(Tämä on nyt vain jotain, mieluusti kuulisin mielipiteitänne siitä, mitä se on.)
Elämä tässä maailmankaikkeudessa on koostunut tarinoista. Lukuisista sellaisista, täynnä elämää, tunnetta ja toivoa. Tarinoita kertoen itse itsestään, kuka mistäkin, koskettaen meitä kaikkia. Mutta kaikille niille on yhteistä se, mistä ne lähtevät liikkeelle, kulkemaan omaa polkuaan kirjoittajan viitoittamalle tielle; Kaikelle kaikkialla on oma alkunsa.
Alussa oli Sana. Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Alussa olivat suo, kuokka- ja Jussi.
Minullakin oli alkuni, tosin se ei suurien tarinoiden tapaan ollut kovinkaan kummoinen. Se sisälsi vain parkaisun suustani ja suoran kiidätyksen lastenkotiin käynnistäen samalla tapahtumaketjun, joka on aikojen kuluessa ja hetkien kiitäessä johtanut minut juuri tähän hetkeen, tämän pöydän ääreen, kirjoittamaan vanhalla, natisevalla kirjoituskoneellani juuri näitä sanoja.
Maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli hyvyyden päällä ja Jumalan henki liikkui vetten päällä. Jumala sanoi: "tulkoon valo!" ja valkeus tuli.
Minun käteni tärisevät hieman kylmyydestä. Nykyään minulla on aina kylmä. Ilma täällä on tullut purevammaksi. Ja vuosi vuodelta se tuntuu tunkeutuvan hieman syvemmälle väsyneeseen ruumiiseeni. Sormeni etsivät taskusta tulitikkuaskia ja löydettyään sen raapaisevat jälleen yhden tulitikun. Heitän sen pienen mökkini nurkaan, sinne minne olen heittänyt kaikki aikaisemmatkin. Ne ovat minun kalenterini täällä vietetystä ajasta. Äitinikin sanoi aina: "ei saa haaskata vielä käyttökelpoista tavaraa." En halua kai haaskata tulitikkujakaan, vaikka tokko niitä mihinkään voisi enää käyttää. Mutta muistot ja tavat ovat ainoa asia, jotka pitävät minut menneessä, jossa haluan elää. Mitään muuta minulla ei ole enää jäljellä.
Kynttilä syttyy helposti käsieni tärinästä huolimatta ja yrittää taistella epätoivoisesti pimeyttä ja kylmyyttä vastaan. Kynttilä- ainoa valkeus, minkä Jumala on ikinä minulle suonut.
Yritän kohottaa huopaa olkapäilleni. En saa millään siitä otetta. Se tuntuu aina vain lipuvan sitä tavoittelevien sormieni ohitse. Aina uudelleen ja uudelleen. Kuin hiekka sen huventuessa sormien lävitse tuulen vietäväksi, kuin silloin joskus kauan sitten. Muistan seisoneeni auringon paisteessa meren rannalla, katsellen lintujen liitelyä lähellä taivasta. Kullessani huudon, käännyn, ja näen hymyilevän naisen tulevan minua kohti kädet levällään. Suljen hänet syliini ja haistan tuoksun hänen hiuksissaan, meriveden suolaisuuden. Muistan rakastaneeni häntä.
Hänen lempimaalauksensa oli ollut Hugo Simbergin haavoittunut enkeli. Hän oli aina alkanut itkeä nähdessään sen. Vuosia myöhemmin minäkin muistan itkeneeni. Ajatuksissani vain se maalaus ja sen sanoma, mikä olikin tullut todeksi. Rakastani oli kohdeltu väärin, käytetty hyväksi ja hän ei ollut enää kestänyt. Hän oli muuttunut siksi maalauksen enkeliksi, jonka paareja kantavat, surulliset pojat olivat vieneet pois. Muistan heittäneeni taulusta tehdyn jäljennöksen takassa hehkuviin liekkeihin. Se oli palanut liian kauan ja liian kuumasti. En ollut pystynyt katsomaan. Enkä pysty nyt muistamaan... Siitä on jo liian kauan aikaa.
Muisto hiipuu jälleen kuin sammutetun kynttilän liekki sen vetäessä viimeiset henkäyksensä ennen päätymistä loputtomaan pimeyteen. En lopultakaan voinut auttaa. Hänen silmänsä eivät loistaneet loppuun asti. Loppu. Hänen loppuunsa asti olin vielä ihminen. Sen jälkeen millään ei ollut enää mitään väliä.
Suo oli autio ja melekin puuton neva, jonka veden vaivaamasta kamarasta nousi vain jokin kitukasvuinen käkkyrämänty, vahvakaarnainen ja tasalatvainen pieni vanhus.
Ulos katoessani en näe muuta kuin vuorenhuippuja toisensa perään. Monina päivinä ne ovat tuoneet minulle rauhan kolkkouden ja lujuuden takaa. "Olla kuin vuori. Kova ja koskematon. Vahva, ja elää vuodesta toiseen oman itsensä voimalla. Nähdä kansakuntien sortuvan ja nousevan uudelleen. Olla vanha ja viisas." Siksi kai pakeninkin tänne, monia vuosia sitten. Kun maailma ei tuntunut minua enää hyväksyvän,kun en hyväksynyt itseäni maailmaan kuuluvaksi. Silloin otin vuoret omikseni. Niiden tyyneys rauhoitti minua ja tunsin saapuneeni omaan kotiini.
Vaan Jussi joutui muuttumaan, käymään läpi Suomen sisällissodan ja näkemään kansansa rappion, vihan toisiaan kohtaan ja lukemattomat ruumiit verta valuvina tahraten lumen punaiseksi. Jeesus ristiinnaulittiin, maailma pimeni ja hänen läheisensä kielsivät hänet.
Pimeys asuu meissä jokaisessa ja niin minäkin olen kokenut osani siitä. En voinut antaa oman haavoittuneen enkelini lähteä ilman oikeutta, jonka olisi ansainnut. Oikeuden edessä väärintekijä joutuu maksamaan ja kärsiä pahoista teoistaan. Minä otin oikeuden oikeuteen itselleni, minä olin itse oikeus.
Samalla kun tunsin pyristelun lakkaavan käsieni alla ja pään painuvan syvälle veden alle sinne jäädäkseen, minut oli pimeys ottanut omakseen. Sen jälkeen en ole enää löytänyt valkeutta. Niin kovasti kun myöhemmin pimeyttä vastaan taistelin, niin kovasti kuin juoksin sitä vuosien ajan karkuun, ei mikään voinut minua enää pelastaa. Ei mikään. Jumalan valkeus oli hyljännyt minut ja käteni olivat naulitut, suo jolle olin majani rakentanut, oli upottanut kotini ja sota oli alkanut. Silmien loiste sammui ja minun oli paettava. Paettava kauas, juostava, anottava armoa ja anteeksiantoa, minun oli kärsittävä rangaistukseni.
Kynttilän liekki lepattaa tuulessa. Tunnen sen myös sydämessäni. Hiljaa, mutta loppua enteillen. Niin, kaiken on loputtava aikanaan. Kun pian lasken kynän kädestäni, aion vian käydä makaamaan. Sulkea silmäni ja kohdata se mitä olen paennut, viimeinkin. Jumala ei unohda, hän antaa anteeksi mutta ei unohda. Tänään miä maksan velkani, ikuisuuden tuolla puolen, ja otan seuraavan askeleen, minne se minut viekin.
Toivon palaavani siihen kesään, hänen loistaviin silmiinsä, ilman raikkaaseen tuoksuun ja meriveden suolaisuuteen. Palata, ja leijua sitten ajasta eteenpäin.
Elämä tässä maailmankaikkeudessa on koostunut tarinoista. Lukuisista sellaisista, täynnä elämää, tunnetta ja toivoa. Tarinoita kertoen itse itsestään, kuka mistäkin, koskettaen meitä kaikkia. Mutta kaikille niille on yhteistä se, mistä ne lähtevät liikkeelle, kulkemaan omaa polkuaan kirjoittajan viitoittamalle tielle; Kaikelle kaikkialla on oma alkunsa.
Alussa oli Sana. Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Alussa olivat suo, kuokka- ja Jussi.
Minullakin oli alkuni, tosin se ei suurien tarinoiden tapaan ollut kovinkaan kummoinen. Se sisälsi vain parkaisun suustani ja suoran kiidätyksen lastenkotiin käynnistäen samalla tapahtumaketjun, joka on aikojen kuluessa ja hetkien kiitäessä johtanut minut juuri tähän hetkeen, tämän pöydän ääreen, kirjoittamaan vanhalla, natisevalla kirjoituskoneellani juuri näitä sanoja.
Maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli hyvyyden päällä ja Jumalan henki liikkui vetten päällä. Jumala sanoi: "tulkoon valo!" ja valkeus tuli.
Minun käteni tärisevät hieman kylmyydestä. Nykyään minulla on aina kylmä. Ilma täällä on tullut purevammaksi. Ja vuosi vuodelta se tuntuu tunkeutuvan hieman syvemmälle väsyneeseen ruumiiseeni. Sormeni etsivät taskusta tulitikkuaskia ja löydettyään sen raapaisevat jälleen yhden tulitikun. Heitän sen pienen mökkini nurkaan, sinne minne olen heittänyt kaikki aikaisemmatkin. Ne ovat minun kalenterini täällä vietetystä ajasta. Äitinikin sanoi aina: "ei saa haaskata vielä käyttökelpoista tavaraa." En halua kai haaskata tulitikkujakaan, vaikka tokko niitä mihinkään voisi enää käyttää. Mutta muistot ja tavat ovat ainoa asia, jotka pitävät minut menneessä, jossa haluan elää. Mitään muuta minulla ei ole enää jäljellä.
Kynttilä syttyy helposti käsieni tärinästä huolimatta ja yrittää taistella epätoivoisesti pimeyttä ja kylmyyttä vastaan. Kynttilä- ainoa valkeus, minkä Jumala on ikinä minulle suonut.
Yritän kohottaa huopaa olkapäilleni. En saa millään siitä otetta. Se tuntuu aina vain lipuvan sitä tavoittelevien sormieni ohitse. Aina uudelleen ja uudelleen. Kuin hiekka sen huventuessa sormien lävitse tuulen vietäväksi, kuin silloin joskus kauan sitten. Muistan seisoneeni auringon paisteessa meren rannalla, katsellen lintujen liitelyä lähellä taivasta. Kullessani huudon, käännyn, ja näen hymyilevän naisen tulevan minua kohti kädet levällään. Suljen hänet syliini ja haistan tuoksun hänen hiuksissaan, meriveden suolaisuuden. Muistan rakastaneeni häntä.
Hänen lempimaalauksensa oli ollut Hugo Simbergin haavoittunut enkeli. Hän oli aina alkanut itkeä nähdessään sen. Vuosia myöhemmin minäkin muistan itkeneeni. Ajatuksissani vain se maalaus ja sen sanoma, mikä olikin tullut todeksi. Rakastani oli kohdeltu väärin, käytetty hyväksi ja hän ei ollut enää kestänyt. Hän oli muuttunut siksi maalauksen enkeliksi, jonka paareja kantavat, surulliset pojat olivat vieneet pois. Muistan heittäneeni taulusta tehdyn jäljennöksen takassa hehkuviin liekkeihin. Se oli palanut liian kauan ja liian kuumasti. En ollut pystynyt katsomaan. Enkä pysty nyt muistamaan... Siitä on jo liian kauan aikaa.
Muisto hiipuu jälleen kuin sammutetun kynttilän liekki sen vetäessä viimeiset henkäyksensä ennen päätymistä loputtomaan pimeyteen. En lopultakaan voinut auttaa. Hänen silmänsä eivät loistaneet loppuun asti. Loppu. Hänen loppuunsa asti olin vielä ihminen. Sen jälkeen millään ei ollut enää mitään väliä.
Suo oli autio ja melekin puuton neva, jonka veden vaivaamasta kamarasta nousi vain jokin kitukasvuinen käkkyrämänty, vahvakaarnainen ja tasalatvainen pieni vanhus.
Ulos katoessani en näe muuta kuin vuorenhuippuja toisensa perään. Monina päivinä ne ovat tuoneet minulle rauhan kolkkouden ja lujuuden takaa. "Olla kuin vuori. Kova ja koskematon. Vahva, ja elää vuodesta toiseen oman itsensä voimalla. Nähdä kansakuntien sortuvan ja nousevan uudelleen. Olla vanha ja viisas." Siksi kai pakeninkin tänne, monia vuosia sitten. Kun maailma ei tuntunut minua enää hyväksyvän,kun en hyväksynyt itseäni maailmaan kuuluvaksi. Silloin otin vuoret omikseni. Niiden tyyneys rauhoitti minua ja tunsin saapuneeni omaan kotiini.
Vaan Jussi joutui muuttumaan, käymään läpi Suomen sisällissodan ja näkemään kansansa rappion, vihan toisiaan kohtaan ja lukemattomat ruumiit verta valuvina tahraten lumen punaiseksi. Jeesus ristiinnaulittiin, maailma pimeni ja hänen läheisensä kielsivät hänet.
Pimeys asuu meissä jokaisessa ja niin minäkin olen kokenut osani siitä. En voinut antaa oman haavoittuneen enkelini lähteä ilman oikeutta, jonka olisi ansainnut. Oikeuden edessä väärintekijä joutuu maksamaan ja kärsiä pahoista teoistaan. Minä otin oikeuden oikeuteen itselleni, minä olin itse oikeus.
Samalla kun tunsin pyristelun lakkaavan käsieni alla ja pään painuvan syvälle veden alle sinne jäädäkseen, minut oli pimeys ottanut omakseen. Sen jälkeen en ole enää löytänyt valkeutta. Niin kovasti kun myöhemmin pimeyttä vastaan taistelin, niin kovasti kuin juoksin sitä vuosien ajan karkuun, ei mikään voinut minua enää pelastaa. Ei mikään. Jumalan valkeus oli hyljännyt minut ja käteni olivat naulitut, suo jolle olin majani rakentanut, oli upottanut kotini ja sota oli alkanut. Silmien loiste sammui ja minun oli paettava. Paettava kauas, juostava, anottava armoa ja anteeksiantoa, minun oli kärsittävä rangaistukseni.
Kynttilän liekki lepattaa tuulessa. Tunnen sen myös sydämessäni. Hiljaa, mutta loppua enteillen. Niin, kaiken on loputtava aikanaan. Kun pian lasken kynän kädestäni, aion vian käydä makaamaan. Sulkea silmäni ja kohdata se mitä olen paennut, viimeinkin. Jumala ei unohda, hän antaa anteeksi mutta ei unohda. Tänään miä maksan velkani, ikuisuuden tuolla puolen, ja otan seuraavan askeleen, minne se minut viekin.
Toivon palaavani siihen kesään, hänen loistaviin silmiinsä, ilman raikkaaseen tuoksuun ja meriveden suolaisuuteen. Palata, ja leijua sitten ajasta eteenpäin.
Vastaukset 10
Vanhimmat
No niin...
Enpä kykene antamaan kuin positiivista palautetta. huokaus.
Eroaa tietyllä tavalla mun omista novelleistani.. pohdiskelin tässä, että jos olisin kirjottanut samasta aiheesta niin mun päässäni olisi syntynyt aivan erilainen novelli. Sehän tässä kirjottamisessa itseasiassa onkin hienoa: jokaisella on päässänsä oma tarina ja jokainen saa olla sen oman tarinansa kertoja.
Nautin kuitenkin suunnattomasti tästä tyylistäsi!
Novellista huomasi, että se oli tarkoin mietitty ja sisälsi sekä hyvän alotuksen että lopetuksen. Kokonaisuudessaan sisälsi niin paljon ajatuksia: mielenherättäviä lauseita - pisti todellakin taas aivot myllertämään..
Ja tuo voimakas sana "Jumala"... sana jota jotkut pelkäävät.. hmm, sen käyttö oli kuin luotu novelliin..(ehkä siksi kun tuo Jumala oli periaatteessa koko novellin päähenkilö:D) Joskus tuo Jumala-sana paukautetaan novellissa vain kasvoille (eikä siitä kerrota enempää): tavallaan halutaan säikytellä lukijaa. Mutta novellissasi tuo Jumala oli koko ajan läsnä aina alusta loppuun saakka.
no kuitenkin tarkoituksenani oli vain sanoa, että inhoan sitä, kun ihmiset käyttävät holtittomasti voimakkaita sanoja kuten 'pullamössösukupolvi' tai 'tekopyhä' esittäen fiksuja ja viisaita. Tavallaan ne voidaan aina sylkäistä kasvoille sillälailla, että toiset vain nyökkäilevät sanoen "kerrassaan totta!"
Nojoo... nyt taisin lentää väärälle raiteelle, koska tämä ei viittaa enää novellin arvosteluun, vaan omiin tyhmiin ajatuksiini, jotka novellisi herätti. Tässä univelkaisena lapsena alan puhua jo sitä mitä päähän pälkähtää (ja jos saivarrellaan niin en puhu, vaan kirjotan! :D)
MUTTA
yhteenvetona: loistoainesta! mieleenpainuvaa ja miettittyä tekstiä. =) tykkää, tykkää, tykkää - en näe syytä miksei tykkäisi.
nyt Angie nukkumaan! Hullun touhua tämä valvominen.
tietyillä asioilla ei voi yksinkertaisesti leikitellä tunnelman luomiseksi, vaan on otettava niistä kiinni, liitettävä tarinaan, tutkittava ja kierreltävä ja kaarreltava ja esitettävä eri näkökulmista, jotta saisi sen sopimaan kuvaan. Kai Jumala on yksi näistä asioista, jotka ovat niin tärkeitä, että niitä ei voi ottaa esille ja heittää sitten saman tien roskakoriin.
Mutta hyvä että tykkäsit. :)
niin ja kirjoita ehdottomasti lisää pian.
tahdon lukea lisää :)
taas oli yksi aivan typerä asiavirhe pujahtanut tekstin joukkoon. Alussa: ...johtanut minut istumaan tämän pöydän ääreen kirjoittamaan näitä sanoja vanhalla, natisevalla KIRJOITUSKONEELLANI..
ja lopussa: ... kun pian lasken KYNÄN kädestäni...
Antakaa anteeksi hajamielisyyteni. Tällaista sattuu kun yrittää luoda mahdollisimman taiteellisen vaikutelman... Kirjoituskoneiden ja kynien avulla. :)
Tuossa oli jo jotakin pelottavan tuttua. Toisin sanoen, olisin itse voinut tuon kirjoittaa, ehkä aavistuksen verran toisin, mutta kuitenkin jotakuinkin samoin sanoin ja sanakääntein. Tuo kuolleen muisteleminen maailmoja syleilevässä monologissa toistuu melkoisen usein omissakin teksteissäni.
Varsin mielenkiintoinen (ja hyväksi havaittu) keino yhdistellä noita suurimmalle osalle tuttuja elementtejä, uskontoa ja isänmaata, toisin sanoen raamatunlauseita ja lainauksia Linnan "Täällä Pohjantähden alla"-teoksesta. Ja tuo Simbergin enkeli... Sen mielleyhtymiltä nyt on hiukan vaikea välttyä: Maailma on paha, epäreilu, eikä siltä säästy viattominkaan, ei edes enkeli, joka tietääkseni on viattomuuden vertauskuvakin. Ja jäjelle jää sääli.
Ylipäätäänkin tuossa on jotain erittäin uskonnollista. Ja seesteinen tunnelma, jotenkin. Itse pidän siitä, kyllä, mutta voihan se olla provosoivaakin, jos sattuu olemaan allerginen uskonnoille...
Vaan kaikkia ei voi miellyttää. Kokonaisuudessaan hyvä novelli.
Meillä on kotona ollut aina sellainen ikivanha raamattu, joka on peräisin kauan sittein kuolleilta sukulaisilta noin 1920-luvun puolivälistä. Siihen on kirjoitettu myös perhetapahtumia, kuten kastejuhlia, rippejä ja häitä sekä myöhemmin sodan ajan hetkiä.
Tekstit ovat aina jotenkin koskettaneet minua, se tapa, millä ihmiset ajattelivat ja miten he tunsivat. Heille oli tärkeintä Jumalan luoma maailma ja samalla isänmaa. Sen aikainen kulttuuri, uskonto ja suomalaisuus on säilynyt raamatun sivuilla meidän päiviimme asti. En voi kerta kerran jälkeen olla hämmästymättä yhä uudelleen näiden ihmisten totaalista maailmankatsomusta; useiden vuosien ja lukukertojen jälkeen se vieläkin tekee minuun vaikutuksen.
Siitä kai ajatus tähän novelliinkin tuli, jonkinlainen henki menneisyydestä. Tiedä häntä. Kenties hieman vanhanaikaista, mutta mitäpä sillekään enää voi. Hiukan kyllä harmittaa se etten tarkemmin eräitä yksityiskohtia hionut... No, onneksi voi aina parantaa.
Joka tapauksessa, kiitos kommenteistasi.
Taas pitää tuoda itsestään esille tätä tyhmyrin puolta... minä en oikein ymmärtänyt novelliasi, vaikka luin sen useamman kerran (jopa hyvin hitaasti :). Tai no ehkä se pääpiirteittäin avautui (kärsineen rakkaansa surmannut erakko tekee kuolemaa?), mutta jotenkin se jäi tyhjäksi... se ei koskettanut. En käsittänyt mitä se halusi sanoa. Ja ainakin minusta nuo lainaukset Raamatun ja Linnan maailman syntykertomuksista rikkoivat tunnelmaa (vaikka tosin tukivat kertomusta).
Aina niin syyllinen ja kiusallinen olo antaessaan jotain negatiivista palautetta, mutta tämähän on vain yhden yksilön subjektiivinen mielipide.
turhaan tunnet syyllisyyttä, jokaisella on todellakin oikeus mielipiteeseensä ja en tietenkään odottanutkaan että tekstini kaikille kolahtaisi.
Tuo tunnelman rikkominen oli hyvä pointti, mietin itsekin kauan laitanko lainauksia jutun joukkoon. Laitoin kuitenkin, ja jotkut tykkäsivät ja jotkut eivät. Yksilökohtaista.
Juonta ei oikeastaan edes ollut, vaan tiettyjä viittauksia, mistä luoda kokonainen mielikuva. Mielikuva ajasta ja ihmisten merkityksestä "erakolle", kuten häntä nimitit, ja siitä miten hän oli kohdannut oman itsensä loputtomassa taistelussa pahuuttaan vastaan yhä uudelleen ja uudelleen.
Sanokaa mahtipontiseksi jos haluatte, sillä olette oikeassa. :)
Kiitos kommenteista, ne auttoivat ymmärtämään millä muulla tavalla novellini voi ymmärtää kuin omallani.
Huom. Erakko ei hukuttanut rakastaan vaan sen, ketä oli ajanut hänen rakkaansa itsetuhon partaalle. Erakko kuvitteli omaavansa oikeuden kostoon, mutta sitten ymmärsi tehneensä Jumalan edessä väärin, jolloin hän ei voinut enää elää itsensä kanssa ja pakeni. Kuulostaapa lapselliselta näin sanottuna... no, minkäs sille enää voi. Yleensä kuitenkin toivon, että jokainen tulkitsisi tekstejäni omalla tavallaan.
No, ei nyt ollut ihan sitä tyyliä mistä pidän, mutta ihan hyvä kirjoittaja olet, joku toinen aihe vaan. Minä kun en kestä jonkun vanhan rakkauden muistelo tarinoita. Jotain omaperäisempää jäin kaipaamaan, kun mitään uutta ei novellissasi ollut. Negatiivista palautetta en kyllä oikeastaan olisi halunnut antaa, ehkäpä vika oli vain minussa. :)
Huh... Oikein kiinnostavaa.
Minäkin esitän oman "subjektiivisen mielipiteeni".
Aiemmat kommentit kiinnittivät huomioni tähän Jumala-näkökohtaan. Tosiaan, mielenkiintoinen asetelma. Erottuvaa, sanoisin. Jumala todella on kai aika vaikea aihe ylipäänsä, hankala käsiteltävä. Tietysti hyvin henkilökohtainen, toisaalta taas jotain aivan muuta kuin kaikki muut kuviteltavissa olevat kertomusten osaset yhteensä. Tiedän, etten itse edes yrittäisi tai haluaisi kirjoittaa tekstiä, jossa kyseinen aihe olisi mukana.
Mutta kieltämättä tässä kirjoituksessa valintasi, suzanne, oli kohdallaan; oikeastaan hyvin keskeisenä elementtinä.
Jumala ei ole kovin muodikas aihe, ja tekee lukijan olon helposti kiusaantuneeksi. Nyt mietin, että millainen kuva minulle itselleni, ja teille muille muodostui tästä kertomuksen päähenkilöstä. Hänen suhteensa Jumalaan oli selvästi hyvin voimakas. Ehkä tähän maailmanaikaan meidän omat syvemmät suhteemme uskontoon ovat kai aika hyvin piilossa, en sano, että niitä ei olisi -luonnollisesti ihmisillä, ainakin suurella joukolla on-, vaan että niitä hyvin harvoin tuodaan esiin mitenkään. Uskonto ei ole asia josta kovin monesti keskustellaan, jos uskonnosta keskustellaan, niin lähinnä käytännön järjestelyistä -jumalanpalvelusten toteutus, uskonnonopetus, naispappeus, muotoseikkoja yhtä kaikki. Ja kun tällä henkilöllä suhde Jumalaan oli näin hallitseva, niin se herättää ainakin itsessäni kummastuksen.
Siksi ainakin oma vaikutelmani päähenkilöstä on sellainen, että henkilö on jollain tavalla melko vanhanaikainen ja maailmankatsomukseltaan ahdasmielinen ja jotenkin mukamas rajoittunut, kun hänen suhteensa Jumalaan hallitsee häntä ja hänen ajatuksiaan niin voimakkaasti. Päähenkilö on tavallaan velassa Jumalalle, ja valtavan ahdistunut.
Novelli, jossa oli väkevä tunnelma. Tavallaan koko novelli ponnisti vanhanaikaisista arvoista: isänmaa-viittaukset ja Jumala ja katumus. (Ainoastaan objektiivinen toteamus.)
Hmmm.. Minua suoranaisesti jopa ärsytti, että tässä oli käytetty jotenkin kuluneita, klassisia elementtejä. En tiedä miten ilmaisisin itseni, mutta on suunnilleen sama aloittaa kauhutarina sanoilla "Oli synkkä ja myrskyinen yö" kuin laittaa tässä yksinäisyyteen vuorille eristäytynyt päähenkilö pimeään surkeaan majaansa kaiken askeettisuuden keskelle hytisemään ja raapimaan vapisevin käsin tulitikkuja. Kynttilääkin on jo muistaakseni jossain käytetty... :) Muistelemaan rakkaansa traagista kuolemaa ja miettimään syntyjä syviä aloittaen Jumalasta. Olen pahoillani, mutta minusta tässä mentiin paikoin vähän banaaliuden puolelle. Liian ehdotonta ja riipaisevaa ja todella hiukan pateettista, että olisi täysillä uskottavaa ja toimivaa. Toki tyylikeino sekin, ja tämä on tietysti vain minun mielipiteeni. Se oli kumminkin asia, joka minua häiritsi.
Kiinnostavia nuo sitaatit. Tuovat oman sävynsä tekstiin.
Jännittäviä nämä nimet. Pyhimysvuori... Surrealismiksiko sitä sanotaan? Taiteilijan ottamia vapauksia, tai sitten on kyse maanpakolaisuudesta. Minun maantiedontietämykseni mukaan Suomemme maasta ei varsinaisia vuoria tai mainittuja vuorenhuippuja löydy, ja Linna-viittaukset antavat kumminkin ymmärtää, että isänmaamme rakkaalla kamaralla tässä silti seikkaillaan. Mutta se viisastelusta, jättäkää omaan arvoonsa.
Mutta: kokonaisuutena todellakin kiinnostava, tyhjänpäiväinen se ei voi olla, kun tämäkin viesti venähti näin pitkäksi novelliasi eritellessä. Herätti ajatuksia, siis. Ja kirjoitettu oikein hyvin.