Heip!
Olisi tosi mukavaa vaihtaa ajatuksia, jos jollain muullakin on samantyyppisiä ongelmia kuin minulla. Eli: Olen 34 vuotias avioliitossa oleva rouva. Minua painaa asia, jota olen vatvonut nyt useita vuosia. Eli lapsenteko. En ole koskaan oikein tullut toimeen lasten kanssa, olen kyllä kovasti yrittänyt, ollut päiväkodissakin työssä hetken, sekä au-pairina. Jotenkin en vain "ymmärrä" lapsia.
Ajatus itsestäni äitinä on aina tuntunut kovin absurdilta. Oma äitisuhteeni ei ole koskaan ollut kovin hääppöinen. Kuitenkin olen aina ajatellut, että ei perhettä oikein muodostu vain kahdesta ihmisestä. Ja että oma lapsi jotenkin kuuluu asiaan. Ajatus loppuelämästä ilman lapsen elämän seuraamista tuntuu todella tyhjältä.
Miehelläni ja minulla on erittäin onnellinen avioliitto, yhdessä olemme olleet kymmenisen vuotta. Hänkään ei ole lapsi-ihmisiä, mutta ajattelee kuten minäkin, että olisi mukava joskus olla se oma tenava, jonka kehittymistä ja elämää saisi seurata.
Nyt olemme elämässä siinä vaiheessa, että paineet vain kasvavat tämän suuren päätöksen suhteen. Opiskelut on opiskeltu ja oma koti hankittu ja rempattu. MUTTA. Olen aivan yhtä ymmällä kuin ennenkin. Olen yrittänyt kehitellä epätoivoisesti sitä vauvakuumetta, mutta ei tunnu iskevän, ei millään. Ympärillä saadaan vauvoja ja niitä saa tuuditella, mutta aina on sama tunne; apua! Pelottaa koko raskausajatus, synnytys, vauvan kanssa oleminen, kasvatusasiat jne jne jne...
Miehen kanssa olemme keskustelleet aiheesta satoja kertoja ja hän sanoo omalla kohdallaan tullensa siihen tulokseen, että on vain tehtävä päätös. Että nyt yritetään, syteen tai saveen. Tietenkin uskomme, että jos lapsen saisimme, sitä rakastaisimme yli kaiken. Mutta kun pelottaa niin hitosti. Sekään ei myöskään helpota oloa, kun apet ja anopit ynnä muut sukulaiset hönkii niskaan, että koska niitä lapsia oikeen alkaa tulla!
Olen niin ahdistunut, etten kohta enää tiedä miten päin olla. Ja kateellisena katson ympärillä kasvavia perheitä, joissa kaikki tuntuu sujuvan niin luonnollisesti omalla painollaan.
Jos hakisin apua jostain, niin mistä kannattaisi lähteä liikkeelle? Kenen kanssa kannattaisi mennä juttelemaan? Millaisiin ratkaisuihin te muut olette päätyneet, jos olette samankaltaisia asioita vatvoneet?
Olisi tosi mukavaa vaihtaa ajatuksia, jos jollain muullakin on samantyyppisiä ongelmia kuin minulla. Eli: Olen 34 vuotias avioliitossa oleva rouva. Minua painaa asia, jota olen vatvonut nyt useita vuosia. Eli lapsenteko. En ole koskaan oikein tullut toimeen lasten kanssa, olen kyllä kovasti yrittänyt, ollut päiväkodissakin työssä hetken, sekä au-pairina. Jotenkin en vain "ymmärrä" lapsia.
Ajatus itsestäni äitinä on aina tuntunut kovin absurdilta. Oma äitisuhteeni ei ole koskaan ollut kovin hääppöinen. Kuitenkin olen aina ajatellut, että ei perhettä oikein muodostu vain kahdesta ihmisestä. Ja että oma lapsi jotenkin kuuluu asiaan. Ajatus loppuelämästä ilman lapsen elämän seuraamista tuntuu todella tyhjältä.
Miehelläni ja minulla on erittäin onnellinen avioliitto, yhdessä olemme olleet kymmenisen vuotta. Hänkään ei ole lapsi-ihmisiä, mutta ajattelee kuten minäkin, että olisi mukava joskus olla se oma tenava, jonka kehittymistä ja elämää saisi seurata.
Nyt olemme elämässä siinä vaiheessa, että paineet vain kasvavat tämän suuren päätöksen suhteen. Opiskelut on opiskeltu ja oma koti hankittu ja rempattu. MUTTA. Olen aivan yhtä ymmällä kuin ennenkin. Olen yrittänyt kehitellä epätoivoisesti sitä vauvakuumetta, mutta ei tunnu iskevän, ei millään. Ympärillä saadaan vauvoja ja niitä saa tuuditella, mutta aina on sama tunne; apua! Pelottaa koko raskausajatus, synnytys, vauvan kanssa oleminen, kasvatusasiat jne jne jne...
Miehen kanssa olemme keskustelleet aiheesta satoja kertoja ja hän sanoo omalla kohdallaan tullensa siihen tulokseen, että on vain tehtävä päätös. Että nyt yritetään, syteen tai saveen. Tietenkin uskomme, että jos lapsen saisimme, sitä rakastaisimme yli kaiken. Mutta kun pelottaa niin hitosti. Sekään ei myöskään helpota oloa, kun apet ja anopit ynnä muut sukulaiset hönkii niskaan, että koska niitä lapsia oikeen alkaa tulla!
Olen niin ahdistunut, etten kohta enää tiedä miten päin olla. Ja kateellisena katson ympärillä kasvavia perheitä, joissa kaikki tuntuu sujuvan niin luonnollisesti omalla painollaan.
Jos hakisin apua jostain, niin mistä kannattaisi lähteä liikkeelle? Kenen kanssa kannattaisi mennä juttelemaan? Millaisiin ratkaisuihin te muut olette päätyneet, jos olette samankaltaisia asioita vatvoneet?
Vastaukset 2
Vanhimmat
en osaa oikein muutakaan sanoa kuin että rohkeasti päättämään =) Tunteesi ovat ihan luonnollisia, toki pelottaa astua tuntemattomaan ja vieläpä, jos ei tunne asiaansa ihan omakseen. Itse olen vasta 25-vuotias nuori, joten iän puolesta ei ole kiire. Molemmat haluamme lapsia, mutta meille tie vanhemmuuteen käy ikävä kyllä vain lapsettomuushoitojen kautta. Vauvakuume on mielenkiintoinen asia, se yleensä yllättää siinä vaiheessa, kun sitä vähiten odottaa. Eihän sitä edes kaikki naiset koe, sillä joillekin lapsen saanti on vahvasti tunneasia, joillekin enemmän järkiasia. Silti uskon, että jokainen nainen löytää itsestään ne kuuluisat äidilliset ominaispiirteet. Ehkä ne heräävät jo testitikkua pidellessä, ehkä vasta odotuksen aikana. Olette onnekkaassa tilanteessa sikäli, että koko muu elämä on jo kunnossa. Nyt vain pöydän ääreen miettimään, miltä ajatus perheenperustamisesta tuntuisi. Hyvää joulua =)
Eikä lapsettomuudessakaan ole mitään pahaa! Mulla on monta sukulaista ja tuttua, jotka on naimisissa eikä niillä oo lapsia, ja silti tuntuvat elävän täysipainoista elämää.
Miten olis, jos antaisitte lapsen tulla omia aikojaan? Jätätte kaikki ehkäisyt pois jne. Jos kohtalo on teille vauvan tarkottanu, se kyllä tulee.