Viimeinen lumienkeli
Tyttö istuu yksin ikkunalaudallaan, katsellen sysimustalla taivaalla loistavia tähtiä. ”Voi, kun voisinkin olla yksi noista..” hän haaveilee vaaleiden tumman peikkotukan kehystäessä kalpeita kasvojaan. Taivaansinisten silmien takana loistaa kaipuu menneisyyteen. Takaisin rakkaidensa luokse. Takaisin jo aikoja sitten kuolleen äidin luokse, lämpimään syliin.
Jo pienenä tyttö joutui kokemaan kivisen tien karkeuden; isän lähtiessä merten taakse valkoisen purjelaivan mukana.. Äitikin masentui, kun isä ei palannut matkaltaan. Musta varjo hiipui talon yllä, äitikin lopulta antautui kuoleman helliin käsiin. Tyttö joutui yksin, lastenkotiin hän matkasi lopulta hennoilla, untuvan pehmeillä jaloillaan.
Muiden lasten pilkkaavat katseet tyttö sai kestää, useat ilkeät huomautukset, sekä monen monet lyönnit koulussa. Ei hän puhunut, ei sanonut sanaakaan takaisin. Hiljeni vain, kunnes silmistäkin katosi pieninkin onnellisuuden hohto. Nuoruus veti mennessään, hiljaisuus jatkui. Vaiteliaana hän oli, vaiteliaaksi luotu.
Pakkas-tuuli pyrkii sisään puisten ikkunoiden raoista. Jossain kaukana välkkyvät kirkkaat jouluvalotkin, jossain tuolla iloisten ihmisten ikkunoissa. Mutta tyttö vain istuu pienellä ikkunalaudallaan, lastenkodissa. Olisiko hänellä mahdollisuutta päästä ulos, ensilumen sataessa maahan..? …Olisiko?
Hiljaa tyttö hiipii ulos, muiden nukkuessa. Vaiteliaana hän kurottaa kätensä alas maahan, keräten lunta käsiinsä. Lumi sulaa, kohmettaa viimeisetkin tuskan tunteet rinnassa. Tytön silmäkulmasta vierähtää kyynel poskelle, saaden pienet kasvonsa kipristelemään kylmästä. Kyynel jäätyy lopulta poskelle, kuten tyttö itsekin lumessa. Lumihiutaleet leijailevat alas kauniilta tähtitaivaalta, pakkanen kohmettaa kylmyydellään.. Tyttö löydetään seuraavana päivänä makaamasta vanhan tammen juurelta, tehden viimeistä lumienkeliään. Mutta vihdoinkin onnellisena.
Kommenttia.. Kritiikkiä.. Mitä tahansa. Mä olen nolostunut.
Tyttö istuu yksin ikkunalaudallaan, katsellen sysimustalla taivaalla loistavia tähtiä. ”Voi, kun voisinkin olla yksi noista..” hän haaveilee vaaleiden tumman peikkotukan kehystäessä kalpeita kasvojaan. Taivaansinisten silmien takana loistaa kaipuu menneisyyteen. Takaisin rakkaidensa luokse. Takaisin jo aikoja sitten kuolleen äidin luokse, lämpimään syliin.
Jo pienenä tyttö joutui kokemaan kivisen tien karkeuden; isän lähtiessä merten taakse valkoisen purjelaivan mukana.. Äitikin masentui, kun isä ei palannut matkaltaan. Musta varjo hiipui talon yllä, äitikin lopulta antautui kuoleman helliin käsiin. Tyttö joutui yksin, lastenkotiin hän matkasi lopulta hennoilla, untuvan pehmeillä jaloillaan.
Muiden lasten pilkkaavat katseet tyttö sai kestää, useat ilkeät huomautukset, sekä monen monet lyönnit koulussa. Ei hän puhunut, ei sanonut sanaakaan takaisin. Hiljeni vain, kunnes silmistäkin katosi pieninkin onnellisuuden hohto. Nuoruus veti mennessään, hiljaisuus jatkui. Vaiteliaana hän oli, vaiteliaaksi luotu.
Pakkas-tuuli pyrkii sisään puisten ikkunoiden raoista. Jossain kaukana välkkyvät kirkkaat jouluvalotkin, jossain tuolla iloisten ihmisten ikkunoissa. Mutta tyttö vain istuu pienellä ikkunalaudallaan, lastenkodissa. Olisiko hänellä mahdollisuutta päästä ulos, ensilumen sataessa maahan..? …Olisiko?
Hiljaa tyttö hiipii ulos, muiden nukkuessa. Vaiteliaana hän kurottaa kätensä alas maahan, keräten lunta käsiinsä. Lumi sulaa, kohmettaa viimeisetkin tuskan tunteet rinnassa. Tytön silmäkulmasta vierähtää kyynel poskelle, saaden pienet kasvonsa kipristelemään kylmästä. Kyynel jäätyy lopulta poskelle, kuten tyttö itsekin lumessa. Lumihiutaleet leijailevat alas kauniilta tähtitaivaalta, pakkanen kohmettaa kylmyydellään.. Tyttö löydetään seuraavana päivänä makaamasta vanhan tammen juurelta, tehden viimeistä lumienkeliään. Mutta vihdoinkin onnellisena.
Kommenttia.. Kritiikkiä.. Mitä tahansa. Mä olen nolostunut.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Aika tavanomainen ja mitäänsanomaton. Siis aihe. Teksti kylläkin oli melko puhdasta ja virheetöntä... eli kunhan kirjoittaisit jostain omaperäisemmästä.
Aika synkkä, mutta ihan kiva. Mutta kovin omaperäinen ei ollut. Tuli mieleen Pieni Tulitikkutyttö tms.. Aika lyhytkin oli ja siksi ei oikein kunnolla iskenyt. Vähän taustaa ja tunteita lisää. Muista että jokaisesta ihmisestä löytyy ripaus pahaa. Vai oliko tarkoitus sanoa että oli yksi täydellinen ja siksi hänen oli kuoltava?
Tuohan on aivan tyypillistä esimurrosikäisten angstia. Se menee ohi iän myötä. Tässäpä olisi kuitenkin mainio markkinarako, nimittäin pikkutyttöjen angsti ei koskaan lopu ja heitä tulee aina lisää, kenties he haluavat lukea tuollaista. Itseasiassa jopa luulen niin.