Mitenkäs se menikään? Suhde lapseen on kunnossa kun hän USKALTAA näyttää tunteitaan ja saada noita kiukkukohtauksia :) Silti alkaa tuntua jo väsyttävältä (lievä ilmaus) kun saan ulkoa tullessani roikottaa HUUTAVAA lasta kotiin päikkäreille, eikä oltu liian kauan. Kun kiellän ottamasta kaupassa vaikkapa kahvipakkaa ALKAA HUUTO. Kun erehdyn ottamaan kengät pois enkä odota hänen askarteluaan, seuraus HUUTO ja parku!! En keksi juuri nyt muista esimerkkejä. Tiedän, näinhän se menee ja kaikilla. Silti kysyisin teiltä kaikilta, äidit ja isät, tiedättekö netissä yhtään sellaista osoitetta josta löytäisin tietoa kuinka voisi EHKÄ olla parasta toimia jne. Tietysti vaihtaisin mielelläni kokemuksia myös. Tulkaa pliis keskustelemaan kanssani. ps. toivottavasti tämä on oikea palsta tällaiselle kysymykselle.
Uhmasta
herrrmot!
73908
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
voi sinua, juttusi kuullostaa niin kovin tutulta...itse olen neljän lapsen äitinä elänyt kertomasi hetket moneen kertaan. ne pitää vaan elää ja käydä läpi, pian uhma hellittää ja lapsesi on kuin pieni enkeli...kun uhmakohtaus saapuu, ajattele vaan, että autat siinä lastasi kasvamaan ja kehittymään tasapainoiseksi ihmiseksi. ilman uhmaa ei lapsesta kasva tasapainoista. älä anna liikaa uhmalle periksi, mutta älä myöskään rankaise lasta uhmasta, näe lapsesi uhman läpi ja ajattele, miten ihanaa on, kun hän pystyy näyttämään kiukkunsa . yksi minun lapsistani sai hirveän hepulin hautuumaalla ja isä otti hänet olkapäälleen ja lähdettiin autolle kävelemään ja poika potkii, rimpuilee ja huutaa apua ja kiroilee. nyt se jo naurattaa, mutta silloin ohikulkijat näyttivät aprikoivan, onko lapsi kaapattu ja pitäiskö puuttua. ei paljon naurattanut silloin.
Mua on auttanut seuraavanlainen ajattelu lapsen kanssa:
Mitä tyynempi, varmempi ja vakaampi on lapsen ympäristö aikuisineen, sitä helpommin lapsi selviytyy uhmasta. Lapsi on ensimmäisiä kertoja vastakkain outojen, kiihdyttävien ja vaikeiden tunteiden kanssa, niihin on yhdessä etsittävä ulospääsyä. Itseä ja toisia ei saa vahingoittaa, siitä on pidettävä huolta. Rutiinit ovat hyödyllisiä ilman sen kummempia selittelyjä. Laps ei saisi tuntea oloansa hylätyksi kiukun takia, hän ei itsekään ymmärrä mistä on kysymys. Voi pysyä lähellä ja yrittää säädellä kiukkua siihen suuntaan, missä se on hyväksyttävämpää, esim. juuri ottaa syliin kaupassa ja viedä pois, riisua raivoijalta kengät vaikka hän viestittää aivan muuta ja nostaa karjuva lapsi ruokapöydästä ja selittää, että sitten syödään kun rauhoituttu. Itse huutaminen ei ole vaarallista eikä vahingoita lasta mitenkään. Lapsi opettelee mikä on hyväksyttävää ja mikä ei ja tämä voi viedä toisilta erittäin kauan. Jos vanhempia ei ole vaikea lähestyä niin lapsi näyttää koko tunneskaalansa, uskaltaa siihen ja toivoo, että viisas ja turvallinen äiti tai isä näyttää missä raja kulkee ja miten asiat perheessä tehdään.
Tämä kaikki on loputtoman ärsyttävää, mutta minua on auttanut se ajatusmalli, että tässä tehdään nyt sitä ihmistä, jonka pitää oppia pärjäämään elämässä ja omien tunteiden kanssa. Itse en saanut koskaan kiukutella, ja olen työstänyt asiaa nyt itse äitinä todella paljon.
Uhma on mielestäni sitä, että lapsi ikään kuin näyttää, että haluaa olla voittaja, mutta tosiasiassa hän haluaa hävitä äidin tai isän johdatukseen, jossa on turvallista ja hyvä olla.Tilanne jossa riidellään mieheni kanssa on suunnilleen sama, juoksen toiseen huoneeseen ja huudan, että älä tule, mutta sismmässäni toivon, että perässä tulisi!!! :)
Ihan totta joka kirjoitettu sana täällä, tiedän itsekin, mutta kuinka hallita se OMA kiukku vaikka ihan tasan tietää että täytyisi osata olla se turvallinen ja hillitty aikuinen.
Kyllä tänään meinaan ikkunalasit helisi kun kiljaisin raivoni ulos saatuani uhmakkaasti vessaharjan päin näköä ja perään vielä nipistelyt kynsien kera!
Nyt tuntuu että olin huono äiti, taas kerran....
ei se, että lapsella on uhmaikä tarkoita, että aikusen täytyy ottaa iskuja vastaan. Lapsi HAKEE rajaa ja se on sille asettettava. Uhmaiässä on hyvä saada purkaa, mutta raja se on siinäkin. Kuulostaa teidän ym. kirjoitukset siltä, että lapselle ei tarvitse ollenkaan opettaa itsehillintää. Ihan kun voisi pokkuroida miten lystää. Mietikäänpä ennen vanhaankin, joka aika on aika luonnollinen kun kotityöt tehtiin kotona. Ei vain mitenkään päin olisi voinut sallia, että kaikki lapset vuoro toisensa jälkeen hakkaa, kirkuu, tuhoaa vaivalla hankittuja tavaroita tai heittelee kallisarvoista ruokaa seinille.
Hiukan nyt kohtuullisuutta peliin ja järki käteen. Uskon, että uhmaikä ei ole pelkkää tunteiden tai patoutumien purkua, koska mistä niitä olisi kertynyt jo pieneen ihmiseen. Ns. uhmaikä on pitkälti kokeilua ja te menette siihen jujuun, vaikka lapsi huutaa, että pysäytä minut.
Nykyään eletään sivistysyhteiskunnassa, jossa paineet ovat pienemmät koska moni asia on helpompaa. Onneksi ei ole remmejä eikä mitään omassa puuskassa annettuja puusteja. Mutta pieni lapsi haluaa, että hänet pysäytetään eikä anneta villinä riekkua väsymiseen saakka. Toki on hyvä antaa itkeä ja tuulettaa, mutta raja se on kikkuiluissakin, kuten elämässä vastaisuudessakin tulee aina olemaan.
Ei pahalla, mutta miettikääpä nyt vähän itsekin. Rakkautta ja rajoja. Mihinkäs on kadonnut kymmenestä käskystä; kunnioita äitiäsi ja isääsi. Kunnioittaako lapsi vanhempaa, jos se heittelee tavaroita niskaan, hakkaa ja nipistää??
Juu, ihan totta, tuttavapiirissäni on perhe, jossa kaksi vuotias tyttö terrorisoi koko perhettä! Jos lapsi saa raivarin, hänellä on äidinsä mukaan verensokeri liian matalalla!!! Siihen ratkaisuksi keksiä tai pullaa! Jos lapsi ei saa tahtoa läpi, tulee aina samanlainen raivari ja sitte ei ole tytöllä tullut kakka tai kyseinen verensokeri matalalla...! Puree ja kynsii äitiänsä ja äiti vaan paniikissa kun tytttö alkaa hyperventiloimaan..Tottakai alkaa, kun saa sillä keinon äitinsä paniikkiin ja tuudittelemaan "pikkuvauvaa" . Sitten jos isä puuttuu johonkin ja yrittää komentaa tyttöä, niin kuin pitäisi ja sanella säännöt, niin äiti kieltää isää tekemästä niin?! En itse ole läheisissä väleissä heidän kans, mut toinen perhe on, ja olenki sanonut et yritä nyt jotenki sanoa kyseiselle äidille että ei aina ole varmaankaan kyse matalasta verenpaineesta tai ettei kakka ole tullut. On muutenkin villi lapsi, hyppii kylässä pöydillä, lyö toisten lapsia jne... mut mitä voi odottaa jos vanhemmat tuollaisia?
uhmataan. Meillä on hieman eri tilanne kuin aivan normaaliperheissä, mutta kai tämä uhmaaminen on kuitenkin sitä aivan tavallista. Itse yritän ennalta ehkäistä turhat uhma/raivo kohtaukset. Esim, mietin aina ensin mitä olen kieltämässä, onko kyseisellä kiellolla järkeä.
- "Elä ota sitä sateenvarjoa mukaan!" Miksi, jos ulkona näyttää siltä, että pian voi alkaa sataa.
- "Elä kiipeä siihen penkille!!" Hän haluaa vain tulla katsomaan ja osallistumaan kun äiti tekee ruokaa. Miksi se täytyisi kieltää.
Tai sitten jatkuva turha käskeminen..
- "Nyt puetaan nämä vaatteet!!" Miksi lapsi ei saa itse pukea, onhan hän siinä iässä, että harjoittelee omatoimisuutta.
- Ulkoa tullessamme voin hikipäissäni ottaa kengät pois tytön jalasta ja viedä äkkiä käsipesulle. Seurauksena uhma. Miksi en anna hänen itse ottaa niitä kenkiä pois, enkö voi sitä muutamaa hetkeä odottaa.
Ruoalla leikkiminen, toisten/itsensä vahingoittaminen, tahallinen ilkivalta on mielestäni ehdottomasti kiellettäviä asioita. Rangaistuksena toimii nojatuoli, mihin laitan lapsen istumaan siksi aikaa kunnes rauhoittuu tai ymmärtää ettei kyseistä tekoa saa tehdä.
Meillä 2-vuotias pikkuneiti, joka kyllä saa joka asiasta kamalia raivareita. Vaippaa ei saisi vaihtaa ollenkaan, päiväunille ei haluta mennä yms. Silloin kun neiti on hyvällä tuulella niin on kyllä maailman ihanin pikku tyttö, mutta siihen raivariin ei kyllä paljoa vaadita. Itse olen ruvennut jo aivan pelkäämään, että koska neiti vimmastuu. ja yritän välttää tilanteita, ettei taas raivottaisi. No, ens viikolla meillä 2-vuotis neuvola, ehkä osaavat sieltä antaa jotain vinkkejä.