Aiheeni on aika arka. Olen keski-ikäinen nainen, lapseton. En itse ole kärsinyt lapsettomuudestani oikeastaan koskaan: olen saanut tyydyttää sen puolen mm. veljieni lapsieni avulla: ovat minulle hyvin rakkaita. Olen kyllä usein kuullut kuinka hyvä äiti minussa on "mennyt hukkaan". Näin koen itsekin, mutta elämä on vain mennyt näin...
Kysyisinkin teiltä, mitä te ajattelette kaltaisistani naisista. Olemmeko kaikki niitä itsekkäitä sinkkunaisia jne.? Olemmeko uhka jollekin? Itse en ikinä suostuisi rikkomaan kenenkään parisuhdetta; se on periaatteitani vastaan ja siitä en tingi. En haluaisi, että minulle tehtäisiin niin. Olenko liian rehellinen tai periaatteellinen...? Olenko kummajainen?
Kysyisinkin teiltä, mitä te ajattelette kaltaisistani naisista. Olemmeko kaikki niitä itsekkäitä sinkkunaisia jne.? Olemmeko uhka jollekin? Itse en ikinä suostuisi rikkomaan kenenkään parisuhdetta; se on periaatteitani vastaan ja siitä en tingi. En haluaisi, että minulle tehtäisiin niin. Olenko liian rehellinen tai periaatteellinen...? Olenko kummajainen?
Vastaukset 16
Vanhimmat
..ja sinunlaisiasi naisia tarvitaan. Olethan saanut hoivata ja antaa rakkautta veljiesi lapsille. Voi olla, että jos sinulla olisi omia lapsia, et olisi niin jaksanutkaan rakastaa heitä. Täten olet siis saanut täyttää paikkasi "äitinä".
Ei äitiys ole mikään kaiken kattava ihanuus, johon kaikkien tulisi pyrkiä. Sitä paitsi kyllä myytti ihanasta äitiydestä saa hutia kun itse tulee äidiksi - arkipäivää se on, työtä ja tuskaa, ei mitään haavetta. Kuitenkin kun lapsen on saanut ei sitä tietenkään halua pois antaa. Mutta kun ei kerran itse kärsi lapsettomuudesta, niin on aivan sama, mitä muut ajattelevat. Rehellisyys on hieno piirre, samoin periaatteellisuus, pidä niistä kiinni, niin voit arvostaa itseäsi.
Miksi ajattelet, että olisit uhka jollekulle? Tai että joku pitäisi sinua uhkana? Onko joku käyttäytynyt sinua kohtaan epäluuloisesti?
Tuo mitä kerroit itsestäsi, antaa sinusta hyvin vastuuntuntoisen kuvan: luotettava ja rehellinen nainen. Ei sinkkuus ja lapsettomuus ole minusta itsekkyyttä. Joskus huomaa, että lapsia tehdään aika itsekkäistä syistä. Tai avioliittoja solmitaan kummallisilla perusteilla.
Elämä voi olla monenlaista. Mistä tiedät, mikä sinuakin vielä odottaa...
Et ole kummajainen :)
Puhuin enempi yleisellä tasolla.
Tällä "uhkalla" tarkoitin lähinnä sitä mielikuvaa, jota viljellään erilaisissa medioissa kärjistäen, että sinkkunaisilla ei ole muuta mielessä kuin seksi ja miehet. Ja näitä havitellaan hinnalla millä hyvänsä, mitään arvoja kunnioittamatta.
Omassa elämässäni olen huomannut, että seurustellessani miehen kanssa kutsuja erilaisiin kekkereihin tulee herkästi, mutta yksinään en kelpaakaan enää tilaisuuksiin, joihin pariskunnat menevät. Eli koetaanko kaltaiseni nainen alitajuisesti uhkaksi parisuhteelle vai...
Lähipiiriini kuuluu myös eronneita naisia, jotka ovat panneet merkille tämän saman asian omalla kohdallaan. Mutta onneksi ne läheisimmät ystäväni miehineen tuntevat minut niin hyvin, että heille kelpaan aina. Ja se on tärkeintä :)
Rehellisyyteen ja periaatteellisuuteen haluaisin ihan yleisellä tasolla tarttua, kun niiden perään kyselit... Positiivisessa (ääri)päässään molemmat ovat mielestäni tavoiteltavia ja kunnioitettavia ominaisuuksia, mutta liiallisuuteen mentäessä taitavat kääntyä helposti itseään ja kantajaansa vastaan.
Tarkoitan ennen muuta sitä, että liiallinen periaatteellisuus voi helposti muuttua jonkinsortin tekopyhyydeksi, semminkin jos periaatteiden tausta, juuret tai miten sen haluaakin mieltää, jäävät itseltä varjoon.
Periaatteellisuuden haitallisuudella tarkoitan myös sitä, että niiden alle jääminen sulkee pois sellaista elämää, jolla "oikeasti" voisi olla paljon annettavaa...
Toisaalta, opettaahan se periaatteissa kiinni pysyminenkin yhtä ja toista. Itselläni on kantapäät hellinä moisista opinkappaleista, joiden läksyn voinee tiivistää ikitotuuteen "vannomatta paras". :)
Periaatteelisuudesta kasvatuksessa: Olin mielestäni todella hyvä ja tietäväinen kasvattaja sekä näppärästi neuvojaan jakeleva(esim. veljeni lasten suhteen) niin pitkään, kunnes sain oman lapsen. Kummasti erilaiset tiukat periaatteet kasvatusasioissa alkoivat rakoilla, koska arjen sujumiseksi piti vähän höllätäkin. Joissakin tilanteissa, mitä arjessa eteen tuli, muistin neuvoneeni veljeäni, miten pitäisi menetellä. Sain niellä menettelytapaohjeeni oman lapseni kohdalla ja tehdä, kuten veljeni teki. Ihan vain siksi, että asiat olisivat sujuneet jouhevammin. Muistin kertoa veljellenikin, että on ollut opeteltava vähän höllentämään minunkin... Veljeni riemastukseksi tietenkin :).
Olisi aivan mielenkiintoista kuulla tarkemmin, mitä sinulla oli mielessäsi tästä periaatteellisuudesta. Onko esimerkkejä, miten sait luopua periaatteellisuudestasi ja nöyrtyä olemaan tämän maan matonen (kuten minulle kävi noissa kasvatusasioissa)?
Vastaan ihan pikaisesti, mitä ensimmäiseksi nousee mieleeni... Joku elämää kokenut on joskus viisaudessaan todennut, että rakkaus on sellainen luonnonvoima, jonka edessä taipuvat sekä tahto että moraali. :) Olin joskus NIIN vankkumaton ja periaatteellinen, ettei mikään mahti maailmassa olisi horjuttanut hyveellisyyttäni... Ylpeyteni oli naamioitunut moraalisen ryhdin taikaviittaan ja piti minua näennäisessä suojeluksessaan, kunnes...
Sain sellaisen myllytyksen, että luulisi tällaisenkin paukapään oppivan. Lyhyessä ajassa koko maailmani tuntui romuttuneen ja kaikki rakennelmani sortuneen. Jouduin kasvokkain "sisäisen lohikäärmeeni" kanssa. Aikamoisen kesytyskamppailun olen sittemmin käynyt ja niitä haavoja taidan lipoa edelleen. Vapaudella on hintansa, vaikka en sitä kyselekään! :)
ps. kiitos, BiBi omasta kertomuksestasi... :)
Raotat juuri sen verran kokemustasi, että jää mietityttämään, MITÄ olet kokenutkaan! Jatkahan vielä, jos vain suinkin voit :). Ylpeyden naamioituminen moraalisen ryhdin taikaviittaan...Myllytys... Sisäisen lohikäärmeen kesytyskampanja... Meneekö liian henkilökohtaiselle tasolle, jos vielä vähän valotat kokemuksiasi?
...että periaatteessa ei kannata käydä periaatteellista keskustelua periaatteista periaatteellisten ihmisten kanssa...keskustelut loppuisivat lyhyeen :))
Olen kanssasi ihan samaa mieltä "ex pedantti", puhuttaessa periaatteellisuudesta yleisellä tasolla. Ja sitähän tarkoititkin kommentissasi. Liiallinen "fanaattisuus" ei ole tässäkään hyväksi.
Ihmisiähän me vain olemme, mutta jonkinlaiset periaatteet, eettiset ja moraaliset itse kunkin elämässä on hyvä olla.
kauan elää, niin paljon näkee. Ja kokee. Ja mitä enemmän tekee, sitä enemmän virheratkaisujakin tulee. Ja mistään ei näemmä edes opi.
Näin taakse jäänyttä elämää ajatellessa voisin sanoa, että olen tehnyt melkein kaiken sen, mitä minun ei missään nimessä ikinä eikä koskaan pitänyt tehdä. Asenteitani olen joutunut muuttamaan ja suhtautumistani korjaamaan useampaan otteeseen. On ollut pakko niellä ylpeys ja opetella hyväksymaan sellaisia asioita, jotka joskus aikoja sitten olisivat olleet lähes mahdottomia sulattaa.
Kaikki ylpeys ei kuitenkaan ole kadonnut enkä vieläkään siedä mitä tahansa vaikkakin paljon enemmän kuin muutama vuosi(kymmen) sitten.
Rapatessa roiskuu, tekevälle sattuu etc. etc. Tähän aiheeseen löytyisi roppakaupalla sananlaskuja, joten ikivanhasta leikistä elämässä ja oppimisessakin lienee kyse :) Kaipa se pelko jyllää tässäkin - nimittäin siinä mielessä, että jos oikein pelkää tekevänsä virheitä, niin kyllähän niitä sitten tekeekin...
Vastaan tähän siten, että minulla on sisar, jolla ei ole lapsia eikä hän ole vuosikausiin ollut parisuhteessa. Hän on ollut tärkeä ihminen minun lapselleni ja hän on sanonut, että tällä lailla hän saa tyydytettyä "lapsentarpeensa" täysin. Uskon sen. Hänen elämänsä on täyttä elämää, vaikka siinä ei puolisoa ja lasta olekaan. Hänellä on muita ihmisiä, tekemistä yllin kyllin. Oikeastaan ei koskaan ole tullut mieleen, että hän itsekkäistä syistä olisi lapseton. Tunnen hänet tietenkin niin hyvin, että oikein mainiosti tajuan, miksei hänellä ole perhettä.
Itsekin voisin oikeastaan olla samanlaisessa tilanteessa. Mutta niin kuin sanoit, elämä menee kuin menee ja minulla nyt on näin kuin on. Olen tyytyväinen tähän tilanteeseen, mutta uskonpa, että jos toisin olisi, olisin siihenkin tyytyväinen. Olenhan saanut seurata läheltä, mitä "etuja" tavallaan on siitä, ettei ole lapsia.
Mielenkiintoinen asia tuo ajatus siitä, että lapseton henkilö olisi itsekäs. Ketä kohtaan itsekäs? Syntymättömiä lapsiaan kohtaan? Tuleeko tuo ajatus raamatusta, jossa käsketään lisääntymään ja täyttämään maa? Jos sitä ei tee, on itsekäs? Hui hai, sanon minä. Meidän elämämme on omamme ja jos oman elämänsä järjestelyissä ei saa olla itsekäs, missä sitten? Nimenomaan niin kauan kuin ei omia lapsia ole, "itsekäs" saa olla. Kun lapsia on, heidän etunsa menee yleensä kaiken muun edelle.
Asiaa voi ajatella sitenkin, miten tiedän joidenkuiden ajattelevankin. He eivät halua tähän maailmaan lapsia esim. siksi, että täällä on turvatonta yms. Niinhän täällä on ja kun lapsi alkaa itsenäistyä ja mennä omia menojaan, hänestä on yleensä kauhea huoli. Välillä ei oikein tiedä, miten paljon uskaltaisi "antaa löyttä"... Maailma on nyttemmin jo ihan toinen turvattomuudenkin suhteen, kuin se oli 70-80-luvuilla! Ainakin siltä tuntuu!
tuota itsekkyys -asiaa. Oikeastaan itsekäs on jokainen ihminen, riippuu miltä kantilta asiaa katsotaan.
Sinkkujen itsekkyydestä puhutaan ehkä enemmän juuri tuon yksinelämisen - näennäisen - helppouden vuoksi. BiBi siihen kommentoikin hyvin. En lähde tässä toistamaan tekstiään enkä vuodattamaan sinkkuuden huonojakin puolia: ei ole ihan yksinkertaista eikä helppoa huolehtia kaikesta yksinkään.
Voihan ajatella niinkin, että itsekkyyttä on myös parisuhteessa elävällä. Hän haluaa puolisostaan itselleen elinikäisen ystävän ja rakastetun: tulla rakastetuksi, hyväksytyksi, tyydytetyksi, huolehdituksi...
Summa summarum - puolensa kaikella. Ja mikä on varmaa - elämä on haasteellista elipä sitä yksin tai kaksin. Itse ratkaisumme teemme.
Rakkautta siihen soisi mahtuvan kuitenkin itse kullekin :)
I think...
Äitiys ei ole vain biologista. On paljon biologisia äitejä (synnyttäneitä), joissa
äitiys ei ole herännyt muilla tasoilla: emotionaalisilla, henkisillä jne. Ja, sitten on paljon naisia, jotka eivät ole biologisia äitejä, mutta heissä on äitiys herännyt täyteen kukkaansa: he ovat äitejä, vaikkei heillä lapsia olisikaan (ja sinäkin, todennäköisesti olet niitä naisia :)
Jokaisessa naisessa on potentiaalinen äitiys, ja sen herääminen ei ole riippuvaista siitä, onko naisella lapsia vai ei. Pääseekö äitiys ihmisessä elämään, riippuu monista muista tekijöistä kullakin, eikä siitä onko naisella lapsia vai ei...
(Sama koskee isyyttä miehillä)
Minullakaan ei ole lapsia. Elämä on mennyt siten. Ja, olen keski-ikään tullut :)
On tuttua myös kertomasi, että sinkku naisia ei niin vain pyydetäkkään kaikkiin menoihin mukaan...
Hymh...
Eipä ole minullekaan outoa se, että sinkkunaiset kertovat jäävänsä pariskuntien menojen ulkopuolelle (sinkkuelämää kun itsekin jonkin verran jo elelin, kokemustakin karttui). Kaipa se tulee ymmärretyksi siten, että sinkuissa voidaan nähdä uhka parisuhteelle. Hyvin säilynyt itsenäinen sinkkunainen (olisiko tuo se yleinen ennakkoasenne?) saattaisi armasta mieskultaa kiinnostaakin (vertailukohteena kun on oma synnytyksessä ehkä repsahtanut kroppa ja lapsien maailmaantulon myötä ehkä väljähtynyt liitto kehnoine seksielämineen. Totuushan on se, että lapsiperheissä ei seksi jaksa kukoistaa useinkaan!). Heikoillahan sellainen pari (ja usein se äityli) elelee ja ihmekö, jos haluaa pitää kiinni parisuhteesta kynsin hampain vaarantamatta sitä tietoisesti kutsumalla vapaan rupsahtamattoman naisen mukaan... Ei siinä auta, vaikka kuinka tietäsi sinkkunaisen olevan miehiä, omaa miestä, metsästämätön. Epävarmuus saattaa piillä juuri sen oman miehen oletetuissa aikeissa sinkkunaista kohtaan. Epävarmuus omasta viehätysvoimasta miehen silmissä saattaa olla se ylitsepääsemätön pointti, miksi sinkkunainen jää kutsumatta mukaan juhliin tai muihin menoihin. Näin on joskus naisten kanssa tuumailtu.
Äitiyksiä on mielestäni hyvin erilaisia eli mitään homogeenista äitiyttä ei ole. Olemme siinä suhteessa kaikki ihan heteroita. Yhdistäviä tekijöitä lienee sitten hormonitoiminnan muuttuminen jo odotusaikana ja kehon "valmistautuminen" äitiyteen. Luonto on koettanut turvata ihmissuvun jatkumisen siten, että äidin elimistössä tapahtuu muutoksia, jotka saavat hänet huolehtimaan jälkeläisistään.
Jos kaikki menee häiriöittä,luonto on antanut äidille ainakin perusvalmiudet olla äiti, emo.
Toinen juttu, mikä äitejä ja lapsia yhdistää, on turvallisen kiintymyssuhteen muodostumisen mahdollisuus - sanon sen näin, sillä ongelmia on odotettavissa, jos äidillä on kovasti ongelmia (esim. mielenterveys- tai päihdeongelmia). Kehittyäkseen tasapainoiseksi lapsi tarvitsee kuitenkin hoitajaansa juuri hyvän ja turvallisen,pitkäkestoisen kiintymyssuhteen. Hoitajan ei tarvitse olla äiti, kiintymyssuhteen luominen onnistuu kyllä vaikkapa sijaisäidiltä. No, eiväthän ne asiat näin yksiselitteisiä ole, keskustelemsita riittäisi vaikka kuinka, mutta nyt kutsuu jo muut touhut.
>Itse en ikinä suostuisi rikkomaan kenenkään parisuhdetta; se on periaatteitani vastaan ja siitä en tingi. En haluaisi, että minulle tehtäisiin niin.
et ole todellakaan kummajainen, ainakaan sen valossa, mitä mä elämästä tiedän. siis; olen itse täysin samoilla linjoilla.
...mutta, mulle on käynyt niin, että olen ollut yhtenä osapuolena jupakassa, joka päättyi eroon. minä EN ollut eron aiheuttaja, vaikka minusta sellaista kaupungilla kerrottiinkin. Aina (todellakaan!), elämä ei mene niinkuin sen ajattelee/haluaa/toivoo menevän.... mutta senhän sä kyllä näytät hyvin tietävänkin.
ei lapset tee susta ihmistä eikä naista eikä niiden puute susta itsekästä. joitakin, erilaisia, asioita lasten kanssa voi kokea... muttei ne ketään sen kummallisemmaksi jalosta.
mun elämässä tärkeimpiä ihmisiä oli mun isäni nuorin sisko, hän oli upea, mun idoli suorastaan. mielettömän elämänhaluinen, upea nainen, jonka elämäopetukset ovat juurtuneet syvälle mieleen. hän osasi kertoa elämästä ja näyttää asioita olematta liian nipo tai suojeleva (koska ei ollut mun äiti).
jokaiselle lapselle toivon sellaista tätiä!!! upeille, kuunteleville tädeille muuten kerrotaan kaikki ne oman elämän jutut, joita ei voi kertoa omalle äidille eikä kavereille... joten osittain hän tunsi mut paremmin kuin kukaan.
Tämä kirjoitus ei ole ihan loppuun asti ajateltu, mutta laitanpa jotain, mitä tällä hetkellä mieleen tulee. Tässä vain osa ajatuksiani, huomenna näkökulma saattaa olla toinen (Mikä kauhea, häilyvä persoona!)
Minulla on lapsia, joista nuorikin on iältään jo lähellä aikuisuutta. En ole ollut hyvä äiti, toivon kuitenkin, että olisin ollut tarpeeksi hyvä äiti.
En ole koskaan ajatellut että "sinkkuus" tarkottaisi itsekkyyttä. Tietysti kauan yksin eläessä tietynlainen itsekkyys saattaa lisääntyä, mutta niin voi käydä myös parisuhteessa, ei itsekkyys todellakaan ole vain sinkkujen ongelma.
Onko itsekästä olla hankkimatta lasta ja "elää vain itselleen"? Minusta tuntuu siltä, että nykyään lapsen hankkiminen voi olla jopa itsekkäämpää kuin hankkimatta jättäminen. Halutaan häät, omakotitalo, farmrivolvo, kultainen noutaja ja tietysti vauva on osa asiaankuuluvaa reksivisiittaa. Tai halutaan vaan se vauva. Vauvaakin voi haluta niin monesta syystä, mutta eiköhän oman lapsen haluaminen ole aina jonkin verran itsekästä? Ja niin sen pitää ollakin.
Hyvästä tai huonosta kasvatuksesta (jopa kuulosti Almodovarilta!) sanoisin sen, että mielestäni todelliset tulokset näkyvät vasta sitten, kun näillä lapsilla on omia lapsia ja he ovat muutenkin vakiinnuttaneet elämänsä. Eli silloin, kun nuoruuden kuohut ovat ohi ja ihminen on löytänyt oman paikkansa ja tapansa elää.
Ja ihanista tädeistä. Mikä onkaan sen parempi, kuin aikuinen ystävä. Aikuinen ystävä, jonka kanssa voi keskustella asioista eri tavalla kuin omien vanhempien, joilla on vastuu kasvatuksesta ja velvollisuus puuttua ja ojentaa. Aikuinen ystävä, jonka kanssa voi parhaillaan myös harmitella niitä mänttejä vanhempia ja jonka avulla voi oivaltaa, "ettei ne niin pahoja taida ollakaan". Minulla oli aikoinaan parikin tällaista tätiä (olivat muuten itsenäisiä, hyvällä itsetunnolla varustettuja ja hyvin toimeentulevia neiti-ihmisiä, joista 60-luvun alussa tuli idoleitani), joita muistan lämmöllä. Eläköön Tätiystävät, heitä todella tarvitaan!