Olen viiden lapsen äiti. Kolme on aikuistunut ja välit on lopullisesti poikki. Emme ole missään tekemisissä enää. Kenen syy? Miksi?
Kun kolme lastani(tytöt ja poika) olivat murkkuja (ja kaksi pientä vielä lisänä)pyykkiä oli joka päivälle 3-5 koneellista.Minä pesin kaiken, panin kuivumaan, korjasin kaappeihin. Keräsin tietty kaikki likavaatteet lastenhuoneiden lattioilta ym.Petasin vuoteet, siivosin, laitoin ruoat, leivoin, ompelin, olin autonkuljettaja, rahan antaja, vaatteiden korjaaja, tiskaaja, kävin kaupassa. KUKAAN ei auttanut.Jos pyysin apua huutamalla vastattiin ja kirottiin. Lähdin usein kävelemään, etten olisi lyönyt! Murkut tekivät mitä halusivat. Tulivat ja menivät. Viikonloppuamuisin oli huoneet täynnä nukkuvia kavereita, jotka konkoilivat iltapäivällä aamukahvipöytään naurun remakan säestyksellä. Viikonloput nukuttiin pitkään, kouluaamuina aina myöhästeltiin. Piti aina huutaa että YLÖS!!!
Mikä oli palkka kyseisestä elämänvaiheesta minulle? VÄLIT ovat poikki. Ei ole enää mitään puhuttavaa kenellekkään. Kaikki lähtivät (älysivät)17-18 vuotiaina kotoa. Olisin tullut hulluksi, jos homma olisi jatkunu pitempään. Kerran tytöt tulivat humalassa kotiin ja potkivat minut lattiaan (ja haarojen väliin). Emme puhuneet kuukauteen. Koko perhe lopulta hajosi. Kaikki lähtivät omille teilleen. Että: TEHKÄÄHÄN paljon lapsia nuoret!!!
Kun kolme lastani(tytöt ja poika) olivat murkkuja (ja kaksi pientä vielä lisänä)pyykkiä oli joka päivälle 3-5 koneellista.Minä pesin kaiken, panin kuivumaan, korjasin kaappeihin. Keräsin tietty kaikki likavaatteet lastenhuoneiden lattioilta ym.Petasin vuoteet, siivosin, laitoin ruoat, leivoin, ompelin, olin autonkuljettaja, rahan antaja, vaatteiden korjaaja, tiskaaja, kävin kaupassa. KUKAAN ei auttanut.Jos pyysin apua huutamalla vastattiin ja kirottiin. Lähdin usein kävelemään, etten olisi lyönyt! Murkut tekivät mitä halusivat. Tulivat ja menivät. Viikonloppuamuisin oli huoneet täynnä nukkuvia kavereita, jotka konkoilivat iltapäivällä aamukahvipöytään naurun remakan säestyksellä. Viikonloput nukuttiin pitkään, kouluaamuina aina myöhästeltiin. Piti aina huutaa että YLÖS!!!
Mikä oli palkka kyseisestä elämänvaiheesta minulle? VÄLIT ovat poikki. Ei ole enää mitään puhuttavaa kenellekkään. Kaikki lähtivät (älysivät)17-18 vuotiaina kotoa. Olisin tullut hulluksi, jos homma olisi jatkunu pitempään. Kerran tytöt tulivat humalassa kotiin ja potkivat minut lattiaan (ja haarojen väliin). Emme puhuneet kuukauteen. Koko perhe lopulta hajosi. Kaikki lähtivät omille teilleen. Että: TEHKÄÄHÄN paljon lapsia nuoret!!!
Vastaukset 26
Vanhimmat
Olisit opettanut lapsesi jo nuorina hyvin käyttäytyviksi, mutta taisit lelliä heidät piloille.
Samaa mieltä, lapset tulisi opettaa jo pienestä pitäen hyville tavoille, sekä pakottaa heidät tekemään kotitöitä.
Lapset tuntevat vain kateutta ja häpeää, jos he joutuvat tekemään kotitöitä, mutta heidän toverinsa sen sijaan eivät joudu. Ei kotitöitä pitäisi pakottaa kenellekään!
voi jeesus kuka kämpän hoitaa jos ei perhe ja siis lapset yhessä pidä sitä kondiksessa?? kyllä sen nyt ymmärtää jos äiti joutuu tekemään kaiken että on siinä pinna kireenä mut TODELLAKIN kaikkien perheessä pitäis tehä töitä sen etee et siel ois kiva olla...
Vanhempien vastuulla on kodista huolenpitäminen.
Et oikeasti voi olla tosissasi! Olen samaa mieltä kuin edelliseen viestiisi vastannut, että ehdottomasti kodista huolehtimen kuuluu koko perheelle,koska kaikkihan siellä myös sotkee(eikä vähiten lapset).Vielä jos on yksinhuoltaja ja lapsia löytyy useampi, niin onhan siinä yhdelle aivan liikaa hommaa!
Itse asun äitini kanssa kahdestaan (olen 15) ja yhdessä me huusholli pystyssä pidetään.
Tulevassa elämässäsi ja runsaasti ei-toivottuja raskauksia ja miehen pettämistä.
Se mikä ei tapa, vahvistaa...hehe
Ei tuollaista kuulu toivoa kenellekään!
lasten vastuulla se, jääkö äiti yksinhuoltajaksi vai ei. On epäreilua, että lapset joutuvat tekemään eri perheissä eri verran kotitöitä.
Ei ole lasten vastuulla se, eikä monia muitakaan asioita elämässä voi aina valita. Mutta yhteisessä kodissa kotityöt tehdään yhdessä ja omien kykyjen mukaan. Kun lapset kasvavat ja oppivat heille voi sälyttää enemmän vastuuta: pienimmät keräävät omat lelunsa ja vaatteensa, isommat vievät roskat ja siivoavat ainakin oman huoneensa, vielä vanhemmat voivat oppiessaan pestä pyykkiä ja laittaa ruokaa. En tarkoita, että koti olisi joku orjatyöleiri lapsille, mutta ei sen sitä pidä olla vanhemmillekaan. Valta ja vastuu kulkevat käsi kädessä, ja jos ei ota vastuuta ei voi vaatia valtaakaan.
Ja komentti "On epäreilua, että lapset joutuvat tekemään eri perheissä eri verran kotitöitä" on naurettava. Eri perheet ovat muutenkin erilaisia eikä niitä voi vertailla - toiset ovat rikkaita, toiset köyhiä, toisissa lapset saavat rakkautta ja huolenpitoa, toisissa eivät, jne.
Jos vanhemmat välittävät lapsistaan he myös opettavat heidät tekemään työtä. Ruumiillista rankaisua en suvaitse mutta kuri pitää olla, sillä kuten sanonta kuuluu: "Joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee".
" Ja komentti "On epäreilua, että lapset joutuvat tekemään eri perheissä eri verran kotitöitä" on naurettava.--- "
Ja kuinka niin?
" ---Eri perheet ovat muutenkin erilaisia eikä niitä voi vertailla - toiset ovat rikkaita, toiset köyhiä, toisissa lapset saavat rakkautta ja huolenpitoa, toisissa eivät, jne. "
Eivätkö nuo asiat ole muka mielestäsi epäreiluja?
Olen sitä mieltä, että kotityöt eivät kuulu lapsille, vaan heidän vanhemmilleen. Kun haluaa lapsen, aikuisen täytyy hyväksyä se tosiasia, että kotitöitä on siinä tapauksessa tiedossa. Eivät isommat lapset voi leikkiä mitään pikkuvanhempia, vaan heidän täytyy saada olla kotona ollessaan Lapsia! Niinkauan ollaan kodissa lapsia, kunnes lähdetään kotoolta pois. Se on oikeudenmukaista. Piste.
Opiskelussa ja aikuistumisessa,oman identiteetin löytämisessä, on ihan tarpeeksi työskentelyä nuorelle murrosikäiselle. Vanhempien kuuluu hoitaa koti, koska he ovat sen perustaneet ja ovat myös siitä vastuussa. Vanhempien kuuluu antaa kaikkensa lapsilleen. Ei lapsia pidä hankkia suvunjatkamiseen, vaan ainutlaatuisesta rakkaudesta lapsiin. Itse en esimerkiksi aio saada lapsia koskaan.
Nyt tekisi mieli kiroilla. Joo, ei siis yhtään mitään. Aivoni ovat jumissa................ Edellistä viestiä lapsellisempaa ei ole olemassa!!!!!!
Ja voi kun erään henkilön vielä täytyykin tietää, kuka minä olen. :) :) :):) Siis voihan...aargh
En ole oikeasti tuota mieltä, hain vain huomiota. Säälittävä kun olen.
omat lapseni ovat 19- ja 22- vuotiaita. Nuorempi asuu vielä kotona.
Kumpikaan ei ole ollut kotitöihin erityisen innostunut. Siitä olen pitänyt huolen, että ovat oppineet tekemään kaikkia kotitöitä, jotta selviävät myöhemminkin elämässä. Koulutyötä olen pitänyt kaikkein tärkeimpänä ja hyvin ovat molemmat sen hoitaneetkin.
Vanhempi lapsista hoitaa kotinsa ja asiansa todella hyvin ja mallikkaasti. Nuoremmasta en vielä tiedä, mutta en aio mennä hänenkään kotiinsa mestaroimaan.
Pahimpia asioita, mitä henkilökohtaisessa elämässäni voin kuvitella, on välirikko lasteni kanssa. En tiedä, jaksaisinko siinä tilanteessa edes elää.
Varmasti on rankkaa olla viiden lapsen äiti. Itselläni on vain yksi nuori, joka on laittanut kärsivällisyyteni ja jaksamiseni tiukille. Ei juuri osallistu kotitöihin, oma syyni kun olen välillä väsynyt komentelemaan.
Puhun vain yhdestä nuoresta, olisi rankkaa jos heitä olisi monta :). Nuoresi kuitenkin kuulostavat mielestäni tavallisilta nuorilta, etenkin siinä etteivät olleet halukkaita auttamaan kotitöissä. Murkkuikäinen on usein itsekäs, eikä osaa/huomaa auttaa äitiään kun hän on väsynyt -tiedät sen itsekin.
Meillä on kuitenkin erittäin hyvät välit nuoren kanssa ja olen onnellinen siitä -kotityöt ovat sen suhteessa toisarvoisia.
Oma lapsuuteni oli tunnekylmä ja olen yrittänyt puhua siitä äitini kanssa, tuntui rankalta etten saanut tukea huoliini, vaan mietin niitä yksin. Äitini ei kuitenkaan halua puhua asiasta ja vetoaa aina siihen, miten hänellä oli rankkaa ja miten itsekäs olin lapsena ja murrosikäisenä. Hän vaikuttaa katkeralta ja olen pahoillani siitä, enhän nuorena ymmärtänyt tukea häntä...Hän olisi odottanut tukeani, eikä osannut tukea minua, josta jäi jonkinlainen turvattomuus minulle.
Lapsesi ovat rakkaita lapsiasi, välit lopullisesti poikki? He ovat sinun lapsiasi, jotka ovat olleet normaaleita murkkuja, kuka katkaisi välit sinä vai he? Vanhemmuus on välillä niin vaikeaa, mutta he ovat sinun lapsiasi. He ovat nuoria, et voi odottaa heiltä liikaa, se olet sinä jonka pitäisi korjata välit. Unohda katkeruus ja työmäärä ja korjaa välinne.
Antakaahan neuvoja/vinkkejä aloittajalle. Miltä kuulostaa katkenneet välit? Mitä nuorena kokisi jos välit olisivat katkenneet, miten niitä korjaisi?
ympäristötekijöillä (esimerkki, mallikäyttäytyminen) on uskomaton vaikutus joihinkin nuoriin (kaverit), mutta kyllä minusta sinunkin kannattaisi muistella millainen vanhempi ja kasvattaja olit heille heidän ollessa lapsia ja nuoria. olisitko voinut tehdä jotain toisin?
minulla on viisi sisarusta, eikä meillä koskaan käyty käsiksi, isä toisinaan huusi, äiti ei koskaan, jos jokin/jotkin asiat eivät menneet kuten piti. kun kukin vuorollamme tulimme tiettyyn ikään (muistaakseni siinä 12), me aloimme autella kotitöissä. imuroimme, pyyhimme pölyjä, tiskasimme, tamppasimme mattoja jne kukin omalla vuorollamme ja saimme tehdyistä töistä hieman taskurahaa.
nykyään näyttäisi olevan vallalla sellainen meininki, että lapset saavat suurimmän osan haluamistaan käyttötavaroista tekemättä niiden eteen mitään päälle viikko-/kuukausiraha. mielestäni se ei ole mitenkään mallikelpoista kasvattamista, koska se ei opeta vastuuta, velvollisuuksia. lisäksi meillä ei ollut ulos menemistä ennen kuin huone oli siivottu leluista lattialla ja vaatteet pantu likapyykkiin ja/tai kaappiin. se, että tämä siisteyskasvatus aloitettiin jo varhain ennen murkkuikää oli varmasti viisasta, sillä "pahanlainen" murkkuikäinen ei enää moiseen olisi välttämättä suostunut, vaan olisi syntynyt jonkinlainen ikävä "sanasota" asiasta että murkku olisi joka tapauksessa lähtenyt ulos kiukkuisena. sekään ei ole hyvä juttu - päästää murkku jo valmiiksi raivostuneena ulos.
sinä olet näköjään antanut (minusta ainakin) liiaksi nuoraa teinellesi, antamalla heidän valloittaa kotinne tuomalla (ehkä lupaakin kysymättä) ystäviään sinne. se, että lastenne ystävätkään ei näköjään paljoa sinua/teitä kunnioittanut, vaan käyttäytyivät kuten kerroit vieraassa talossa, osoittaa sen, ettet sinä todellakaan ollut emäntä talossa, vaan lapsesi.
ehkä siis jossain mielessä sinun täytyy katsoa peiliin. mutta sen vuoksi ei kannata katkeroitua/kantaa kaunaa omille lapsilleen. tietysti tuo kertomasi seikka tytöistäsi, jotka tulivat ja humalassa potkivat sinut lattiaan kertoo karua kieltään siitä, miten hukassa he vieläkin (aikuisiässä!?) ovat. olet menettänyt heidän kunnioituksensa kokonaan, ja itse asiassa he vain halveksivat sinua tulemalla kotiisi alistamaan ja nöyryyttämään sinua. jokin on pahasti pielessä heidän nykyisessäkin elämässään!
minusta sinä - jos ette puheväleissä ole - voisit purkaa tuntosi paperille ja kirjoittaa heille kaikille, mutta tee se ajatuksella ja syyllistämättä ketään. kerro mitä haluaisit heiltä ja pyydä heitä kertomaan mitä he sinusta tahtovat. sillä varmaa on, että jokaiselle heistä tulee vielä "äitiä ikävä" jossakin elämänsä vaiheessa. ehkä viimeistään silloin kun omia lapsia alkaa siunaantua. silloin voi olla jo liian myöhäistä korjailla asioita ja ne voivat mennä jopa pahemmiksi. tee selväksi sekin, ettei sinun kotiisi ole tulemista, mikäli ei osata käyttäytyä ja kunnioittaa omaa äitiä. tee selväksi, että seuraava pahoinpitelykerta johtaa rikosilmoitukseen.
kirjeen, jos sellaiseen päädyt, sävy ja tunnelma on kaikki kaikessa. mieti siis sanasi tarkoin ja päätä kirjeesi oikein: syyttämättömään sävyyn, lämpimin sanoin ja toiveikkaaseen, odottavaan sävyyn. kerro, että rakastat heitä ja toivot sydämestäsi välille korjaantuvan, haluat unohtaa menneet pahat vuodet ilman katkeruutta. ja muista antaa heille aikaa jättämällä "pallo" heidän käsiinsä. tekevät sillä mitä tekevät. toivottavasti osoittavat oikeanlaista aikuisuutta. (valitettavasti nykyisin yli puolet aikuisista eivät ole henkisesti aikuisia lainkaan)
toivokaamme parasta!
..monet vanhemmat,leväperäisestä kasvatus tavastaan.Jos lapseen otetaan pienestä pitäen oikea asenne kasvatukseen,niin helpommalla pääset myöhemmin.Helpoin tapa kasvattaa,on antaa aina periksi lapselle,joka asiassa.Silloin vanhempana pääset helpolla,aina murrosikään asti,mutta sen jälkeen?..Olen sitä mieltä,ja tätä ohjetta olen myös noudattanut(vanhemmilta peritty),että vanhemmat on ne jotka kotona asettaa säännöt ja rajat,ja valvovat,että näin myös eletään.Tätä jatkuu niin kauan,kuin saman katon alla asutaan,ja sen jälkeen kun lapset ovat valmiit pesästä lentämään,niin näillä kasvatus opeilla he varmaan pärjäävätkin omillaan,ja vastaavat omista tekemisistään.
Sen siitä saa, kun liian köyhänä tekee noin monta lasta. Jos ei ole taloudellisia edellytyksiä 5 lapsen elättämiseen, ei olisi ehkä kannattanut hankkia niin monta? Jos joudut esim. pesemään yksin 3-5 koneellista pyykkiä päivässä, silloin pitäisi jo hälytyskellojen soida "tarvitsen sisäkön!". Missä lasten isä on? Jos ei isää ole, sinulla pitäisi olla sen edestä "munaa" pitämään kuria ja järjestystä. Valitan, mutta et vain yksinkertaisesti tainnut osata kasvattaa lapsiasi. Ehkä sinun pitäisi ottaa asia puheeksi heidän kanssaan? Kai heillä sentään puhelinnumero on, yritä pelastaa mitä vielä pelastettavissa on, muuten kadut jos et saa nähdä kun lapsenlapsesi kasvavat.
Itse olen 15v pienessä kylässä asuva tyttö. Kolmesta siskosta vanhin. Ja aina välillä otetaan äidin kanssa yhteen.
Juttuasi lukiessa jotenkin hämmästyin ja samalla tippa tuli vähän linssiin. Jotenkin niin kauheaa -ja samalla itselle ajankohtaista.
Toivottavasti saat lapsiisi vielä jonakin päivänä yhteyden ja voisitte elää sovussa, normaalina perheenä, vaikka lapset asuisivat jo muualla.
:)
sä et osannu pitää kuria. teit liikaa mukuloittes puolesta. Autoit niitä liikaa. Oisit pistäny kakarat tekeen omat hommansa ja tehny selväks että sinä määräät niitä niin kauan ku ovat laillisesti alaikäisiä.
Oisit jakanu selkeät kotityöt ja rajat. Vaikka ne tuntuu lapsesta sillä hetkellä täydeltä paskalta ne rajat niin vanhempana sitä muistaa lämmöllä, kuinka paljon jaksoi äiti välittää pitämällä jonkinlaista kuria ja estämällä suuremmat hölmöilyt.
Kait teit ees rikosilmotuksen lapsistas ku ne potki sua? Aika raukkamaisia paskoja olivat. No elämä tulee potkiin niitä päähän pahasti. lohduttaudu sillä.
Hei,
Kirjoittelin sinulle aiemmin tuolla ylempänä. Sait useita vastauksia, joista monet olivat tuomitseviä. Jokainen vanhempí tekee virheitä, vaikkakin yrittäisi kaikkensa. Syyllistäminen on turhaa.
Mitähän nyt mietit tämän viestiketjun jälkeen? Viestistäsi kuulsi katkeruus (surukin), enkä usko että olet tämänhetkiseen tilanteeseen tyytyväinen. Voisikohan välejä vielä korjata, haluaisitko?
Kiitos kaikille kommenteista,
Elämäni viiden lapsen äitinä oli tavallaan hauskaa ja elämässä oli sisältöä. Rakastan lapsiani, mutta se työmäärä isossa pesueessaon uskomaton. Kaikki pitää ennakoida: ruokaostokset, ruoanlaitot, siivoukset ym.Yritin saada lapsia auttamaan edes sen oman huoneen siivouksessa ja tiskikoneen käytössä. Yritin nätisti ja yritin huutamalla lopulta. Mutta kun ei totella niin ei. Ovia paiskotaan kiinni ja lähdetään viikonlopuksi karkoteille ym.Mitäs teet? Kun sain lapsia naimisiin menoni jälkeen uskoin muka ikuiseen rakkauteen, mutta kun mies petti, hakkasi, katosi viikoksi usein (minne?), lopulta halusin eron. Elämäni oli raskasta kuin jostain elokuvasta. Kävin töissä ja ohessa opiskelin.En ole rautaa minäkään enkä terästä. Lapset pitivät minua ehtymättömänä voimasammiona. Nyt olen vain surullinen ja masentunut. Elämä on hiljaista ja tyhjää. Hukkaan heitettyä minun osaltani. Kun ruokkivaa kättä purraan, se koskee...
Itse koin rankaksi pelkästään yhden vaativan murkun, saati sitten jos heitä olisi ollut enemmän: en osaa edes täysin kuvitella sitä työmäärää..
Onnea varmasti ja tottakai liikaa työtä: emme ole robotteja ja väsyä kyllä saa. Elämä varmasti muuttuu myös selviämiseksi noin ison pesueen kanssa.
Ei, ei hukkaan heitettyä kuitenkaan, älä noin ajattele. Vaikkakin välinne eivät ole nyt kunnossa, niin mikään ei ole peruuttamatonta. Saisit ehkä välit vielä kuntoon: uskon, että olet erittäin tärkeä nuorillesi, vaikkeivat he sitä osoita..
voisi tua epätoivoinen äiti etsiä vikaa itsestään, enpä nimittäin usko että kunnialla ja rakkaudella kasvatetut lapset noin tekisi! miksi ne on välit poikki laittanu!siksikö kun käskit nitä tekemään kotitöitä? enpä usko, nimittän ei se lapsellekkaan helppoa ole välejä pistää, sulkea tärkeä ihminen pois elämästään.. ja psykologiaa lukeneena, ongelmat ei lähde lapsesta, ne lähtevät rakkaista ja läheisistä, ongelmat tulee kodista kaupan päälle, eli mietippä äitinä kumpi alkaa korjaa välejä ja kummalla on syytä pyytää anteeksi... jos tosissaan sinä olet käyttäytynyt niinkuin rakastava äiti niin sitten ookoo, mut muuten
heippa!
Jospa koittaisit puhua lapsillesi, siis ihan vaan puhua. Sanot aluksi, että tämä keskustelu käydään puhuen, ei huutaen!
Joskus asiat selviävät puhumalla ja kun on selvitetty, on kaikilla mukava olla.
Ymmärrän sinua hyvin! :)