Vanhemmat huonon tai hyvän itsetunnon lapsilleen?
Siirtävätkös
Ellen
10631
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Luulen kuitenkin, että itsetunnon laatu riippuu täysin henkilöstä ja hänen ympäristöstään. Tietysti vanhempien käyttäytyminen voi vaikuttaa lasten itsetuntoon, mutta loppujen lopuksi lapsen ympäristö on se, mikä vaikuttaa. :)
muuttuu ympäristön mukana,
kasvaen henkisesti
vahvuuttaan ja vanhemmuuttaan.
Niin tämä on vähän mutkikas juttu mielestäni.
Jos vanhemmat kasvattavat lapsensa hyvin heille kehittyy hyvä itsetunto.
Jos vanhemmat kasvattavast lapsensa huonommin heille kehittyy hyvä itsetunto myöhemmin kun he itsenäistyvät, tai voihan olla etteivät he ikinä saa hyvää itsetuntoa.
Uskoisin jos vanhemmilla on hyvä itsetunto he toimivat 'oikein' lapsiaan kohden mikä auttaa saamaan hyvän itsetunnon. Mutta voihan olla että vanhemmilla on hyvä itsetunto eikä he osaa kasvattaa lapsiaan oikein.
Yhteen puristettetuna sanoisin kuitenkin että kyllä he siirtävät niin huonon kuin hyvän itsetunnon lapsille hetkeksi tai ikuisesti.
mille asetetaan se hyvä tai huono itsetunto?
Korttitalo kaatuu ja kasautuu,
tilanteiden mukaan ?
vanhemmiltam siirretä lapseen sitä itsetuntoa... Kaikki lapsuuden aikakaiset kokemukset vaikuttavat itsetunnon kehitykseen; vanhempien välit, välit sisaruksiin, välit vanhempiin.., ympäristö, ympäristöstä saatu palaute.., jne. Helposti, jos vanhemmilla on huonot itsetunnot niin se vaikuttaa jo ihan yleisestikkin perheen viihtyvyyteen/väleihin ja tätä kautta sitten lapseen -> itsetuntoon. Itsetuntohan kehittyy koko elämän ajan.., Nuoruudessa koetaan ensirakkauksia, sydänsuruja, pettymyksiä.., jne. Itsetunto on todella laaja käsite, jonka selittämiseen tuhraantuisi varmasti useampi sivu.. :)
Mutta itsetunto voi elämän aikana muuttua täysin erilaiseksi kuin mitä se oli alunperin.
minä sain vanhemmiltani huonon itsetunnon. isä alisti ja väheksyi äitiä aina. äiti väheksyi itseään. isä sanoi minua siaksi ja paskiaiseksi ja osoitti paljon halveksuntaa. äiti antoi sen tapahtua, ei puolustanut, ei sanonut sen olevan valetta. vieläkään en isäni mielestä osaa mitään, saa mitään aikaan, minusta ei ole mihinkään eikä tule mitään. teen aina väärin, olen aina tehnyt väärin ja ollut häpeäksi kaikille. niin siinä näkee kuinka yksi henkisesti(kin) väkivaltainen ihminen voi tuhota monen elämän. tiedän hänen olleen väärässä, mutta se kaikki on juurtunut syvälle ja aina se sieltä kumpuaa kuitenkin uudelleen pintaan.
olen huonon itsetuntoni takia jatkuvasti vaikeuksissa. minun on vaikea uskoa että kukaan pitäisi minusta oikeasti. vaikea pitää itsestäni. vaikea avautua ja luottaa toisiin. kun tapaan ihmisen johon melkein luotan, joudun todella taistelemaan etten takertuisi.
minun pitäisi koko ajan kuulla positiivista palautetta, että luottaisin itseeni, mutta en osaa ottaa sitä vastaan. stressaan ja murehdin jatkuvasti ja tunnen fyysistä tuskaa ajatellessani tulevaisuutta. kierteestä on mahdotonta päästä pois. en ole ruma, mutta jokin sanoo minulle niin. pojat ovat pitäneet minusta, mutta jokin sanoo etteivät oikeasti. minustahan ei ole mihinkään, sitä ääni päässä toistaa samoin kuin on toistanut jo pitkälti toistakymmentä vuotta. olen niin kauan kuin muistan ollut täynnä vihaa ja katkeruutta, itseinhoa ja pelkoa.
huomasinkin ensimmäisessä seurustelusuhteessani että aloin tehdä samaa kuin isäni eli musertaa toista. se suhde kaatui siihen, koska tajusin että tein kumppanilleni vain pahaa, kun hän pian luuli olevansa huono ja tarvitsevansa minua kertomaan sen ja osoittamaan kaikki epäkohdat. minua vaivasi hirveä menetyksen pelko, joten oli helppo murtaa toisen itsetunto, jolloin hänen oli pakko jäädä luokseni. piti sitä vielä armona ja onnena.
lopetin sellaisen heti sen suhteen jälkeen, en halua olla sellainen, kun olen kasvanut sellaisen varjossa. haluan olla omena kaukana äitipuusta ja vielä kauempana isäpuusta. lisäksi on paljon mukavampaa olla hyvä muille.
vaikka jostain puustahan sekin omena on tippunut, josta se isäpuu kasvoi. jostain äidille tarttui naisen nöyryys, joka pakottaa nielemään ja todeksi todistamaan kaiken.
älkää olko ilkeitä toisillenne, jokaisella on oikeus elää sellaisena kuin on. toivoisin niin että minulla olisi tuki, jonka kanssa voisin kasvaa hyväksi, vahvaksi puuksi.
Hoi, joo, aika paha kertomus oli, minulla sentään oli mahtavat porukat (tai on);) Koulukiusaaminen (9 v) vei vain itsetunnon, minä aloin viiltelemään kahdeksannella luokalla. Tunsin , ettei minusta ole mihinkään, eikä kukaan pidä miusta, ja etten kertakaikkiaan saa elää täällä, koska olen niin outo, ja ruma, ja kertakaikkisen iljettävä, joskus jopa tunsin, etten ole tältä pallolta, ja joskus tuntuu vieläkin siltä. Miksi ihmiset tuijottavat minua?=/ Olen omasta mielestäni iha "normaali", normaalin mittainen,ja lähes normaalin kokoinen, eikä minussa omasta mielestäni ole mitään outoa, pukeudun normaalisti. Miksi minua tuijotetaan?=( Kaduilla, kaupoissa, pankeissa, autoista, joka paikasta. Vai olenko jo niin vainoharhainen? Joo, en tiedä.
vaikka meillä tuntuu taustat olevan kovin erilaiset, tuon tuijottelujutun kuittaan. olenkin miettinyt että näytänkö todella siltä että pyytelen jatkuvasti anteeksi olemassaoloani tai jotain... en kai sitten, kun uuteen kaupunkiin muutettuani huomasin sen tuijottamisen vähentyneen. nuoret ihmiset sitä tekevät vieläkin, tosin.
nyt vaan jostain syystä aikuiset naiset, siis ikää 35 , hymyilevät mulle usein. näytänkö säälittävältä vai jotenkin herttaiselta? hymyilen vaan takaisin silloin kun osaan. muuten kaikki suhtautuvat (yleensä) kuin muihinkin: eivät noteeraa mitenkään, kumma kun eivät päälle kävele.
toivottavasti pääset lopullisesti yli noista tuntemuksista. minäkin tässä kasvettuani alan nähdä sen että hei, pystyn ja osaan sittenkin, elän toimivassa suhteessa, pystyn maksamaan oman vuokrani ja omat laskuni ja ostamaan ja valmistamaan omat ruokani, pitämään huolen kodistani ja hoitamaan asiani ilman että joku tekee sen mun puolestani tai katsoo vierestä. jos teen virheen, vastaan itse itselleni eikä kukaan muu tule kertomaan kuinka paska olen.
että kuten sanoit, kyllä se tästä. uusi alku on auttanut paljon, kukaan täällä ei tiedä lapsuuden synkkyydestä, pystyn ajoittain unohtamaan sen kokonaan, on kuin se olisi ollut unta. välillä taas se palaa valveunena, mutta viimeistään parissa viikossa masennus väistyy jälleen antaakseen tilaa jollekin uudelle. kuten sille tunteelle että olen puolustamisen arvoinen, vaikka äiti sen jätti tekemättä.
(ja minussa kyllä saattaa omasta mielestäni olla paljonkin outoa, mutta muut ovat sanoneet että olen normaali. ulkoisesti ainakin, sen tiedän.)
kaikille muillekin samoin tunteville voimia - jos elämässänne on paskiaisia, jotka riistävät teitä henkisesti, näyttäkää niille, repikää itsenne irti ja juurtukaa toisaalle. sinne aidan toiselle puolelle vaikka, minne aurinko paistaa. :)
näköjään painovirheen ansiosta pöllin tuo aiemman vastaajan nimimerkin, mutta siis olen se sama Nimetön jaarittelija kuin tuossa aiemmin :)