuollaisia heittoja "Sä oot vaan istunu koko päivän" vai mitenkäs se nyt taas menikään. Kun tuntuu, ettei lapsi tajua(tai siis tahallaan ei ole tajuavinaan), että sä oot koko päivän tehnyt töitä sen eteen, että he saavat ruokaa ja katon päänsä päälle ja kuitenkaan et odota siitä mitään erityistä palvontaa. Meillä tuollainen pienikin yhdessäolo luo kunnioitusta toisiakin kohtaan. Tulee semmoinen Jee, tää on meidän perheen yhteinen juttu -fiilis. Ja sellainen Me ollaan kavereita -olo. Ja eihän kavereillekaan puhuta miten sattuu.
Valvooko sun lapset muuten myöhään? Aattelin, että jääkö sulle iltaisin edes yhtään omaa-aikaa? Itse kaipaan ainakin tämän 2-3 tuntia aikaa ihan vain itselleni. Oma valintani sitten, haluanko tiskata, katsoa telkkaria vai istua tässä koneella. Mutta tekee ihan hyvää :) Toisaalta vaikea patistaa tuon ikäisiä poikia yllättäen vaikka yhdeksältä nukkumaan, jos ovat aiemmin valvoneet yhteentoista.
No, tässä taas mun ajatuksia :)
Sanoit, että työstä et voi luopua, siellä on pakko käydä. Eli, siis luovut mielummin lapsistasi ??? Pitäisiköhän sinun ihan oikeasti hetki miettiä tilannettasi... Etkö voisi jäädä työstäsi esim vuorotteluvapaalle ja hoitaa itsesi kuntoon sinä aikana... Olo varmasti parempi kun saat itsellesi vapaata työstä, niin jaksaa niiden lastenkin kanssa kummasti paremmin...
Olenhan minä tätä tilannettani miettinyt, useastikin.
En usko, että työstä poisjäänti olisi ratkaisu. En tiedä, miten eläisimme, jos en kävisi työssä. Siksi luulen, että se olisi lähinnä karhunpalvelus sekä minulle että lapsilleni. Osa ongelmista varmaan poistuisi, mutta tilalle tulisi roppakaupalla uusia. Ja kyllä työstäni pidänkin, vaikka se raskaalta juuri nyt tuntuu. Vuorotteluvapaa ei sovellu minun työhöni. Tiedän kyllä, ettei lasten kotoapoismuuttokaan ole lapsille hyväksi. Tässä kun pitäisi löytää kultainen keskitie, joka olisi kaikille paras mahdollinen tilanne.
Kyllähän sen jokainen äiti tietää, miltä tuntuu tulla täyskaaoskotiin työpäivän jälkeen (lapset kesälomalla keskenään) ja sitten pyytäessäni siivousapua esikoinen sanoo, että "siellä istut koko päivän tekemättä mitään". Joopa joo, tiedän, että se on murkkuikäisen uhmaa... mutta siinä vaiheessa kun vanne kiristää omaa päätä, on vaikea muistaa.
Enhän minä vartavasten halua lapsistani luopua, vaan mietin miten jaksaisin eteenpäin. Enkä kyllä rehellisesti osaa ajatella, miltä tuntuu sitten, jos eivät kotona olisikaan. Mutta kun tarpeeksi väsyy, niin kaikkea mahdollista sitä tulee mietittyä. Ja varmaan tässä on osasyynä katkeruus exää kohtaan; lapsia hän kyllä halusi, muttei halua hoitaa.
Olen päättänyt elää päivän kerrallaan. Jos mietin, että tätä samaako minulla on edessäni vielä vuosia, sekoan pelkästä ajatuksesta. Ehkä yhdenpäivän tavoitteet sopivat tilanteeseeni. Ajattelin soittaa kunnan perheneuvolaan. Sieltä saanen ainakin keskusteluapua.
mitä jos soittaisit lääkäriin ja hakisit sairaslomaa?
lasten eteen mitään. hakeudut psykiatrille joka toteaa sinut kykenemättömäksi huolehtimaan lapsista mielenterveysongelmien takia, eiköhän ne lapset oteta huostaan.
Onko tuommoisia ihmisiä oikeasti olemassa?
Pyydä sossusta väliaikaista lasten huostaanottoa sairautesi vuoksi.
Sitten sulta menee kaikki ja joudut sossutanttojen myllytettäväksi ja sitten sä vasta voimaton oletkin.
Vittu mitä ihmisiä!
Vaikeaa se on tuo, kun työ on elämää tärkeämpää.
Onneksi uraohjuksille tulee lentoradan lakipiste ja alas tullaan nopeasti.
Hyviä örinöitä sitten baarissa vaan, kun ei ole lapsia eikä työtä.
kyllä kun ei muutakaan osata. Hyvä te kaksi edellistä. Joutukaa vaikka autokolariin ja menettäkää työkykynne ja pieni aivovamma siihen päälle. Me tullaan sitten haukkumaan teidät luuseriksi.
Toinen on selvästi masentunut ja tarvitsee itse apua.
Hakeudu joko työpaikan lääkärille tai kunnalliseen psykologin tai psykiatrin juttusille.
Ehkä tarvitset jopa lievän masennuslääkityksen.
On myös hyvä jutella jonkun kanssa ihan nenäkkäin ja kukaties sitä kautta saat apua lastesi hoitoon.
Sinulla on nyt seinät kaatunut päälle ja olet yksin tuskissasi.
Käyhän doktorilla juttelemassa. Et varmasti ole lapsistasi luopumassa, näkeehän tuon. Vähän kun olkapäätä tarjotaan niin jo hiukan piristyy.
Sekin että puoliso on uhannut hirttää...minut uhattiin parikymppisenä tappaa ja menin kyllä niin ahdistuneeseen tilaan, että sitä ei voi ulkopuolinen tajuta.
Koulupsykologiin voisi myös ottaa yhteyttä.
En ole Nokialla töissä, enkä ole uraohjuskaan. Työ ei ole elämää tärkeämpää, mutta elettäväkin on. Ei työstä poisjäänti ole ongelmani ratkaisu.
Enkä muuten käy baareissakaan, taitaa olla viime kerrasta reilu vuosi aikaa. Humalahakuisesti olen juonut muistaakseni 5 vuotta sitten.
Okei, mutta yhden neuvon annan. Älä vaan sotkeudu SOSIAALIVIRASTOON!
Mene vaikka yksityislääkärille ja kerro hänelle.
Ota kotiisi vaikka joku mummo hoitamaan lapsia. Monella mummolla ei ole paljonkaan tekemistä nykyisin. Ennen se oli yleinen tapa, kun vanhemmilla oli kiireitä.
olin itse väsyksissä kun lapsemme olivat itkuisia vauvoja.
Ei auttanut äitinikään, sillä hän sanoi, ettei jaksa näin vilkkaita lapsia. Veljen lapsia hän kyllä hoiti.
Nykyään myös mummit nauttivat siitä vapaasta elämästään. Juttelin viime viikolla erään mummin kanssa ja hän sanoi, että viikonloppu lasten kanssa ja hän saa viikon tasata hengitystä ja ihmetellä, että miten on aikanaan jaksanut omat lapset hoitaa.
Ihminen tai suurin osa väsyy ikääntyessään. Ei niitä lapsen lapsia osaa hoitaa niin rennosti vaan pingotetaan ja viritellään ja pelätään koko ajan.
Se niin sanottu tukiverkosto on hyvin suurelta osin kadonnut. Siksi näitä ahdinkoja on niin paljon. Silloin kun pitäisi palkata vaikka lapsen vahti niin eipä olekaan varaa.
Alkuperäisen ei tosiaan pidä työstään luopua. Se ei elämää helpota, että rahat vähenee. Myös työn sosiaalinen puoli ja se että on yleensä liikkeellä ja pois kotoa, on tärkeää.
Kotiin helposti jämähtää ja alkaa sitten ahdistua. Varsinkin jos on jo eväät vähissä.
Ehdotin tuossa jo aiemmin koulupsykaa sun muita mutta jos ne eivät tunnu turvalliselta vaihtoehdolta niin se työpaikkalääkäri on kyllä paras ratkaisu. Ellet sitten mene yksityiselle. Hoida itseäsi niin jaksat ne lasten kotkotuksetkin paremmin.
Itse kyllä kerron lapsille ihan nenäkkäin jos olen jostain syystä väsähtänyt ja kimpoilen pää punaisena. Tuo erityislapsikin jaksaa joskus kuunnella ja ymmärtää kyllä olla ärsyttämättä. Murkkuikä voi olla kyllä aika vaikeaa. Lapsi ei mielellään myönnä tai näytä niitä hyviä tunteita vanhemmilleen.
vapaaehtoista huostaanottoa, koska olet väsynyt. Lapsesi sijoitetaan todennäköisesti lastenkotiin, jossa voit käydä heitä katsomassa. Kun olet kuntoutunut voit milloin hyvänsä ottaa heidät takaisin luoksesi, jos haluat, koska on ollut kysymys vapaaehtoisesta sijoituksesta. Joudut todennäköisesti maksamaan hoitomaksua lapsistasi, jos sinulla on tuloja. Ymmärrän sinua. Kaikki vanhemmat väsyvät välillä lapsiinsa.