Menettekö

Huh huh, riippuu aiheesta ja riitelijästä. Joskus riidan takana on niin paljon muutakin, ettei aihe enää ole pääasia ja sen vuoksi olen muutaman kerran jättänyt asian riitaiseksi heilauttamatta eväänikään asian eteen enää.

Olen niin huono noin yleensä mököttämään, etten jaksa edes miettiä hirveän syvällisesti kuinka loukkaantunut toinen saattaa olla ja käyn siis "tuulta päin" valmiina seuraamuksiin.On parempi koettaa sopia kuin nukkua vihan päälle.

menen ja halaankin vielä merkiksi sovinnosta, jos toinen osapuoli siihen vaan suostuu.
(Kun, vaikuttaa kuulemma oudolta, jos riidan päätteksi voi halailla ja jopa suukotellakkin.)
Ja annan periksikin, jos tilanne sitä edellyttää ja kohdallani se edellyttää sitä lähes aina.
Hieman "pehmo" kun olen, sillai hyvällä tavalla kuitenki, ainakin omasta mielestäni.

Sekä että, kumpaakin on tullut koettua.

...sellaisten ihmisten kanssa, joita rakastan (ja jotka rakastavat minua...) - heidän vuokseen ja luokseen menen vastaan vaikka koko matkan, en sovittelijana enkä armollisesti, vaan omana itsenäni...

lenkkiin. Se vielä, että vaikka periaatteessa annan anteeksi, niin minun on vaikea päästä tasapainoon, ts. unohtaa. Varsinkin, jos toinen on tehnyt jotain tosi keljua. Mutta sen täytyy olla SIIS TOSI keljua.

Mulla on semmonen paha tapa että pyydän AINA anteeksi riidan jälkeen, vaikka en ois sitä riitaa aiheuttanu ees. Kerran isäntä oli teillä tietymättömillä koko yön. Sitten siitä mainittin kun hän aamupäivällä suvaitsi saapua kotiin. Kamala hullunmylly pyörähti käyntiin. No siinä aikamme kiljuttiin kilpaa. Minä syytin petturiksi ja toinen myönsi olleensa jonkun vosun luona. No niin, eiku itku mulla silmään ja sitten pyysin anteeksi sitä että olin huutanut... Voi taikkeri että sitä on untamo!! Enää en kyseisen isännän kanssa vehtaa. Aion pysyä ikisinkkuna ja nauttia elämästä.