Itse ihmettelen suuresti, miksi meidän alalla, eli hoitoalalla on niin paljon selän takana puhumista ja solvaamista sekä kateellisuutta. Toisaalta naisvaltainen ala lienee selitys, mutta etenkin ihmettelen tätä juuri hoitotiedettä koskien -suhtautuminen useimmilla hoitajilla on hyvin nihkeä ja halveksiva. Kun työpaikalta joku lähtee jatkamaan opiskelujaan, harvalta työkaveriltaan saa tukea, ainakaan aitoa sellaista. Ihmettelen todella.
Mitä näitä keskusteluja olen tälläkin palstalla lukenut, olen jokseenkin tyrmistynyt.
Kyllä meidänkin alalla kaivataan kehitystä, ja näyttöön perustuvasta hoitotyöstä puhuttaessa hoitotieteenkin tutkimuksella on suuri merkitys. Miten tätä alaa voidaan kehittää, jos monilla hoitajilla on se asenne, että hoitotieteilijät ovat "tittelinkipeitä" pellejä ja tärkeilijöitä, jotka eivät tiedä käytännöstä mitään?
Luulen, että yksi suuri ongelma hoitoalan kehittämiselle on juuri se asenne, joka tuntuu hoitajissa istuvan tiukkaan. Miksei voida arvostaa sitä, mitä kukin haluaa tehdä, oli se sitten hoitotyö tai hoitotieteen opiskelu. Miksi pitäisi tehdä jotain asetelmia?
Itse tein hoitotyötä useita vuosia ennen kuin päätin lähteä opiskelemaan hoitotiedettä, siksi, että halusin todellakin saada syvällisempää tietoa ja ehkä myös joskus pystyä jollain tavalla edes vaikuttamaan.
Potilaiden/asiakkaiden hyvä hoito on ykkösasia, ja hoitotieteessä tehdään paljon hyvää tutkimusta, jota voidaan hyödyntää sekä hyödynnetään käytännön työssä. Sehän useimmiten on tarkoituskin.
Miksi ihmeessä siis asenne on niin nurja hoitotiedettä kohtaan? Se "tiede" sanako siinä joitakin jurppii, siitä on tälläkin palstalla aiemmin ollut keskustelua. Uutena tieteen alana hoitotiede ei ole vielä pystynyt saavuttamaan sellaista asemaa kuin jotkut vanhemmat tieteen alat, mutta koko ajan parempaan ollaan menossa.
Hoitotieteen avulla kuitenkin pyritään kehittämään myös käytännön hoitotyötä, ja siksi en todellakaan ymmärrä niitä, ketkä eivät edes viitsi ottaa selvää siitä, MITÄ ko. tiede oikeasti edes on, vaan leimaavat sen suoralta kädeltä huuhaa touhuksi jota vaan tärkeilevät pellet opiskelevat itseään "jalustalle" nostaakseen. Käsittämätöntä.
Mitä näitä keskusteluja olen tälläkin palstalla lukenut, olen jokseenkin tyrmistynyt.
Kyllä meidänkin alalla kaivataan kehitystä, ja näyttöön perustuvasta hoitotyöstä puhuttaessa hoitotieteenkin tutkimuksella on suuri merkitys. Miten tätä alaa voidaan kehittää, jos monilla hoitajilla on se asenne, että hoitotieteilijät ovat "tittelinkipeitä" pellejä ja tärkeilijöitä, jotka eivät tiedä käytännöstä mitään?
Luulen, että yksi suuri ongelma hoitoalan kehittämiselle on juuri se asenne, joka tuntuu hoitajissa istuvan tiukkaan. Miksei voida arvostaa sitä, mitä kukin haluaa tehdä, oli se sitten hoitotyö tai hoitotieteen opiskelu. Miksi pitäisi tehdä jotain asetelmia?
Itse tein hoitotyötä useita vuosia ennen kuin päätin lähteä opiskelemaan hoitotiedettä, siksi, että halusin todellakin saada syvällisempää tietoa ja ehkä myös joskus pystyä jollain tavalla edes vaikuttamaan.
Potilaiden/asiakkaiden hyvä hoito on ykkösasia, ja hoitotieteessä tehdään paljon hyvää tutkimusta, jota voidaan hyödyntää sekä hyödynnetään käytännön työssä. Sehän useimmiten on tarkoituskin.
Miksi ihmeessä siis asenne on niin nurja hoitotiedettä kohtaan? Se "tiede" sanako siinä joitakin jurppii, siitä on tälläkin palstalla aiemmin ollut keskustelua. Uutena tieteen alana hoitotiede ei ole vielä pystynyt saavuttamaan sellaista asemaa kuin jotkut vanhemmat tieteen alat, mutta koko ajan parempaan ollaan menossa.
Hoitotieteen avulla kuitenkin pyritään kehittämään myös käytännön hoitotyötä, ja siksi en todellakaan ymmärrä niitä, ketkä eivät edes viitsi ottaa selvää siitä, MITÄ ko. tiede oikeasti edes on, vaan leimaavat sen suoralta kädeltä huuhaa touhuksi jota vaan tärkeilevät pellet opiskelevat itseään "jalustalle" nostaakseen. Käsittämätöntä.
Vastaukset 63
Vanhimmat
Itse olen aikoinaan huvikseni lukenut Åbo Akademissa hoitotiedettä apprabatur verran, ja sen jos menen mainitsemaan jossain niin kaikkein paskimpaan työhön pistetään. Ihan osastonhoitajien ja johtavien hoitajien taholtakin huomaan sen negatiiviseksi. Siksi jätän sen ain apois kaikista ansioluetteloista sun muista.
Teen itsekin keikkaa opiskelujeni aikana ja reaktio on lähestulkoon aina suht negatiivinen, jos opinnoistani mainitsen...
Hoitotieteelle on vaikea asettaa tieteeltä vaadittavaa näyttöä. Kana on kana vaikka mistä kattois.
Sitten se fakta, että vaikka miten opiskelet hoitotieteitä, se ei välttämättä takaa sulle mitään muutosta työnkuvassa.
Itse mietin, lähtiskö lukemaan, mutta se tuntuu jotenkin turhalta, kun ei se tunnu johtavan eteenpäin oppiaineena eikä urakehityksessä...
Mitä tarkoitat siis tieteeltä vaadittavalla näytöllä..?
Niin no se tietysti riippuu melko paljon itsestäkin miten opintojen aikana suuntautuu. Ne ketkä opiskelevat työn ohessa, siis eivät ns. täysipäiväisesti, eivät ehkä välttämättä pystykään keskittymään opintoihin ihan siinä määrin missä täyspäiväiset opiskelijat, koska luonnollisesti työelämä hiukan verottaa.
Aika pitkälti on omasta itsestä kiinni mihin ns. itseään "tunkee" opintojen aikana ja sitä kautta luo suhteita ja mahd. tulevia työpaikkoja.
Erittäin hyvin muuten ovat työllistyneet hoitotieteen opiskelijat valmistuttuaan. Etenkin opettajat ja kyllä johtajillekin tuntuu tarvetta olevan.
Sitten tarvitaan myös niitä, keitä kiinnostaa tutkimustyö, koska uutta tutkimusta/tutkijoita toki aina tarvitaan.
Kyllä itsekin tiedän joitain, jotka sanovat opiskelevansa vain itseään kehittääkseen sairaanhoitajina, mikä ei tietysti ole huono asia, mutta silloin ei varmaan tuleva työnkuvakaan muutu ellei aktiivisesti suuntaa jotain uutta/muuta kohti.
Ikävää jos ajattelet, ettei se johda eteenpäin missään muodossa.
Hoitotiede on tieteen "neitikiekkoilua", leikkitiedettä, tekotiedettä. Se ei ole mitään muuta kuin yksi ihmisen käyttäytymistieteiden osa-alue, jota on väkisin lähdetty vääntämään omaksi jutuksi. Suurin ongelma on siinä, että se ei edistä käytännön hoitotyötä. Kaikki laatuprojektit yms. voidaan tehdä ihan maalaisjärjen pohjalta ilman noita "tietellisiä" kikkailuja. Menisi paremmin läpikin suoritusportaan suuntaan. Kuvaavaa on, että hoitotieteilijät eivät työllisty potilaan hoitoon vaan juuri opetukseen ja johtoon. Siellä heistä on kaikkein vähiten vaaraa potilaille niin kauan kuin lääkärit pitävät varsinaiset suitset käsissään. Sääli vaan hukkaan heitettyjä veromarkkoja. Tosin nyt on näkyvissä merkkejä siitä, että hoitotieteilijät ovat jo päässeet korruptoimaan uudet hoitajat kohelluksellaan kun lääkitysvirheitä pitää yrittää paikkailla ja estellä lisäkoulutuksilla työpaikoilla.
...mitä tarkoitat tieteeltä vaadittavalla näytöllä? Eikö riitä, että hoitotieteen tutkimus täyttää tieteellisen tutkimuksen kriteerit? Tiedätkö, mitkä ne ovat?
Kouluissa tiedettä ruvetaan opettamaan liian aikaisin. Hoitotieteestä tulee helposti mörkö kun abstrakteja ajatusrakennelmia ruvetaan opettamaan kun opiskelijalla ei vielä ole mitään kontekstia, mihin opetettava asettaa. Opettajat ovat usein hoitotieteilijöitä jotka todella elävät asiastaan ja ottavat kaiken kielteisen palautteen tieteestä itseensä kun taas opiskelijat usein odottavat paljon enemmän kliinistä opetusta. Ennen kuin on mitään tietoa kuinka konkreettisesti selviää sairaanhoitajan työstä päivittäin on vaikea innostua usein kovin abstraktista hoitotieteestä. Itse sain ainakin liian usein luettavakseni täysin käsitteellisiä hoitotieteen tuotoksia joiden minkäänlainen yhdistäminen käytäntöön tuntui täysin mahdottomalta. Käsitteellisyys ja abstraktit ajatelmat ovat toki varmasti tarpeellisia ja välttämättömiäkin, mutta ilman todellista kokemusta sairaanhoitajan työstä ne jäävät roikkumaan ilmaan ja tappavat hitaasti ja varmasti kiinnostuksen hoitotiedetä kohtaan.
Arkkitehditkin opettelevat laskemaan, piirtämään, tutustuvat materiaaleihin ja ikäviin lain vaatimuksiin ennen kuin mietitään miten Aalto on kuvannut piirustuksessaan jäistä talviluontoa.
Kun on saanut huonon maun koulussa tieteestä niin työelämässä se helposti vahvistuu. Hoitotieteilijät kuuluvat usein ylempään portaaseen eli osaston- ja ylihoitajiin joiden käsitykset arkipäivän työstä ovat suorittavan portaan mielestä usein vähintäänkin vajavaiset. Näperrellään filosofioita ja julistuksia ja perusduunari kiristelee hampaita kun hänen huolensa ja murheensa ei sitten liian arkipäiväisenä kiinnosta ketään. vaikkei hoitotieteellä ole välttämättä lainkaan tekemistä duunarin ja pomonsa välisissä ajatusten eroista niin se mielletän kuiutenkin usein erojen syyksi. Pomo on hurahtanut tieteisiin.
Sairaanhoitaja ilman kandin papereita on 10 vuotta työskenneltyään usein uransa ehdottomalla huipulla eli 10% perupalkan päällä. Uraputki on siinä. Seinä vastassa ja eteenpäin ei mitään. Itseään saa kouluttaa vaikka miten (omalla ajalla ja rahalla), mutta se ei vie "uralla" mihinkään eikä kokemuskaan. Pakotetaan hoitotieteilijöiksi jos haluaa hyödyntää muuta koulutusta tai kokemustaan- tämä aiheuttaa katkeruutta tiedettä kohtaan. Ei osaston pyörittämiseen ole enne tarvinnut maisterin koulutusta eikä tarvitse vieläkään. Ei se oppi tietenkään ojaan kaada, mutta kun nykyään ei muuta olekaan kuin yliopistolliset oppiarvot. Pitäähän sitä sairaanhoidon imagoa nostaa.
Lisäksi TEHY:ssä on ihan ikioma Hoitotyön akateemisten vaiko johtajien jaos, joka tuntuu kyllä olevan oikein esimerkki siitä kuinka tieteilijjät haluavat pitää hajurakoa ja jos mahdollista palkkarakoa massaan. Ei moinen oikein anna hienoa kuvaa tieteestä.
Olen kyllä osittain kanssasi samaa mieltä. Mielestäni hoitotieteen opetus ei pitäisi kuulua sairaanhoitajien koulutukseen, tai ei ainakaan vielä alkuaikoina, vaan esim. valinnaisena opintojaksoina koulutuksen loppuaikoina.
Sitä paitsi ammattikorkeissa opetettava hoitotiede ei ikäväkyllä ole kovinkaan ajan tasalla eivätkä nämä opettajat siellä osaa sitä oikein opettaa. Ymmärrän, että siihen helposti tympääntyy, en ollut sh-koulutuksen aikana itsekään tippaakaan innostunut hoitotieteestä, todella puuduttavalta tuntui silloin, koska silloin halusi valmistua sairaanhoitajaksi, ja käytännön asiat olisivat kiinnostaneet enemmän.
Eli ymmärrän, että koulutuksessa voi saada aika ikävän kuvan hoitotieteestä ja tosiaan, kun sekin siellä opetettava on melko kaukana siitä todellisesta hoitotieteestä, jota yliopistoissa opiskellaan.
Totta myös, että sairaanhoitajana uralla eteneminen on aika hankalaa ja oikeastaan ainoa vaihtoehto tuntuu olevan hoitotieteen opinnot, mikäli haluaisi jotenkin mennä eteenpäin. On myös itselläni kokemusta näistä ylihoitajista joilla ei ole enää mitään hajua käytännön asioista. Ikävä kyllä kuitenkin nämä suht iäkkäät käytännöstä vieraantuneet ylihoitajat eivät suinkaan ole ainoita hoitotieteilijöitä tai heidän edustajiaan, joten siksi harmittaakin, että he tavallaan leimaavat joidenkin mielestä koko porukan hyvin teoreettisiksi käytännöstä mitään ymmärtämättömiksi.
Koska hoitoalalla olosuhteet ovat aika ikävät monessakin paikkaa, henkilökuntapula jnejne. niin tottakai syyttävä sormi osoittaa näitä "ylempiä" jotka asioista osittain ehkä päättävät. Sanoisin kuitenkin, että tällä on hyvin vähän hoitotieteen kanssa tekemistä, vaikka se paljon käytäntöön liittyykin, mutta on ikävää, että koko tieteenala leimataan turhanpäiväiseksi siksi, että jotkut hoitotieteilijät ovat mitä ovat, ja ne jotkut usein näyttäytyvät tuolla käytännön kentillä, joten on helppo ajatella, että "NE" on juuri sellasia tärkeilijöitä, jotka jakkupuvussaan piipahtavat osastolla silloin tällöin ja vannovat muutosta, mutta mitään ei tapahdu.
Tällaiset johdon asiat ovat aina asia erikseen.
Vaikka hoitotiede käytännön tieteenala tavallaan onkin, niin silti se ei ole syypää hoitoalan olosuhteisiin, työvoimapulaan ja palkkaongelmiin. Siihen eivät ole syypäitä myöskään usein edes ne ylihoitajat, tiesivät sitten käytännöstä tai eivät. Ongelma on jossain paljon "korkeammalla". Kuten sanoitkin, ongelma ei ole duunarin ja pomon välillä, mutta niin se usein mielletään. Se on harmi.
Pitäisi ehkä vain keskittyä olennaiseen ja arvostaa tosiaan jokaista siinä työssä, minkä hän on valinnut. Ja yhteistyötä tässä nimenomaan kaivataan käytännön ja tieteen välillä. On myös totta, että hoitotiedettä on joskus "syytetty" liiasta käsitteellisyydestään, jota tavan ihmisen on vaikea ymmärtää eikä se edes kiinnosta. Silti kuitenkin toisia dissaamalla tästä hommasta ei tule mitään. Ja onhan hoitotieteen avulla saatu paljon apua myös sinne käytännön hoitotyöhön, se tuntuu useimmiten vaan unohtuvan.
"Vaikka hoitotiede käytännön tieteenala tavallaan onkin, niin silti se ei ole syypää hoitoalan olosuhteisiin, työvoimapulaan ja palkkaongelmiin."
Jos hoitotieteen opetus jätetäisiin pois käytännön hoitajakoulutuksesta, voisi koulutusajan palauttaa siihen kahteen ja puoleen vuoteen ylioppilaille, jossa se oli vielä 80-luvulla. Siitä voisi sitten erikoistua käytännön työkokemuksen jälkeen. Tietäisi ainakin, mihin on ryhtymässä. Ammattitaito paranisi, ja koulutettuja saataisiin nopeammin työhön. Pois jäisi myös tuo tiedehaihattelu, joka myös haittaa työntekoa. Samalla vähenisi noiden lähinnä loisiksi laskettavien hoitotieteilijöiden määrä sekä oppi- että hoitolaitoksissa, jolloin heidän palkkapottinsa voitaisi käyttää oikeaa työtä tekevien hoitajien hyväksi. Jostakin kumman syystä tuntuu siltä, että nimenomaan ne, jotka eivät pärjää käytännön työssä, siirtyvät opetuksen ja hoitotieteen pariin. Ja tarinan surullisin osa on vielä se, että he sitten yrittävät johtaa ja opettaa, miten hommat pitäisi tehdä. Seuraukset näkyvät jo.
Kaksi maailmaa liian kaukana toisistaan. Tuo hoitotiede vs nykypäivän hoitotyö akuuttisairaalassa. Ei todellakaan ehdi miettiä syntyjä syviä kaiken keskellä. Jos tulee hiljaista niin siitä taatusti nauttii ja sen ajan käyttää työssä lepäämiseen kuin "töpsöttämiseen". Aikoinani työskentelin sairaalanpuolella kir os. Siellä hoitotieteiltiin sen verran urakalla, että jäi hommat tekemättä. Ja valitettava tosiasia on se, että ne ketkä ei pärjää/viihdy käytännöntyön parissa lähtevät lukemaan hallintoa/tietietä. On se tottakai ymmärrettävääkin.
Itse **ttuunnuin tuohon touhuun ja nykyisin työskentelen ea:ssa. Kukaan ei edes yritä rantauttaa hoitotieteitä sinne jos potilasvaihto on petipaikoilla päivässä 60-70 luokkaa istuvat päälle.
Kun ei ole osastoilla aikaa. Näin juuri, sen takia siellä ei pystytä/ehditä/haluta lukea/kuulla mistään uusista tutkimuksista, joilla hoityötä ko. osastollakin voitaisiin kehittää, koska ei ole aikaa. Silloin kaikenlainen tutkimustieto ja niistä puhuminen tuntuukin turhalta, koska hyvä kun ehtii ne oleellisimmat asiat potilaiden hoidossa tehdä. Siinä ei tosiaankaan ole aikaa ajatella jotain kehittämisasioita. Olen huomannut tämän töissä itsekin.
Olen kuullut, että joillain osastoilla on ollut sellainen käytäntö, että osastotunneilla aina joku hoitaja oli käynyt läpi jonkun hoitotieteen tutkimuksen, joka liittyi oman osaston toimintaan, ja kertonut siitä sitten muille. Siitä oli kuulemma pidetty paljon. Loppui kuitenkin ajan puutteeseen sekin.
Kun joku sanoi, että on eri mieltä siitä, ettei hoitotiede ole syypää käytännön hoitotyön ongelmiin, on mielestäni erikoista. Todellakin vaikka hyvin käytännön tieteestä puhutaankin, ei se silti todellakaan ole se "elin" joka vaikuttaa hoitajien määrään ja työoloihin. (Pyrkii toki vaikuttamaan, esim. hoitajien työtyytyväisyystutkimukset yms. mutta kuten huomattu, ei aina pysty vaikuttamaan)
Mielestäni on hiukan typerää syyttää "hoitotieteilijöitä" siitä vain siksi, että nämä ylihoitajat tmv. ovat hoitotiedettä joskus opiskelleet.
On sitäpaitsi hassua, että hyvin moni edelleen ajattelee, että hoitotiedettä opiskelleet menevät/haluavat automaattisesti sinne johtopuolelle. Osa tietenkin, mutta entä se osa, joka menee opetustyöhön, projekteihin ja hankkeisiin jne. Hoitotieteen opiskelulla voi päästä siis ihan muihinkin kuin johtohommiin, ja läheskään kaikki eivät edes johtoon halua, juuri siitä syystä, että oh tai yh on aina se syyllinen kaikkeen kaikkien mielestä. Itsekään en missään nimessä koskaan haluaisi em. johtotehtäviin, esim. osastonhoitajan rooli on nykyään ikävä kyllä aika kamala.
Hoitotiedettä on tunnuttu syyttävän paljon siitä, että se tutkii ns. itsestäänselvyyksiä eikä muka tuo mitään uutta toisin kuin taas lääketiede esim. No, lääketieteen tehtävä onkin aivan erilainen kuin hoitotieteen, ei hoitotieteen kuulukaan tutkia lääketieteen piiriin kuuluvia asioita, vaan nimenomaan potilaiden kokemuksia yms. jota lääketiede taas harvemmin tutkii.
On tärkeää tietää myös niitä taustatekijöitä, eikä pelkästään diagnooseja ja erilaisia lääkehoitoja/niiden vaikutuksia. Tällä pyritään kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen.
Luulen, että jos hoitoalalla ei tänä päivänä olisi tällainen kiire ja melko ikävähkö leima, jos asiat olisivat ns. kunnossa, asenne hoitotieteeseenkin olisi kai erilainen.
Itsekin opiskelemaan lähdettäessä törmäsin siihen, että esim. oh suurinpiirtein "suuttui" siitä kun jätin käytännön työn, koska uusia hoitajia on nykyään vaikea saada. Tätä ovat kohdanneet hyvin monet, joten yksi syy lienee tosiaan nämä huonot olosuhteet työpaikoilla, ja kun siellä on kiire eikä asioita keretä rauhassa tehdä ja muutosta ei näytä tapahtuvan, on helppo ajatella, että siellä ne toiset vaan teorioitaan sorvaa kun itse pää kolmantena jalkana lentää ees taas. Toisaalta ymmärrettävää, mutta edelleen, ei se hoitotiede ole syypää kaikkeen, vaikka joidenkin mielestä ilm. turhaa onkin ja sekin voitaisi käyttää hyödyllisemmin.
Kertokaas te vastarannan kiiskit, että jos hoitotiede loppuisi kokonaan, kuka sitten tutkisi/selvittäisi näitä asioita, joita hoitotiede nyt selvittää? Hoitajia olisi ehkä murto-osa enemmän kun kaikki nämä hoitotieteen opiskelijat/työssä käyvät tulisivat takaisin hoitotyöhön, mutta kuka tekisi sen taustatyön??
Sinun lähtökohtasi on väärä. Kuvittelet, että hoitotieteestä olisi jotakin hyötyä käytännön potilastyössä. Niin ei ole. Potilaat tulisivat hoidettua vähintään yhtä hyvin, todennäköisesti paremminkin ilman hoitotieteen tunkemista sairaaloihin ja terveyskeskuksiin. Sitä ei siellä yksinkertaisesti kaivata eikä tavita.
Käyttäytymistieteet, mm. sosiaalipsykologia tutkivat erilaisten työyhteisöjen sisäisiä vuorovaikutussuhteita ja niihin liittyviä asioita yhtä hyvin kuin hoitaja-potilas -tyyppisiä tilanteitakin ja on sitä tehnyt jo iät ja ajat. Ei siihen tarvita enää hoitotiedettä. Kasvatustiede taas hoitaa opetukseen, koulutukseen yms liittyvät tutkimiset. Lääketiede ihmettelee sitten potilas-lääkärisuhdetta syvemmin. Hoitotiede ei todellakaan tuo mitään lisää potilaille eikä henkilökunnalle. Yksikään hoitotieteellinen projekti ei ole parantanut potilaiden saamaa hoitoa sen takia, että se on toteutettu hoitotieteen periaatteiden mukaisesti.
Hoitotieteen potilastyöhön tuonnin typeryys näkyy käytännössä vaikkapa kirjaamiskäytännön muuttumisena. Tietokoneohjelmiin on varattu kymmeniä laatikoita hoitotieteellisiä merkintöjä varten. Niihin hoitajat sitten yritävät pitkin päivää vääntää jotain sanottavaa sen sijaan, että pitäisivät potilaista huolta. Esimerkiksi tyräleikkaukseen tulevan potilaan tietoihin kirjataan kohtaan "Hoidon tavoite": "Päästä eroon nivustyrästä", "Tulla terveeksi" tai muuta yhtä nerokasta. Ja "Keinoiksi" "Tyräleikkaus". Tai leikkauspotilaan yksi kirjaamisen arvoinen välitavoite on "Tulla kivuttomaksi" ja keinona "Riittävä kivunlievitys". Tätä rataa sitten koko sairaalassaolon ajan. Unohtamatta kotioloja ja sosiaalisia suhteita jne. Pitäähän nekin jotenkin huomioida, että saadaan hoitotapahtumasta "kokonaisvaltainen" hoitotieteen ylväiden periaatteiden mukaan. Voi elämän kevät tätä typeryyttä!
Toinen hyvä esimerkki hoitotieteen kohokohdista käytännön potilashoidossa oli esimerkki tuoreesta hoitajattaresta (AMK) kirran näyttöpolilla. Siellä virtaa (tai pitäisi virrata) potilaita kohtalaisen sujuvasti kirurgin juttusille joko jonkun vaivan leikkaushoidon suunnitteluun tai jo tehdyn leikkauksen paranemisen edistymisen arviointiin. Hoitajan tehtävä on valmistella seuraava potilas haastattelua ja tutkimista varten ja auttaa jo tutkittu potilas eteenpäin sillä välin kun lääkäri sanelee sairauskertomukset. No. Eräs tuore töyhtöhyyppä (siis nurse AMK) ilmoitti, että hän ei ole opiskellut tullakseen lääkärin aputytöksi. Hän käsitti tehtäväkseen kirjata potilaan hoidon tarpeita yms. omiin hoitotieteen kaavakkeisiinsa sillä välin kun lääkäri huolehtisi itse potilaan kutsumisesta, riisuttamisesta, pukeutumisesta jne. Tarvittiin lääkärin ja polin (onneksi perinteisen koulutuksen saaneen) osastonhoitajan vakava puhuttelu, ennen kuin hoitotieteilijälle valkeni poliklinikkatoiminnan potilastyön prioriteetit. Kyseinen henkilö siirtyi parin kuukauden polityöskentelyn jälkeen - yllätys, yllätys - opetuspuolelelle sijaiseksi.
Toinen vakava virhe on entisten apuhoitajien (sittemmin perushoitajien ja lähihoitajien) poistaminen sairaaloiden vuodeosastoilta. Sen seurauksena potilaat ovat kirjaimellisesti kusessa, kun AMK-neidit vain nyrpistelevät neniään likaisille ruumiillisille töille. He kyllä kirjaavat tietokoneelle kauniisti, että potilaalla olisi huutava tarve saada kuivat lakanat alleen. Keinotkin ehkä löytyvät ja kirjataan, mutta vain teoriassa.
Hoitotiede on nykyajan satu "Keisarin uudet vaatteet". Kaikki tervejärkiset näkevät,että se on tyhjä kulissi, mutta kaikki sen kanssa elämään joutuvat pelkäävät, että sitä arvostelevat leimataan ymmärtämättömiksi typeryksiksi, jonka vuoksi on pakko vain leikkiä mukana. Lisäksi tätä epäjumalaa kumartavat saavat palkkioksi isommat liksat ja siistimmät duunit.
paistaa pelkkä katkeruus, ei tippaakaan tieto asiasta. Se, mitä AMK-sairaanhoitajat tekevät tai ovat tekemättä, ei liity hoitotieteeseen millään lailla. AMK:ssa keskitytään liikaa teoriaan, mutta se teoria ei ole hoitotiedettä, ajantasalla olevaa ainakaan.
Ja tuo yksi esimerkki tuosta mainitsemastasi hoitajasta, YKSI esimerkki ja sen perusteella tuntuu, että muodostaisit mielipiteesi yleistäen.
Ei mikään tieteenala ole niin spesiaali, että sillä olisi täysin omat juttunsa, monessa tieteessä otetaan jotain sieltä ja toista täältä. Mielestäni on erittäin hyvä, että VAIKKA näitä potilas/hoitaja/työympäristöjuttuja pystyttäisiin tutkimaan muussakin tieteessä, kuitenkin hoitotiede on keskittynyt täsmälleen niihin. Ja voi kuule, jos luulet ettei hoitotieteellä ole saatu aikaan mitään uutta hoitotyöhön. Olet hyvin hukassa ajatuksinesi nyt. Jos ei sinun työpaikallasi, niin ainakin hyvin monessa muussa. Jos et usko, mene ja kysy jostain yliopistollisesta sairaalasta.
Minä työskentelen yliopistollisessa sairaalassa. Olen tehnyt sitä jo yli 20 vuotta, joten perspektiiviä riittää. Olen myös opettanut erilaisissa sairaanhoito-oppilaitoksissa.
AMK:ssa hoitotiede on nimeomaan se "punainen lanka" kaikessa opetuksessa. Todellakin käytännön opit ovat saaneet väistyä kaikenmaailman maailmaa syleilevien kansainvälisyysprojektien yms tieltä, hoito"tieteestä" puhumattakaan. Ja käytännön perusopinnoistakin suuri osa on jätetty itseopiskelun varaan. Fiksut pärjäävät kaikissa systeemeissä. He eivät ole ongelma. Nyt näyttää siltä, että liian monta "suutaria" (ammusteknisessä mielessä) pääsee läpi koulutuksesta jopa potilaidenkin kimppuun. Tutustuhan esimerkiksi muutamiin viimevuosien tutkimuksiin hoitajien valmiuksista lääkehoidon toteuttamisessa. Osa niistä on hoitotieteilijoiden tekemiä, mutta yhtä hyvin asia olisi hoitunut kasvatustieteen kautta.
Hoitotieteen keksiminen hoitajakoulutukseen oli silmänkääntötemppu, jolla pidennettiin koulutusaikoja ja saatiin hienoja titteleitä. Tavoitteena oli saada perusteita hoitajien palkkatason korotukselle. Siinä ei sinänsä ole mitään moitittavaa, mutta valitettavasti palkankorotukset menevät nyt niille, jotka ne vähiten ansaitsisivat.
En väitä, etteikö hoitotieteellä olisi saatu uutta hoitotyöhön. Juuri siitähän laitoin pari esimerkkiä edeliseen kirjoitukseen. Pointti on se, että sitä ei tarvita, siitä ei ole mitään hyötyä. Menepä joskus johonkin koulutustilaisuuden illanviettoon ja kuuntele mitä ne käytännän hoitotyön "isot tytöt" juttelevat keskenään loppuillasta. Silloin on suurin varovaisuus lausumista liuennut etyyliin.
mutta itse olen ollut AMK:n kanssa tiiviisti tekemisissä ja tiedän myös sen, että heidän "hoitotieteen" oppinsa eivät elä tätä päivää. Opettajien tiedot ovat täysin vanhentuneet. Siksi juuri heidän tarjoama ns. hoitotieteen opiskelu kannattaisi suosiolla jättää yliopistoille, joissa tietoja sentään päivitetään jatkuvasti.
Kaikenmaailman teoriaa kyllä AMK-opinnoissa käydään todella liikaa, nimenomaan käytännön harjoitusta tulevat hoitajat tarvitsevat, siitä olen samaa mieltä, mutta se ei ole hoito"tieteilijöiden" syy jos koulutus suomeksi sanottuna "kusee".
Siihen yritetään parhaillaan puuttua, että nämä vanhentuneet "hoitotieteen" opit saataisiin pois sieltä AMK:sta jonne ne eivät kuulu, eivät ainakaan sellaisena mitä ne nyt ovat.
Yliopistot ja AMK:t ovat erikseen ja mielestäni AMK:sta yritetään väkisin tehdä jotain osin tieteellistä opinahjoa TURHAAN koska käytännön ammattiin sieltä valmistutaan. Siitä siis olen samaa mieltä.
En vaan ymmärrä, miksi hoitotiede leimataan tällaisten asioiden takia huuhaa tieteeksi..?
Epäkohtiahan on kaikkialla, oli ala mikä hyvänsä, mutta tällä alalla kun naisia riittää, riittää myös puhetta, ja paljon ikävääkin sellaista.
Itse en ole ollut 20 vuotta hoitotyössä, joten sinulla varmasti siitä onkin parempi tuntuma kuin itselläni, mutta sen verran olen kyllä tekemisissä eri tahojen kanssa hoitotieteen osalta, että ikävä kyllä on huomattu kuinka vääriä käsityksiä juuri meillä hoitoalan ihmisillä, hoitotyötä tekevillä, todellakin hoitotieteestä on.
Hoitotiedettä ei tarvita, jaa. Esitinkin tuossa aiemmin jo jollekin kysymyksen, että jos hoitotiedettä ei olisi, minkä muun tieteenalan luulet jaksavan niin täysipainoisesti keskittyä mm. hoitotyön tutkimiseen. Vastaus: ei minkään. Ihan retuperälle jäisivät ne vähätkin kehittämisyritykset, joiden kanssa jatkuvasti töitä tehdään.
Kyllä hoitotiedettä toden totta tarvitaan ja kokoajan vaan enemmän. Jokaisella tieteellä on omat intressinsä, ja varmasti hoitotieteellä on paikkansa siinä missä vaikka sillä lääketieteelläkin. Erilainen toki, mutta paikka kuitenkin.
Olen valmistunut sairaanhoitajaksi -99. Olimme ensimmäiset AMK-opiskelijat siinä koulussa, joten meidän opetuksessamme oli vielä paljon samaa opistotutkinnon kanssa. Hoitotiedettä oli lisätty, mutta itsenäisen opiskelun määrä ei ollut sitä luokkaa, mitä nykyään. Ns. lääkäriluentojakin oli vielä enemmän.
Olen samaa miltä kanssasi siinä, että ainakin tuolloin hoitotiede otettiin mukaan opiskeluun liian aikaisin ja/tai väärällä tavalla. Jotakin tottakai etiikasta tms. potilaiden kohteluun liittyvästä täytyy olla ennen harjoittelua. Mutta se tapa, jolla hoitotiede tuotiin mukaan opiskeluun oli jotenkin niin käytännöstä irrallaan. Ja itse kun halusi oppia käytännön asioita, että selviäisi jotenkin kunnialla ensimmäisistä harjoittelujaksoista.
Ja kun on jonkin verran käytännön harjoitteluja on takana, on paljon parempi pohja ajatella asioita teoreettisemmin.
Valmistumiseni jälkeen olen opiskellut hoitotiedettä avoimessa yliopistossa. Ja ihan oikeasti: aivan kuin olisi puhuttu ihan eri asiasta, mistä sairaanhoitajakoulutuksessa.
puhuttiin.
Nykyään opiskelenkin ihan toista alaa. Olen kovasti tykännyt opiskelijaohjauksesta, ja joskus mietinkin, sairaanhoidon opettajaksi lukemista. Minulla vain ei ole pokkaa mennä selittämään yksilöllisestä, kokonaisvaltaisesta hoitotyöstä, kun tiedän käytännön resurssit.
Jos sairaanhoitajakoulutuksessa ei olisi ollenkaan hoitotiedettä, miten suopeasti luulisit hoitotieteeseen sitten suhtauduttavan? Siis asiaan, josta ei mitään tietäisi, joka olisi vielä enemmän hämärän peitossa; ikäänkuin harvojen ja valittujen yksinoikeus? Eihän se olisi mikään ratkaisu, vaan se, että käytäisiin hoitotieteen tutkimuksesta käytäntöön liittyviä asioita läpi. Ei siis käytäisi mitään Oremin itsehoitomalleja yms. suuria käytännön hoitotyöhön millään tavalla liittymättömiä teorioita läpi.
Lisäksi opettajat voisivat itse integroida tutkimustietoa hoitotyön, käytännön taitojenkin, opetukseen ja myöskin tuoda esiin ihan vain lyhyesti viitaten, että miten tutkittu ja missä.
Turha opiskelijoita on heti pistää itsenäisesti lukemaan raskaslukuisia tieteellisiä artikkeleja ilman mitään KUNNON pohjatietoja tilastollisista menetelmistä tai ainakin tunnusluvuista.
Nimenomaan sitä hoitotieteen TUTKIMUStietoa tulisikin AMK opintojen aikana tuoda opiskelijoille, sitä kauttahan nimenomaan hoitotiedettä käytäntöön tuodaan. Tarkoitinkin nimenomaan sitä muuta ns. hoitotiedettä, jota AMK:ssa opetetaan: se ei ole ikävä kyllä tätä päivää eikä saman tasoista kuin yliopistossa, voitaisiin siis hyvin jättää opetuksesta pois ja tuoda nimenomaan tutkimustietoa opiskelijoille.
Itse olen hoitotieteen opintojen myötä oppinut todella paljon uutta ja saanut uusia näkökulmia nimenomaan tutkimustiedosta. Sitä siis ilman muuta myös AMK:ssa tarjolle, mutta ei sitä turhan teoreettista ja käsitteellistä hoitotiedettä, jota AMK:ssa ei osata kansankielellä opettaa ja siksi opiskelijat pitävät koko tiedettä tylsänä ja puuduttavana jo valmiiksi!
Kysyit: "Jos hoitotiedettä ei olisi, minkä muun tieteenalan luulet jaksavan niin täysipainoisesti keskittyä mm. hoitotyön tutkimiseen."
Vastauksen löydät edeltä. Koulutusjärjestelmän tehtävä on luonnollisesti arvioida jatkuvasti vastaako koulutus vaatimuksia ja miten tavoitteet on saavutettu. Myös koulutuksen kehitysvastuu on siellä. Mitään erityistä hoitotyön "tutkimista" ei yksinkertaisesti tarvita. Erilaiset laatuprojektit sujuvat paljon paremmin ilman hoitotieteellisiä krumeluureja. Tervejärkiset ihmiset ymmärtävät kyllä homman juonen, kunhan omaavat vankan teoreettisen ja käytännön ammattitaidon ja uusimmat tiedot omalta alaltaan. Taas uusimmassa TABU-lehdessä oli esimerkki, jossa lapselle oli annettu naprokseenimikstuuraa suonensisäisesti. Sellaisten mokien ehkäisemiseen kuuluu uhrata aikaa ja tupakkia jo koulutusvaiheessa, ei tarpeettomaan tiedehömppään.
tietenkin vain sinun mielipiteesi ja oikeus sille suotakoon, ei siinä mitään. Olen kuitenkin kanssasi eri mieltä.
Lisäksi käytit edellisissä vastauksissa hyvin vahvoja ilmauksia,kuten "Sinun lähtökohtasi on väärä. Kuvittelet, että hoitotieteestä olisi jotakin hyötyä käytännön potilastyössä. Niin ei ole" ja "Yksikään hoitotieteellinen projekti ei ole parantanut potilaiden saamaa hoitoa sen takia, että se on toteutettu hoitotieteen periaatteiden mukaisesti".
Mikä sinä olet sanomaan, että minun lähtökohtani on väärä? Ja toinen asia, oletko Sinä käynyt läpi kaikki hoitotieteelliset projektit voidaksesi sanoa, etteivät ne ole parantaneet hoitoa?
Tuollaiset kommentit ovat aivan turhan jyrkkiä sellaisen ihmisen sanomiksi, joka ei selvästikään ole NIIN perehtynyt aiheeseen kuin mitä luulee olevansa.
Mielipiteitä toki saa esittää, mutta noin jyrkät sellaiset vaatisivat hiukan enemmän perusteluja. 20 vuoden työkokemus on hyvin arvokas, mutta jos hoitotieteestä puhut, se ei ikävä kyllä riitä perusteluksi väitteillesi.
Sinä sekoitat nyt selkeästi sairaanhoitokoulutuksen ja yliopistokoulutuksen. Niissä opetettava hoitotiede ei ole alkuunkaan samantasoista/samanlaista, ja hoitotiede on paljon muutakin kuin sairaanhoitajien koulutukseen liittyvien asioiden puntarointia. Tässä huomataan juuri se, kuinka monilla hoitotyötä tekevillä ei ole OIKEANLAISIA käsityksiä siitä, mitä hoitotiede on, vaan se mielletään hyvin suppeana, jota leimaavat jotkut ikävät esimerkit, joissa tekijänä on ollut "hoitotieteilijä".
Kyllähän vankka hoitotyön ammattitaito on erittäin tärkeää esim. erilaisissa projekteissa niiden toimivuuden kannalta, aina ammatti-ihmisiä kaivataan, mutta kyllä hoitotiede tarjoaa oman panoksensa. Ei PELKÄLLÄ käytännön ammattitaidollakaan kaikkea pystytä parantamaan, kyllä hyvä tieto koostuu sekä käytännön että teorian tuntemuksesta, ja hoitotiede tarjoaa niitä perusteluja, joita pelkkä käytännön osaaminen ei kaikissa tilanteissa voi tarjota.
Jos olet seurannut muualla maailmassa tapahtuvia hoitotyön askeleita eteenpäin, voit huomata, ettei pelkällä maalaisjärjellä mennä enää missään, eikä myös edes täällä meillä Suomessa.
Näiden runsaan 20 vuoden aikana hoitotiede ei ole tuonut käytännön hoitotyöhön MITÄÄN sellaista , josta olisi havaittavissa jotain hyötyä. Sen sijaan kukin hoitotieteseen hurahtanut haluaa jättää puumerkkinsä, joka tarkoittaa käytännössä jonkin asian kirjaamista ja raportoimista uudessa formaatissa, joka aiheuttaa pelkästään ylimääräistä työtä. Sama asia on huomioitu aiemmin ilman suurempaa haloota osana normaalia hoitotyötä. Sitä kutsuttiin ennen ammattitaidoksi.
Jos hoitotieteestä olisi oikeasti hyötyä, olisi luullut sen tulleen jo ilmi. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ne ihmisten hoitamisesta kiinnostuneet henkilöt, joilla ei ole riittävää kapasiteettia käytännön työhön, voivat tyydyttää hoivaviettiään tutkijankammioissaan. Mutta pysyköön sitten siellä poissa sotkemasta potilastyötä. Meillä on täällä sairaaloissa hommia hoidettavana.
siellä, missä hommansa hyvin hoitaa ja viihtyy. Eipähän tämä hoitotieteen arvostaminen tai arvostamattomuus ole yhden tai kahden ihmisen mielipiteistä kiinni.
Vain yhdestä tai kahdesta mielipiteestä. Lainaan tähän sinun omaa tekstiäsi (korostukset minun käsialaani):
" Itse ihmettelen suuresti, miksi meidän alalla, eli hoitoalalla on NIIN PALJON selän takana puhumista ja solvaamista sekä kateellisuutta. Toisaalta naisvaltainen ala lienee selitys, mutta etenkin ihmettelen tätä juuri hoitotiedettä koskien -suhtautuminen USEIMMILLA HOITAJILLA on hyvin nihkeä ja halveksiva."
"Miten tätä alaa voidaan kehittää, jos MONILLA HOITAJILLA on se asenne, että hoitotieteilijät ovat "tittelinkipeitä" pellejä ja tärkeilijöitä, jotka eivät tiedä käytännöstä mitään?"
"...reaktio on LÄHESTULKOON AINA suht negatiivinen, jos opinnoistani mainitsen..."
sinun ja minun mielipiteitä.
jaah, itse olen gradua vaille valmis terveystieteiden opiskelija ja täytyy kyllä sanoa, että näiden vuosien aikana olen tehnyt työpaikalleni lukuisia systemoituja katsauksia milloin mistäkin ja siten on saatu tukea käytäntöjen jatkamiselle tai muuttamiselle.
Mutta...kaikesta tästäkin huolimatta, en pidä hoitotiedettä tieteenä, sanan varsinaisessa merkityksessä. Hoitotieteenlaitoksilla opitaan tieteen alustavaa tekemistä, tutkimusten lukemista ja arviointia mutta kaiken tämän oppisi muissakin tiedekunnissa. Ei tätä varten olisi tarvinnut omaa tieteenalaa kehittää.
Omat opintoni olen painottanut hallintokeskeisesti jättäen tietentahtoen hoitotieteen "pakkopullaksi". Minua kiinnostaa enemmän johtajuuden kehittäminen sosiaali-ja terveysalalla ja nykyisen hallinto ja johtamistavan muuttaminen paremmin vastaamaan tarpeita.
Osa painottaa enemmän hoitotiedettä, teorian kehittämistä ja nimenomaan itse kliinisen hoitotyön kehittämistä.
Painotusalueet ovat erilaisia.
En kuitenkaan näe mitään haittaa siitä, että hoitotieteestä on tehty oma tieteenala. Voi toki olla, että samat asiat oppisi muuallakin, mutta mitäpä haittaa on, että on oma selkeä tieteenala..?
Mielestäni ne, ketkä puhuvat hoitotieteestä "leikkitieteenä" eivät ikäväkyllä tiedä ollenkaan asiasta. Ei nykypäivänä mikään "leikkitiede" tai naisten hömpänpömppä menisi läpi omaksi tieteenalaksi.
On totta, että osa esim. lääketieteen edustajista ei arvosta hoitotiedettä, mutta osa taas arvostaa ja yhteistyötäkin tehdään. Osa ei arvosta humanisteja, toiset sitä toiset tätä. Aina on niitä ketkä eivät jotakin juttua arvosta.
Minusta on lähinnä huvittavaa, että siksi, jos jotkut lääketieteen ihmiset eivät arvosta hoitotiedettä SE olisi ikään kuin hyvä syy muillekin olla arvostamatta. Lääketiedettä on aina pidetty kaikkein "arvokkaimpana" ja siihen ei hoitotiedettä tarvitsekaan verrata. Todella hassua, että jotkut perustuvat mielipiteensä sille, että "lääkäritkin nauravat hoitotieteelle". Ehkä jotkut joo, mutta turhaa yleistystä.
Herätti ajatuksia.
Toisaalta on hyvä, että hoitotyölle on asetettu tavoite ja keinoja. Tähän ei ehkä olisi päädytty ilman hoitotiedettä.
On hyvä, että koulussa jo opetetaan hoitotyön ajattelemista tällä tavoin. Se on hyvänä pohjana itse työlle, työ on tavoitteellista. Voi myös ajatella, että lisäkoulutus ja nämä tiedot eri tieteenaloista (sosiaali, käyttäytymis, lääketiede ym.) nostavat ammatin arvostusta, esiintuovat hoidon filosofiaa.
Totta on myös se, että työssä kuluu nykyään liian paljon aikaa koneella kikkailuun, kun pitää täyttää kaiken maailman ruudukoihin hoitotyön keinoja, joiden pitäisi jo opintojen jälkeen olla kaikille itsestään selviä. (Tavoite-hengitys helpottuu, Keinot-raitis ilma, puoli istuva asento, lääkitys määräysten mukaan jne). Joskus myös tuntuu, että hoitotiede vie koulutuksessa liian ison huomion ja käytäntöön tulevat opiskelijat eivät tiedä mitään lääketieteestä. Lääkärin tukeminen työssään on kuitenkin iso osa hoitajan työtä ja näin ollen hoitajan on tiedettävä paljon myös lääketieteestä.
Hoitotieteiden heikkous on myös siinä, että yksinkertaisistakin asioista tehdään väkisinkin vaikeita. Liikaa hienostelua. Ei inspiroi opiskelijana koulussa, eikä työntekijänä kehityspäivillä miettiä puolta tuntia "mikä on salaisuus?" ja kirjoittaa aiheesta pohdintaa.
Sekin on koettu ja kyllä sen puoli tuntia ois voinnu paremminkin käyttää ;)
tuli juuri esiin tämä hoitotieteen liika "käsitteellisyys" joka ei aukene sellaisille, ketkä sitä eivät täyspäiväisesti opiskele. Siihen olisi saatava muutosta, jotta tieto hyödyttäisi niitä ketä sen kuuluisikin hyödyttää, eli käytännössä toimivia.
Syy miksi sitä ei arvosteta on yksinkertaisesti hoitotyön lääketieteellistyminen. nuorista hoitajista lääketiede on paljon selkeämpää, räväkämpää, arvostetumpaa ka hienompaa. Vanhemmista hoitajista taas hoitotyötä on tehty kymmeniä vuosia ilman sen kummempia hoitotieteitä ja hyvin on pärjätty.
Hoitotiede ei kosketa reaalimaailmaa, sitä kliinistä kontekstia jonne sen pitäisi tuoda sitä uutta ja tutkittua tietoa. Niin kauan kuin tätä kosketuspintaa ei ole, ei ole arvostustakaan.
Ainoa keino saada positiivista tunnettavuutta, uskottavuutta ja vakuuttavuutta on saada hoitotieteilijät laskeutumaan norsunluutorneistaan käytännön hoitotyön keskelle. Ikävä kyllä suurin osa hoitotieteilijöistä on ns. harmaita hiirulaisia, jotka ovat hyvin innostuneita omasta alastaan omassa tutkijankammiossaan, mutteivät osaa innostaa kuulijoitaan tai saada aiheelleen yhtä innostuneita tukijoita.
En tiedä kuin muutaman hoitotieteilijän koko armaassa Suomenmaassa, jolla karisma riittäisi viemään tiedettä käytännön joukoille saaden kuulijansa innostumaankin.
Juuri se ongelma joillakin "hoitotieteilijöillä" on, että paljon "hienoa" saadaan aikaan tutkimusten muodossa, joista toki suuri osa on hyödyllisiäkin, MUTTA ne jäävät sinne hyllyihin pölyttymään, tietoa ei siis viedä sinne jonne se kuuluu, eli käytäntöön.
Tuo "hiirulais" juttu oli kyllä osuva ilmaus.
Hoitotieteen opiskelijoista valtaosa on myös huom. vanhempaa porukkaa, joten monilla tuntuu olevan esim. gradun teko se välttämätön paha, joka pitää vaan tehdä maisterin paperit saadakseen, koska useilla esim. on jo tiedossa työpaikka vaikka oman työyksikkönsä osastonhoitajana tms. ja osa vain tarvitsee sen tutkinnon, jotta voi työskennellä tietyssä tehtävässään.
Tämän takia monet eivät sitten ole niin aktiivisia viemään sitä tietoa eteen päin, vaan riittää, että asiat on selvitetty.
Se asenne on tietenkin väärä. Tarvittaisiin ehdottomasti lisää nuoria hoitotieteestä ja tutkimuksesta kiinnostuneita, joilla olisi virtaa ja kapasiteettia viedä tätä tietoa käytäntöön KANSANKIELELLÄ.
Myös se, että tutkimusaiheissa keskityttäisiin entistä enemmän kliinisempiinkin aiheisiin, auttaisi myös tämän tieteen tunnetuksi tekemistä. Jokin käsiteanalyysi siitä ja siitä ei varmasti monia kentällä työskenteleviä kiinnosta.
Tässä olisi siis tekemistä meillä alaa opiskelevilla.
Totta, nykyäänhän pyritään siihen, että graduistakin tehtäisiin kansankieliset versiot (siis lähinnä selkokielinen abstrakti)esitettäviksi käytännön kentillä.
Tavallaan ymmärrän vielä jotenkin sen käsiteanalyysinkin tarpeellisuuden. Hoitotiede on Suomessa vielä niin nuori tieteenala, ettei suurinta osaa hoitotyön käsitteistä ole "avattu" ja siten niiden jatkotutkiminenkaan ei onnistu. On tiedettävä mitä tutkii, ennenkuin voi tutkia.
Sitä en kuitenkaan ymmärrä, ettei näitä tuloksia (esimerkiksi meillä tehty paljon kivunhoitoon ja kipumittareihin liittyvää tutkimusta) viedä samalla rytinällä käytäntöön ja julkisuuteen, kuin esimerkiksi lääketiede tekee. Tästä vaitonaisuudesta syntyy harha, ettei hoitotieteellä ole mitään annettavaa käytännölle. Lääketiede puolestaan julkaisee tuloksensa välittömästi ja suurissa medioissa, eikä kukaan kyseenalaista tutkimuksen hyödynnettävyyttä.
Itse kuulun juuri niihin mainitsemiisi vanhoihin opiskelijoihin, mutta lähdin alunperinkin opiskelemaan tehdäkseni hoitotyötä (ei siis vain hoitotiedettä) ja sen tekijöitä tunnetummaksi. Mitä paremmin meidät ja työmme tunnetaan, sitä helpompi meidän on osallistua yhteiskunnallisiin päätöksiin, joista yhtenä esimerkkinä vaikkapa palkat.
Totuus taas on myös se, ettei nyky-yhteiskunnassa arvosteta tietoa ja taitoa, jos ei sen takana ole nimenomaan tieteellistä tietoa. Siis jokin vankka perusta, johon olemassaolonsa perustaa. Hoitotyöllä se on hoitotiede ja se voisi olla meidän keinomme perustella olemassaoloamme, valintojamme ja pyyntöjämme.
Yhdysvalloissa ja Englannissa hoitotieteellä on vankka asema lääketieteen rinnalla ja siellä se on hoitajienkin keskuudessa olennainen osa identiteettiä. Me tulemme jälkijunassa, mutta yhä useammalla työpaikalla vaikuttaa meilläkin nykyään asiantuntijasairaanhoitajia, joiden tehtävänä on tuoda sitä tiedettä sinne käytäntöön.
Juuri tuota asiaa, että hoitotiede tarjoaa pohjaa ja niitä perusteluja, yritin tässä viestiketjussa eräälle kirjoittajalle tuoda esille.
Totta on tosiaan, että tarvitaan hoitotiedettä sinne pohjalle, en ymmärrä miksi Suomen pitäisi olla joku takapajula, jossa riittää, että käytännön taidot on hanskassa. Toki se on erittäin tärkeää, mutta pelkkä käytäntö ei tosiaan tarjoa sellaista pohjaa sille toiminnalle, minkä hoitotiede tekee. Käytännössä jotkut asiat vaan tehdään näin, kun on aina tehty, mutta silloin voi jäädä näkemättä ne kehittämismahdollisuudet ja tarpeet kehittämiselle.
Itse koen haasteena sen, että ainakin omalta osaltani pystyisin viemään tutkimustietoa eteenpäin. On puhuttu, että esimerkiksi graduista julkaistaan liikaa artikkeleita lehdissä, että painopiste pitäisi olla väitöskirjatutkimuksista tehdyissä artikkeleissa, mutta mielestäni esim. graduista olisi erittäin suotavaa kirjoittaa vaikkapa Sairaanhoitaja tai TEHY-lehtiin, ihan siis jo senkin takia, että se tulisi tutummaksi.
Toki gradu ja väitöskirja ovat tasoltaan vielä hyvin erilaisia ja ymmärrän, että jos vahvaa tieteellistä tutkimusta kaivataan, silloin painopiste on väitöskirjoissa ja tohtorikoulutuksen saaneiden henkilöiden tutkimuksissa/tuloksissa, mutta kyllä graduillakin tuotetaan paljon hyvää ja käytännöllistä tietoa. Turhan usein vaan tosiaan unohtuvat "jonnekin".
Olipa lohduttavaa lukea, että edes joku tajuaa sen asian, että myös tiedettä tarvitaan sinne taustalle.
Jos ei mikään muu kirjoituksessasi särähtänyt korvaan niin tuo ASINTUNTUJASAIRAANHOITAJA. Mitäs ne 10 - 30 vuotta rivipulliaisina olleet sitten ovat? Siinä taitaa mielestäsi sokea taluttaa toista ja kuulokaan ei taida olla kohdallaan. Juuri tuollainen oman erinomaisuuden ja välttämättömyyden korostaminen nostattaa niskavilloja pystyyn.
Se ettei ole yliopistollista oppiarvoa ei merkitse etteikö muuutoshalua tai kykyä olisi. Kaiken käytännön kokemuksen ja sen mukana karttuneen tiedon niputtaminen mutu/skeidatiedoksi on suurelta osin harhaista jalustalle kiipeämistä. Suurin osa kehityksestä loppuu aikapulaan eli sairaanhoitajamitoitus, paikassa kuin paikassa, on karsittu niin vähään, että vain kaikkein välttämättömin voidaan tehdä. Kehittäminen ei ole välttämätöntä ainakaan lyhyellä aikajänteelle. Jos kehittämiseen revitään toisten selkänahoista aikaa koskee työ kaikkea syleileviä filosofioita tai ylihoitajan oppimia uusia hoitotieteen muotiasioita. Ei hyvä!
minulle, mutta meillä ainakin asiantuntijasairaanhoitajiksi kutsutaan esim. sellaisia sairaanhoitajia, jotka ovat spesialisoituneet johonkin tiettyyn aiheeseen, vaikkapa diabetekseen, ja toimivat sitten osastolla ensisijaisesti diabetespotilaita neuvoen ja opastaen, koska ovat siis käyneet jotain lisäkoulutusta aiheesta. Ei minun mielestäni tuossa asiantuntijasairaanhoitajassa ole mitään pahaa. Toki kaikki ovat omalla tavallaan asiantuntijoita, mutta tosiaan meillä sillä tarkoitetaan näitä johonkin aiheeseen erityisesti spesialisoituneita, ei siis liity millään tavalla hoitotieteen opiskeluun.
Hoitotiede on aivan riittävän vanha Suomessa, jotta se olisi pystynyt näyttämään leijonankyntensä, jos sillä sellaiset olisi ollut. Lisäksi mainitset itsekin hoitotieteen perinteet mm. Britanniassa. Ei tiedettä tarvitse keksiä uudestaan erikseen joka maassa. Kyllä sen pitäisi olla kansainvälistä. Mutta eipä nuo perinteet ole näkyneet millään tavalla hoitotieteen tarpeellisuuden osoittamisessa näiden vuosien aikana.
Kivunhoidon tutkiminen kipumittareineen on lääketieteen alan tutkimusta. Sieltä ne VAS:tkin on osastoille tuotu. Hoitopuolen jutuista tulee mieleen lähinnä hoitoisuusluokitus, joka sekin on kopsattu tehohoidon APACHE- yms mittareista. Eli hoitotiede ei tosiaankaan ole tuonut mitään omaa hyvää käytännön työhön. Tuo "hoitotieteen asiantuntija" tuo mieleen sosialististen järjestelmien politrukit, jotka vahtivat, että hommat tehdään mahdollisimman tarkkaan aatetta noudattaen. Ei hyvä.
Asiantuntijasairaanhoitaja on akateemisesti koulutettu sairaanhoitaja (engl. advanced nurse specialist), jonka tarkoituksena on nimenomaan tuoda tutkittua tietoa niiden muutosten pohjalle ja käytännössä tällainen sairaanhoitaja tekee tätä työtä n.10% työajastaan. Tosin on sellaisiakin, jotka eivät ole käytännöntyössä lainkaan, riippuu siis talosta ja työyksiköstä.
Esimerkiksi HUS käyttää arvioinneissaan ns. Aura -mallia, joka perustuu Bennerin jaotteluun aloittelija, pätevä, taitava, asiantuntija. Asiantuntijan kriteereinä tämän HUS.n mittakaavan mukaan on akateeminen koulutus vankan työkokemuksen ohella. Minulle on ihan sama nostaako tämä jaottelu tai asiantuntijasairaanhoitajan kutsuminen asiantuntijasairaanhoitajaksi niskavillat pystyyn, näin tämä kuitenkin menee. Ilman koulutusta ei etsitä työyksikköön sopivia tutkimuksia, osata arvioida niiden näyttöä tai tarpeellisuutta yksikössä, eikä pelkkä muutoshalu riitä muutosten läpiviemiseen -suurin osa hoitajista suhtautuu kaikkiin muutoksiin samalla tavalla kuin sinä tähän asiantuntijasairaanhoitajaan, eli kielteisesti.
"Kaiken käytännön kokemuksen ja sen mukana karttuneen tiedon niputtaminen mutu/skeidatiedoksi on suurelta osin harhaista jalustalle kiipeämistä. " Näyttöön perustuvaan tietoon katsotaan kuuluvaksi tutkitun tiedon lisäksi myös mm. käytännöstä ja vakiintuneista käytännöistä syntyvä tieto, eli se ei todellakaan ole mututietoa edes tieteellisestä näkökulmasta katsoen.
Asiasta kolmanteen, olen gradua vaille valmis ja olen aina halunnut saada vaikutusvaltaa vaikuttaakseni hoitotyöntekijöiden asemaan. Tehy ei sitä tee ja suurinosa akateemisista istuu ylihoitajan pallilla, eli on työnantajan edustajina ja lääkärit ovat kollegiaalisia vain toisilleen. Mutta rehellisesti sanottuna tänä kesänä olen alkanut vakavasti epäilemään jatkanko loppuun asti. En näe mitään syytä jatkaa, duunissa saan kuulla vähättelevää paskaa kaiket päivät tyyliin "voisiko rva maisteri soittaa narkkarin yms." Olen ollut salikätilönä 20 vuotta ja pirun taitava sellainen ja nyt maisterintutkinnon lähestyttyä loppuaan olenkin duunikavereiden mielestä muuttunut kädettömäksi akateemikoksi. Piruako minä alkaisin puolustamaan tai ajamaan sellaisten ihmisten etuja, jotka eivät sitä halua. Eli vähättelyä tapahtuu kyllä toisinkin päin.
Ymmärrän kyllä tuon asenteesi, että tuntuu kannattaako jatkaa loppuun asti, koska hoitohenkilöstön suhtautuminen on tuota luokkaa mitä kuvailit.
Kuulin itsekin opiskelemaan lähtiessäni paljon noita kommentteja, ja moni muu opiskelija on sanonut samaa, että on leimattu kertaheitolla käytännön taidottomaksi ja pelkästään teoriasta kiinnostuneeksi, HUOLIMATTA siitä, kuinka kauan olisi jo työuraa takana.
Tuntuu olevan siis hyvin yleistä tuollainen "voisko rva maisteri" tyyli, ja se on ERITTÄIN valitettavaa. Turhauttavaahan se osittain on, että haluaisi tosiaan vaikuttaa asioihin, mutta mitään ns. tukea ei niiltä saa, kenen oloihin haluaisi vaikuttaa. Samalla kuitenkin koko ajan valitetaan kun mitään ei tapahdu. Ristiriitaista. Itse kyllä uskon siihen, että se perustuu vahvasti kateellisuuteen. Ajatellaan, että nämä rva maisterit vetävät sitä hirmuista palkkaa ja samalla taas käytännön työtä tekevillä palkka on naurettavaa. Ajatellaan myös, että nämä rva maisterit pääsevät työssään niin helpolla, ei tarvitse kuin jakkupuku päällä kokouksissa istua ja muutama käsitteitä vilistävä umpilaho teksti sinne tänne kirjoittaa.
Mutta mielestäni juuri tämän vuoksi kaivataan niitä "hoitotieteilijöitä" (sana, josta on tullut varsinainen KIROSANA tällä palstalla), jotka kaikesta huolimatta vievät asiaansa eteen päin muiden asenteista lannistumatta. Vain tällä tavoin voidaan täällä Suomessakin ehkä joku päivä saada jotain aikaan, sillä ei tule mitään, jos kaikki luovuttavat.
"Ei tiedettä tarvitse keksiä uudestaan erikseen joka maassa. Kyllä sen pitäisi olla kansainvälistä"
No niinhän se onkin ja tietäisit tämän, jos olisi oikeasti "jo kauan sitten valmis". Suomalaisissa yliopistoissa luennoi britit ja jenkit ja tutkimukset sekä artikkelit, joita kahlataan läpi ovat 98 %.sesti ulkomaalaisia. Mutta siirräpäs esimerkiksi jenkkitutkimus suoraan suomalaiseen käytäntöön...ei tarvitse olla kovinkaan paljon älliä ymmärtääkseen, ettei se hoitokulttuurien erojenkaan takia onnistu noin vain.
Hoitotieteen yksi tehtävä onkin mukauttaa esimerkiksi lääketieteelle tehtyjä mittareita hoitotyöhön sopivaksi. En tiedä kummille lääketiede ja lääkärit enemmän nauravat -hoitajille, jotka vannovat lääketieteen nimeen ollen itse vain pikkuhoitsuja vai hoitajille, jotka seisovat oman tieteensä takana?
Samahan se on, nauravat kuitenkin. Valtaosa lääkäreistä pitää hoitajia lääkärin pikkuapulaisina, jotka olisivat halunneet lääkäreiksi, mutta eivät päässeet sisälle.
Ihan samaan lauseeseen tartuin minäkin tuossa aikaisemmin lukiessani. "Ei tarvitse uudelleen keksiä"...oijoi. Kyllä noista kirjoituksista juuri näkee, miten HYVIN asiat sitten tiedetäänkään!
Työpaikallani kaikki maisterit ovat asemassa, jossa eivät ole päivittäin tai viikoittaankaan käytännön työssä. He ovat hallintovirkamiehiä, joilla on hoitotieteellinen tausta. Hallinnossa he ovat käsikassaran asemassa eli toteuttavat ylemmän työnantajaportaan sanelemaa ohjelmaa. Samalla itketään omaa tukalaa asemaa puun ja kuoren välissä. Kun kaikki maisterit ovat tällaisessa asemassa tai siirtyvät välittömästi paikan avauduttua kenttätyöstä edellämainitun kaltaiseen asemaan, niin onko ihme että maistereita pilkallisesti rouvitellaan ja heidät toivotetaan helvettiin.
Hallinnollisen byrokratian pyörittäminen on taatusti fyysisesti helpompaa kuin SH:n kenttätyö, enkä usko sen olevan psyykkisesti rankempaakaan. Byrokratian pyörittelystä saa rivisairaanhoitajaa paremman, joskaan ei hyvää, palkan. Kun vielä rouvat ja joku herrakin vielä kertoo, jotta ovat palleillaan meitä varten ja kehittävät työolojamme ja työtämme niin voiko tuolle muuta kuin nauraa. No, voihan siinä tippa linssiin tulla jos uskoo tovereiden aidosti niin ajattelevan.
Ei näillä tietämilläni maistereilla palleillaan ole mahdollisuutta, lue aikaa, hoitotieteillä ja he siis jäävät hallintovirkamiehiksi. Välillä yritetään ajaa jotain edes kaukaisesti hoitotieteellistä hanketta joka melkoisen alkuhöyryn jälkeen näivettyy käsitteelliseksi filosofoinniksi tai jälleen uuden kaavakkeen täyttelemiseksi, eikä mikään todellisuudessa muutu.
"Tavallaan ymmärrän vielä jotenkin sen käsiteanalyysinkin tarpeellisuuden. Hoitotiede on Suomessa vielä niin nuori tieteenala, ettei suurinta osaa hoitotyön käsitteistä ole "avattu" ja siten niiden jatkotutkiminenkaan ei onnistu. On tiedettävä mitä tutkii, ennenkuin voi tutkia."
Ei muissa tieteissä tarvitse käsitteitä erikseen "avata" ja esim. kotimaan lääketieteellinen tutkiminen ja sovellutus käytäntöön onnistuu vallan mainiosti ulkomaisiin töihin nojautuen. Siten hoitotieteen nuoruus Suomessa ei selitä sen avuttomuutta tuoda mitään hyvää käytännön hoitotyöhön. Taitaa palstan hoitotieteilijöillä olla tuo tieteellinen ajattelukyky vähän kesannolla?
Rouva maisteri yrittäisi motivoida entiset työkaverit hoitotieteen soveltamiseen siten, että osittaisi konkreettisesti heille sen hyödyn? Luulisi sen onnistuvan, kun on noin vankka työkokemuskin takana? Vai eikö se olekaan mahdollista?
Tarina on aika paljastava siinä mielessä, että hoitotieteen käyttökelpoisuuden täytyy olla hyvin olematon, jos se pystyy kääntämään aiemmin erittäin pätevän käytännön työntekijän muilta työtovereiltaan saaman arvostuksen täysin päinvastaiseksi.
Kirjoitit: "Mutta mielestäni juuri tämän vuoksi kaivataan niitä "hoitotieteilijöitä" (sana, josta on tullut varsinainen KIROSANA tällä palstalla), jotka kaikesta huolimatta vievät asiaansa eteen päin muiden asenteista lannistumatta."
Mielestäni kaivataan kuitenkin enemmän niitä henkilöitä, jotka veisivät eteen päin käytännön hoitotyötä tekevien asiaa hoitotieteilijöiden asian sijaan. Siitä hyötyisivät potilaatkin kaikkein eniten.
Oivasti sanottu. Katsoinpa huvikseni miten hoitotiedettä luennehditaan viisaiden pohtijoiden taholta. Kuuluu näin: "Hoitotiede tarkastelee yksilön, perheen ja väestön terveyttä suhteessa ihmisen hoitamiseen" Eikös toi jo kerro kaiken siitä, mistä on kyse? Eli siis kuinka potilas kokee hoidon? Jos ne hoitotieteilijät laskeutus norsunluu torneistaan,m ne vois oikeesti miettiä tota, mutten mä ymmärrä miten se kirjoista kellekkään voi avautua ja miten oikeudellisia tommosen tutkimuksen tulokset voi olla, ku muuttujia on yhtä paljon ku ihmisiä..
mutta kannattaa muistaa, että hoitotieteilijöitä on myös paljon muualla kuin niissä sairaaloissa töissä. Tämä tuntuu lähes kaikilta tähän keskusteluun osallistuvilta rivihoitajilta unohtuvan. Hoitotiede ei ole pelkästään = ne ylihoitajan paikalla istuvat rouvashenkilöt. Se on hyvin paljon muutakin, mutta sitähän on turha yrittää kenellekään sellaiselle selittää, joka pitää päänsä kuin muuli ja uskoo tietävänsä kaiken asiasta, josta ei oikeasti tiedä mitään. Se on harmi se, mutta oma harminne.
Työpaikoillanne olette varmasti tärkeitä, mutta hoitotieteestä ei monella näytä olevan minkäänlaista käsitystä, joka liippaisi läheltäkään oikeaa. Vain "umpimieliset" käsitykset muutaman ylihoitaja tms. esimerkin pohjalta.
Se on sääli sekä samalla säälittävää. Onneksi itsellä ei ole tarkoitus koskaan päätyä sairaalaan töihin, nämä "kannustavat" toverit ovat niin ihania. Yhdessä pitäisi viedä asioita eteenpäin, mutta katkerina vaan kitistään. Mutta ihan rauhassa vaan. Olkaa tyytyväisiä työssänne!
Ketjun alussa jaksoit vastailla kirjoituksiin mielestäni mukavasti ja ymmärtäen, mutta nyt tunnut väsyneen vastustukseen ja epäilyyn jota olet kohdannut. Sinulta näytäisi kirjoitukseni sanoma päässeen ohi silmien ja agitoiduit ylenkatsovaan ja säälivään kirjoitukseen.
Asiani oli ettei täällä sairaalassa oikein ole missään sitä hoitotiedettä jota sinä jossain näet. Hoitotieteilijät ovat täällä asemissa joissa mahdollisuus hoitotieteilyyn on, tai tuntuu olevan, minimaalinen. Koko sairaalan henkilökunnan kosketuspinta tieteeseen on äärimmäisen kapea ja tämä kapea siivu on heidän, ja myös minun, mielestään melkolailla turha päivittäisen työn suorittamisen kannalta.
Kuinka mielestäsi on säälittävää jos muodostaa tieteestä negatiivisen kuvan tilanteessa jos kosketuspinta tieteeseen on koulusta työpaikoille kuvaamani kaltainen. Ei kaikilla ole aikaa tai haluakaan omalla ajallaan tutustua tieteen sisältöihin. On pikemminkin inhimillistä muodostaa asioita kuva kokemuksensa, vaikka kuinka vajavaisenkin, perusteella. Siis inhimillistä, ei säälittävää. Säälittävää on enemmänkin etteivät tieteilijät saa toisenllaista käsitystä aikaiseksi tekemällä sen oikean tieteesi näkyväksi.
Ja on hyvä että niitä hoitotieteilijöitä on muuallakin kuin näissä sairaaloissa ja siellä jossakin sitä oikeaa hoitotiedettä ja sen kehittämiseen muhevaa maaperää ja yleisöä. Täällä sairaaloissa sitä paljon kuitenkin on tätä hoitotyötä ja kai jo tieteentekijän itsekunnioitus vaatisi sen parempaa näkyvyyttä juuri täällä.
Kieltämättä olen melko pettynyt tämän ketjun kirjoittajien asenteisiin. On vaikeaa käsittää, että mielipiteet muodostetaan niin suppeasti, ja useimmilla tosiaan ne negatiiviset mielipiteet tuntuvat tulleen juuri näistä sairaaloissa työskennelleistä hoitotieteilijöistä. Kyllä mielestäni ON erikoista ja typerääkin muodostaa mielipiteensä koko hoitotieteestä tuollaisen perusteella, siitä puuttuu täysin ns. mielen avaruus.
Voisi ainakin sitten sanoa, en tarkoita tässä nyt juuri sinua, mutta kaikkia, että esim. omassa sairaalassa vaikka ne ylihoitajat eivät ole saaneet mielestänne mitään aikaan, jos niin on jne. eikä suinkaan, että koko hoitotiede on turhaa joka ei tuo mitään uutta käytäntöön. Puhutaan, niinkuin tunnettaisi KAIKKI hoitotieteen edustajat, joka ikinen tutkimus ja projekti. Mielestäni SE on typerää.
Totta kai olen pettynyt tämän tieteen tulevana "edustajana" hoitotyöntekijöiden asenteisiin ja asiallisuus pyrkii olemaan katoavaista kuten niin monella muullakin täällä jo alusta alkaen. Olen yrittänyt perustella väitteitä ja kertoa asiasta asiallisesti, mutta saanut vastauksissa pelkkää halventavaa tekstiä. Koen siis jommoisen turhaksi jatkaa tätä keskustelua TÄLLÄ foorumilla. Osasin sitä kyllä odottaakin, mutta silti juuri tuo asenne, jolla monet tekstinsä kirjoittivat, suorastaan vihamielinen ja tosiaan halveksiva, on mielestäni pettymys. Täällä ei monikaan asiallisesti keskustele, joten miksi siis itsekään. Eli minun puolestani voitte jatkaa tätä "kehittävää" toistemme mollaamista. Pitää vain keskittää oma tarmonsa sinne, missä on muitakin, jotka halukkaita olevat, eivätkä seiso seipäät ojossa vastarinnassa ILMAN kunnollista tiedon hiventäkään.
Samalla siis huvittaa se, kuinka suppeasti ihmiset ajattelevat ja näkevät eivätkä edes HALUA nähdä toisin ja suututtaa se, millainen vihamielinen asenne porukalla on.
Mutta kuten sanottu, jatkakaa jos mielenne tekee. Itse koen sen kyllä erittäin turhaksi.
"miten oikeudellisia tommosen tutkimuksen tulokset voi olla, ku muuttujia on yhtä paljon ku ihmisiä.. " sepä se, mitenköhän lääketieteelliset tutkimukset sitten voisivat olla yhtään sen "oikeudellisempia"?
Tutkimuksia täytyy ensinnäkin osata tehdä, jotta niistä saisi luotettavia, joka lienee sana jota etsit. Vastauksen tuohon kysymykseesi saisit lähtemällä yliopistoon, mille tieteenalalle tahansa, perehtymään tutkimuksen tekoon.
"Ei muissa tieteissä tarvitse käsitteitä erikseen "avata" ja esim. kotimaan lääketieteellinen tutkiminen ja sovellutus käytäntöön onnistuu vallan mainiosti ulkomaisiin töihin nojautuen."
Juuri näin, samasta asiasta on kyse hoitotieteessäkin. Ei suomeen sovelleta suoraan lääketieteellisiäkään tutkimuksia, vaan kyllä ne nimenomaan avataan ja sovelletaan meidän väestöryhmiin sopiviksi.
On muuten olemassa tiede, kaikkien tieteiden pohja, nimittäin filosofia, joka perustuu melkein ainostaan käsitteiden analysoimiselle.
Mietippäs vaikkapa sellaista käsitettä kuin kollegiaalisuus. Miten mittaisit kollegiaalisuutta, luotettavasti, suomalaisessa terveydenhuollossa? Jos et ensin määrittele kollegiaalisuutta, et voi tehdä mittariakaan, jolla saat vastaukset kysymykseesi. Onko lääkäreiden kollegiaalisuus sama kuin hoitajien, voidaanko siis lääkäreiden tekemä mittari kollegiaalisuuden tutkimisesta siirtää suoraan hoitajille? Jos tehdään niin, niin onko tulos silloin luotettava?
"Hallinnollisen byrokratian pyörittäminen on taatusti fyysisesti helpompaa kuin SH:n kenttätyö, enkä usko sen olevan psyykkisesti rankempaakaan. Byrokratian pyörittelystä saa rivisairaanhoitajaa paremman, joskaan ei hyvää, palkan. Kun vielä rouvat ja joku herrakin vielä kertoo, jotta ovat palleillaan meitä varten ja kehittävät työolojamme ja työtämme niin voiko tuolle muuta kuin nauraa. No, voihan siinä tippa linssiin tulla jos uskoo tovereiden aidosti niin ajattelevan."
Tämän katkerammaksi ei ihminen enää voi mennä. Kuule joka ikinen hoitsu voi lähteä lukemaan itseään eteenpäin ja jos ei niin tee ja kuitenkin haukkuu niitä, jotka niin tekevät, niin kyllä on säälittävä tapaus.
Joku ihmetteli keille lääkärit eniten nauravat maistereille vai tavallisille nursioille ja vastaus lienee muidenkin mielestä sama, katkerille rivihoitajille, jotka räksyttävät omilleen ja nuoleskelevat meitä. Joku kutsui taannoin hoitajia saamattomiksi lampaiksi, minusta te olette räksyttäviä terriereitä, jotka eivät ymmärrä omaa etuaan edes silloin kun se napsahtaa otsaan.
Maisterishoitajat on muuten keskivertoa paremmannäköisiäkin kuin lihavat, valittavat, lääkäreitä mielistelevät butchin-näköiset rivihoitajat.
Kuten jo itse itseäsi sivistit - osa vastustuksesta johtuu tietämättömyydestä. Ilmeisesti jossain kuitenkin on se tieto siitä, miten hyvä ja kaikkia hoittyöntekijöitä palveleva asia hoitotiede on.
Tuokaa se tieto kouluihin ja sairaaloihin.
Olette yrittäneet tuoda? ...ja silti ihmisten suhtautuminen on tämä? Olette epäonnistuneet. Miettikää miksi ja yrittäkää uudelleen.
onpa ollut mielenkiintoinen viestiketju! Tulevana sairaanhoitajana olen sitä mieltä, että hoitotiede on tarpeellinen tiede lääketieteen, psykologian, sosiologian yms. rinnalla.
Maailmassa on miljoonia sairastavia ihmisiä, tuhansia sairaaloita, puhumattakaan hoitavasta henkilökunnasta, joka suorittaa hoitotyötä lukemattoman tuntimäärän vuodessa.Kyllä minun mielestäni tämä ala ansaitsee ja tarvitsee oman tieteenhaaransa, oman kielensä, millä asioista voidaan keskustella.Turhemmillakin asioilla on tieteilty. Hoitotiede ei ole pelkkää abstraktia yläilmoissa liitämistä, kyse on myös ihan tavallisten hoitotyön suoritusten tutkimisesta ja asioiden nimeämisestä yhteiselle kielelle. Hoitotiedehän keskittyy nimenomaan sairaan ihmisen HOITOTYÖHÖN, mikään muu tieteenala ei sitä niin selkeästi tee, ei edes lääketiede, käsittääkseni.Lääkäri ei varsinaista hoitotyötä paljon suorita, vaan keskittyy diagnoosin tekoon ja tutkimukseen, tekee tarvittavat operaationsa ja häipyy. Loppu on hoitajan käsissä. Kyllä siinä tietoa tarvitaan, ja sen tiedon nimi on hoitotiede, joka siis yhdistää monta tieteenhaaraa yhdeksi kokonaisuudeksi.Ihminen on myös kokonaisuus, sivumenneen mainittuna, ja hoidon on siis oltava kokonaisvaltaista.
Siinäpä sitä. Nyt toivon, että joku hyökkää kirjoitukseni kimppuun, ja yrittää kumota mielipiteeni, jotka eivät perustu tutkittuun tietoon, vaan mutu-tietoon.
Saahan sitä mielipiteensä sanoa. Musta tuo hoitotiede -juttu on näennäistiedettä.
Lääketiede voi todistaa asioita esim. 70% mainitsi sivuoireena päänsäryn, hoitotieteen vastaava todistus olisi: 70% hieräisi nenää herättyään leikkauksesta. Kuka sillä tiedolla mitään tekee, vaikka se todistettaisiinkin tieteellisesti todeksi?
Sitten on outoa, ettei mikään muu tieteenala halua "haastaa" hoitotieteitä. Hoitotieteilijät temppuilee vaan omia juttujaan. Joskus tuntuu, että muut tieteenalat ei edes tunnusta hoitotieteitä. Ymmärtäisin paremmin, jos hoitotiede olisi osana esim. yhteiskuntatieteitä..mutta ei.
Entäs, jos hoitotiede onkin suuri kupla?
Tässä hieman esimerkkiä näennäistieteen eli pseudotieteen saloista:
"Pseudotieteen suurin ongelma ei ole sen epätieteellisyydessä; paikkansa pitämättömiä teorioita ja puutteellisia havaintoaineistoja kun löytyy tieteenkin historiasta vaikka kuinka paljon. Oleellisinta pseudotieteessä on se, että huuhaa-oppien markkinoijat esittävät oppinsa koeteltuna tieteellisenä tietona, vaikka ne eivät sitä ole. Usein opin "tieteellisyys" perustuu arkiajatteluun ja henkilökohtaisiin kokemuksiin ja poikkeaa joskus jyrkästikin yleisesti tunnetuista faktoista ja selitysmalleista.
Tieteellisyyden puuttuminen ei myöskään tee toiminnasta irrationaalista. Taide, politiikka ja journalismikin ovat rationaalista toimintaa, vaikkakaan eivät tiedettä.
Arkiajattelumme voi johtaa harhaan uuden logian tai muun opin todenperäisyyden arvioinnissa; näemme helpommin huuhaalle myönteiset "todisteet", emmekä tee järjestelmällisesti teorian vastaisia havaintoja, kuten tieteessä. Myös tietämättömyys tieteen tuloksista ja teorioista luo maaperää valetieteille.
Aina edes ammattitutkija ei pysty erottamaan valetiedettä tieteestä. Puhumattakaan tavallisista kansalaisista, jotka eivät tunne tieteellisen tiedonhankinnan tai teorianmuodostuksen tapoja.
Vastoin havaintoja oletuksistaan tiukasti kiinni pitäneistä tutkijoista on usein tullut jonkin pseudotieteen oppi-isiä. Heidän opetuslapsensa, jotka ovat harvoin olleet itse tutkijoita, ovat tarrautuneet oppiin ja ummistaneet silmänsä tieteelliseltä tutkimukselta.
Tieteen ulkopuolisuudesta ja uskonvaraisuudesta johtuukin se, että pseudotieteiden käsitteet, oletukset ja "teoriat" eivät juurikaan muutu tai kehity; tieteelliset vaatimukset täyttäviä kokeita ei tehdä, eikä vääriä olettamuksia hylätä.
Niinpä uskonvaraisia hoitoja, perusteettomia luonneanalyyseja ja epämääräisiä elämänhallintaohjeita tarjotaan vielä vuosikymmeniä, ellei satojakin vuosia valetieteen alkuunpanijan kuoleman jälkeen."
Musta nämä määritelmät liippaa pelottavan läheltä hoitotiedettä.
lukemaan koko viestiketjua, tätä iänikuista jorinaa siitä, että naisvaltaisilla aloilla vallitsee kateus ja pahansuopaisuus, koska näinhän tuo on, ei mitään uutta auringon alla. Kun sais edes 50 % naistyövaltaisten alojen työntekijöistä puhaltamaan yhteen hiileen, voisi jotain alkaa tapahtua. Muttamutta...yritetty on kaikkea, psykologia virittämään yhteistyöhenkeä ja kitkemään työpaikkakiusausta, työsuojeluhenkilöä valistamaan, mikään ei auta. Otanpa esimerkin: Ylipainoinen hoitaja "ei jaksa" juosta papereiden perässä, joten hän turvautuu nokkimisjärjestyksessä osastonsihteeriin, jolla on valtava kiire (kun kansliassa pahimpaan aikaan päivästä jokikisellä lääkärillä ja hoitajalla on se tärkein tehtävä delegoitavana eteenpäin eli tässä tapauksessa sihteerille). Sihteeri juoksee ympäri taloa etsimässä potilaan papereita (kaikki ei vielä digiajassa), ja takaisin tullessaan saa kuulevansa pitävän liian pitkiä ruokataukoja, siis kun paperit vihdoin löytyivät lääkärin kansliasta aivan eri osastolta.. Tämä oli viimeinen niitti arkkuuni. En ala näillä liksoilla kuuntelemaan bullshittia, vaan kouluttaudun aivan muulle alalle. Näin on tehnyt moni kollegakin.
tämän keskustelun perusteella niin, että hoitotiedettä opiskelevien ja sitä tuntevien mielestä tiede on hyödyllinen ja tarpeellinen sekä tuo uutta hoitotyön käytäntöön.
Tänne kirjoittaneilla hoitajilla taas ei ole suurimmalla osalla mitään käsitystä hoitotieteestä, vaan se yhdistetään liikaa AMK-koulutukseen, joka on kaukana yliopistoissa opetettavasta hoitotieteestä, tai hoitotiede leimataan virheellisesti ainoastaan sairaaloissa johtajien palleilla istuvien käytännöstä vieraantuneiden naisten hölynpölyksi.
Mikä tulevaisuus tällä tieteellä on, kun hoitajat eivät sitä kerta lainkaan ymmärrä ja HUOM. eivät ilmeisesti haluakaan ymmärtää.
Kateellisuus, se tuntuu olevan päivän sana näillä akkavaltaisilla aloilla, ja hoitoala lienee niistä se pahin.
asia, että hoitotieteen ihmiset tuntevat myös hoitotyön, koska ovat itse koulutuksen käytännön työhön saaneita ja monet työskentelevät opintojensa aikana edelleen.
Hoitajat sen sijaan eivät tunne hoitotiedettä, luulevat vain tuntevansa.
Aika kamala tilanne kyllä.
Että huolimatta siitä, että hoitotiede on tieteen harjoittajien omasta mielestä niin erinomainen ja korvaamattoman hyvä apu hoitotyöhön, he eivät ole saaneet sitä "myytyä" käytäntöön, jossa sitä pidetään päinvastoin turhana ajanhukkana. Tämä siitäkin huolimatta, että hoitotiedettä on ryhtynyt harrastamaan myös jokunen käytännön hoitotyöstäkin kokenusta saanut henkilö. Mistä johtunee?
Ja siitä huolimatta, että hoitotieteen ilosanomaa on yritetty levittää Suomen terveyden- ja sairaanhoidon yksiköihin jo parinkymmenen vuoden ajan. Ja että riittävä hoitotyön tutkiminen olisi voitu aivan mainiosti järjestää sosiologian/sosiaalipsykologian ja/tai kasvatustieteiden helmoissa vaikkapa sairaanhoitajakoulutuksen sivuaineopintotyyppisesti hallinnollisen koulutuksen tapaan. Sen sijaan perustettiin kokonaan uusi tiedekunta, jonka päätehtävä näyttää olevan kehitellä (eräiden täällä olleiden kirjoitusten mukaan "avata" ulkomaisia hoitotieteen metodeja ja käsitteitä) perusteita ja selityksiä oman itsensä olemassaoloon sekä suojatyöpaikkoja käytännön työhön kykenemättömille sen sijaan, että hyödytettäisi hoitotyötä.
Käytännössä kontrasti on niin suuri, kun sairaaloissa voidaan aitiopaikalta verrata hoitotieteen näpertelyjä lääketieteen kehitysaskeliin. Näiden viimeksimainittujen hyöty "avautuu" hoitohenkilökunnallekin suoraan, kun saa osallistua ulkomaisten tutkimusten pohjalta tehtyjen sovellutusten käyttöönottoon (esim. infarktien liuotushoito, uudet leikkaus- ja anestesiamenetelmät kivunhoitoineen jne). Tällaisten jälkeen lähinnä huvittaa lukea jotain hoitotieteen gradua, jossa on tutkittu, ovatko gynen polin potilaat tyytyväisempiä, jos odotushuoneessa on tarjolla Me Naiset -lehtiä Tekniikan Maailman sijaan.
ovat kaksi eri asiaa, tarkoituksella, joten on naurettavaa lähteä edes vertailemaan niiden tutkimuksista saatua hyötyä keskenään! Jos ne tutkisivat täsmälleen samoja asioita, miksi ne molemmat olisivat edes olemassa. Kummallakin on oma paikkansa, jota kaltaisesi eivät ymmärrä, koska eivät ymmärrä tiedettäkään.
Siitä päästiinkin seuraavaan "Sen sijaan perustettiin kokonaan uusi tiedekunta, jonka päätehtävä näyttää olevan kehitellä (eräiden täällä olleiden kirjoitusten mukaan "avata" ulkomaisia hoitotieteen metodeja ja käsitteitä) perusteita ja selityksiä oman itsensä olemassaoloon sekä suojatyöpaikkoja käytännön työhön kykenemättömille sen sijaan, että hyödytettäisi hoitotyötä".
Jokainen vuosia hoitotyössä ollut ammattilainen ei menetä suinkaan ammattitaitoaan sillä, että lähtee kouluttautumaan. Sen sijaan hän saa paljon uutta näkövinkkeliä ja sivistää itseään toisin kuin nämä käytännössä puskevat kanssasisaret jotka keskittävät kaiken tarmonsa pelkkään kitinään, ja joista ei suoraan sanottuna läheskään kaikista edes OLISI hoitotiedettä opiskelemaan, tai mitään muutakaan yhtään vaativampaa. Hoitotyötä tekevänä arvostan ammattia, mutta ikävä kyllä en kaikkia sen edustajia.
Lisäksi, jos tietäisit MITÄÄN tieteestä ja tutkimusmenetelmistä, käsitteistä ja niiden "avaamisesta", olisit jättänyt äskeisen pätkäsi kirjoittamatta. Kuinka AMATÖÖRIMÄISTÄ tekstiä. Jokainen yhtään järkevä henkilö tietää, että ylipäänsä kaikki, joka ulkomailta tulee, vaatii tietynlaista soveltamista meidän maamme oloihin. Niin ne tekevät muissakin tieteissä, mutta koska ne, ketkä eivät tieteestä mitään tajua, kuten sinä, ja luulevat tajuavansa hoitotieteestä, eivät ymmärrä, että samaa tehdään tieteessä kuin tieteessä.
Sitten vielä, että miksei hoitotieteen harjoittajat ole saaneet hoitotiedettä "myytyä" käytäntöön. Syy lienee siinä, että sairaaloissa ei ole varaa eikä henkilökuntaa. Jos niitä olisi, paljonkin uutta saataisiin käytäntöön ja nimenomaan hoitotieteellisten tutkimusten pohjalta. Hoitotieteen harjoittajat nyt eivät kuitenkaan omasta pussistaan pysty rahoittamaan sen ja sen kokeilun tuomista käytäntöön tai jotakin uutta hoitotyön mallia jnejne. joten syy lienee ihan muualla, kuin hoitotieteen harjoittajissa.
Ja yksi suuri syy on teissä arvoisat käytännön työtä tekevät, jotka eivät arvosta omiaan.
Ainut tosiasia koko tekstissäsi oli se, että kieltämättä jotkut hoitotieteen tutkimusaiheet ovat niin typeriä, että tulokset olisivat olleet sanomattakin selviä, mutta SUURI OSA on käytännön työtä ajatellen hyödyllisiä.
Joten palaa takaisin työhösi, tieteestä et tiedä hukan häntää!
Ei siinä vertailtu näiden tieteiden hyötyä, vaan sitä suurta eroa, miten ne näkyvät käytännössä. Hyödyllinen tiede, joka on tarkoitettu sovellettavaksi käytäntöön, todistaa oman järkevyytensä itsestään tyhmemmänkin silmissä. Hoitotiede ei sitä pysty tekemään missään. Hoitotyö ei olisi tarvinnut tuollaista omaa hiekkalaatikkoa. Jos hoitotieteen resurssit olisi ohjattu jo olemassaoleviin hoitotyön (koulutuksen) ja yliopiston rakenteisiin edelläkin mainittujen tiedekuntien kautta, niin niistä olisi varmasti ollut paljon enemmän hyötyä. Ei se ainakaan huonommin olisi voinut sujua, koska hoitotieteen panos käytäntöön on toistaiseksi pyöreä nolla. Eipä vaan ole missään näkynyt niitä hyödyllisiä hoitotieteellisiä tutkimuksia ainakaan käytäntöön asti ehtineinä.
Kumma juttu, kun nuo lääketieteen uudet hoitoprosessit siirtyvät niin vähällä vaivalla ja kustannuksilla osastojen rutiineiksi. Hoitotiede ei (joka sinänsä on hyvä asia), huolimatta siitä, että sitä ympätään mukaan kaikkiin koulutuspäiviin pakkosyötönomaisesti. Siellä näkyy muuten taas hyvin kontrasti käytännön koulutusten ja hoitotieteen välillä. Se väkisin ohjelmaan nuijuttu hoitotiedeosuus on aina niin räikeän päälleliimatun oloista, että se harvalukuinen kuulijakunta, joka ei ole kehdannut poistua kahville, kiemurtelee vaivautuneena penkissään. Varmasti tuttu ilmiö kaikille koulutuksessa olleille.
Kirjoituksesi oli suurimmilta osin tuota tyypillistä hoitotieteilijöiden harrastamaa käytännön työn dissaamista tyyliin "keisarin uudet vaatteet" - olet tyhmä, kun et ymmärrä näin hienoa juttua. Se alkaa heti, kun argumentit hoitotieteen järkevyyden puolesta loppuvat, eli viimeistään toisessa lauseessa.
Lopetetaan tämä keskustelu. Kaikkien hoitotyötä tekevien harmiksi on kuitenkin sanottava, että ikävä kyllä asia on juuri niin kuin joku täällä kirjoittikin: Hoitotieteilijät kyllä tuntevat käytännön hoitotyön, mutta käytännön hoitotyötä tekevät eivät tunne hoitotiedettä.
Siitähän tämä suuri ristiriita ja "tunteen palo" näissä keskusteluissa juuri johtuu, kun ei tiedetä mistä puhutaan.
Joten eiköhän ole aika kuopata tämä keskustelu.
Hoitotieteilijöistä vain valitettavan pieni osa tuntee käytännön hoitotyön oikeasti. Ja ne loputkin tekevät hyvää vauhtia pesäeroa siihen, jotta pikku kätöset säilyisivät känsättöminä. Jos hoitotieteilijät haluavat tuoda oppinsa työpaikoille, heidän on osoitettava, että siitä on lääketieteenkin noudattamien periaatteiden mukaan enemmän hyötyä kuin haittaa. Jos hoitotiede on todella niin mainio, kuin muutamat täällä yrittävät väittää ja sen saarnaajat niin fiksuja, kuin antavat ymmärtää, on tehtävä helppo. Jos taas ei, niin se on voi voi. Pysykööt silloin suosiolla norsunluutorneissaan.
Ei kellään ole käynyt mielessä, että vikaa saattaisi olla hoitotieteilijöissäkin...? Tässä nyt morkataan kentällä olevia hoitajia ja väitetään heitä tyhmiksi ja ymmärtämättömiksi. Meitä on moneen junaan, toiset ymmärtävät teoriat paremmin ja omaksuvat tiedon helposti. Jokaisella on oma vahvuutensa.
Arvostus tulee ansaita. Jos joku tieteen harjoittajista keksii maan mainion jutun, niin totta kai se hyväksytään käytäntöön, jos se oikeasti toimii ja helpottaa työtä ja koituu ennen kaikkea potilaan parhaaksi. Potilaita me vissiin kaikki hoidetaan kuitenkin ja se potilastyö pitäisi olla lähtökohta sille tutkimukselle ja tieteelle...? Eikö? Eihän tiedettä tehdä sitä itseään varten?
Muuten olen jäävi osallistumaan keskusteluun, kun oma tietämys hoitotieteestä rajoittuu koulun oppitunneille. Kiinnostunut toki olen.
Ja sitä hoitotiede ei ole ainakaan toistaiseksi tehnyt. Hyvä esimerkki, miten se tapahtuu, on vaikkapa epiduraalisen kivunhoidon tuonti vuodeosastoille. Hoitajan ei tarvitse niitä potilaita nähdä kovinkaan monta, jotta tulee vakuuttuneeksi uudistuksen hyödyllisyydestä. Motivaatiota muutokseen riittää. Uusi hoitomenetelmä lisää hoitajan vastuuta omalta osaltaan ja vaatii uuden asian omaksumista, mutta toisaalta myös helpottaa hoitotyötä. Ja ennen kaikkea potilaat voivat selvästi paremmin. Käytännössä homma hoitui anestesialääkäreiden antamalla koulutustietoiskulla ja kivunhoitoon perehtyneiden "kipusiskojen" käytännön opetuksella. Hoitotiedettä ei tarvittu eikä kaivattu.
Kipusiskotoiminta on hyvä esimerkki sellaisesta asiantuntijuudesta, joka on tervetullutta käytännön osastotyöhön. Väitän että tämä yksittäinen esimerkki (epiduraalisen kivunhoidon toteuttaminen vuodeosastoilla) on parantanut potilaiden saamaa hoitoa Suomessa paljon enemmän kuin koko hoitotiede kaikkinensa. Eikä se ole ainoa vastaava parannus. Vähän suututtaa, kun ajattelee kuinka paljon suuremmat resurssit hoitotieteellä kuitenkin on käytettävissä "kliinisen hoitotieteen asiantuntijoineen" verrattuna vaikkapa juuri näihin kipusiskoihin ja kuinka paljon vähemmän (lue: ei yhtään) hoitotieteilijät saavat aikaan hyvää ja kehtaaavat silti valitella aikaansaamattomuuttaan voimavarojen puutteella.
Kaikki hoitaminen perustuu hoitotieteeseen!