Olen 30v. ja jo 10-11 vuotiaana PÄÄTIN etten koskaan hanki lapsia, enkä mene naimisiin. Koko aikuisikäni olen yrittänyt löytää itsestäni äidillisiä fiiliksiä ja tavallaan odottanut sitä paljon puhuttua vauvakuumetta, no niitä ei koskaan tullut.
Mitä enemmän ikää tuli mittariin sitä enemmän olin lapsia vastaan, olisin jopa antanut avomieheni (oltu yhdessä jo 9 vuotta) lähteä perustamaan perhettä jonkin muun kanssa. Hänellä vauvakuume nimittäin iski jo kauan ennen suhteemme 2-vuotispäivää. Lopulta hän kuitenkin "luovutti" ja päätti olla painostamatta minua, sillä en kuitenkaan enää taivu hänen perheskenaarioonsa...rakkaudestaan minua kohtaan hän päätti elää hyvässä suhteessamme ilman lapsia.
Mutta kas, kas...eräänä päivänä aloimme jutella lapsista ja vaikka vielä tahtomattani hieman irvistelin koko ajatukselle raskaudesta, synnytyksestä, imetyksestä, kasvatuksesta jne. jne., niin silti keskustelimme aiheesta melko tyhjentävästi ensimmäistä kertaa. Yleensä olin keskeyttänyt koko aiheen joko poistumalla paikalta tai raivoamalla, että "anna olla, mua ei siis todellakaan nappaa". Keskustelumme seurauksena aloin ajatella asiaa eri näkökulmista, johon varmastikin myös 3-kympin ikä toi oman kypsyytensä ja niinpä niin nyt meidänkin taloudessa on heitetty ehkäisyvälineet romukoppaan ja annettu palaa!!!
Nyt ollaan pelkästä lapsen saamisen ajatuksesta ajauduttu suhteessa aivan toiselle tasolle ja fiilis on mahtava. Olemme yrittäneet vasta parin viikon ajan, mutta emmme odota tuloksia pikapostilla...se tapahtuu mitä tapahtuu, mutta lasta toivomme nyt kovasti MOLEMMAT. Onnea kaikille muillekin yritykseenne ja toivottavasti joku kaunis päivä törmätään kättärillä ; )
Mitä enemmän ikää tuli mittariin sitä enemmän olin lapsia vastaan, olisin jopa antanut avomieheni (oltu yhdessä jo 9 vuotta) lähteä perustamaan perhettä jonkin muun kanssa. Hänellä vauvakuume nimittäin iski jo kauan ennen suhteemme 2-vuotispäivää. Lopulta hän kuitenkin "luovutti" ja päätti olla painostamatta minua, sillä en kuitenkaan enää taivu hänen perheskenaarioonsa...rakkaudestaan minua kohtaan hän päätti elää hyvässä suhteessamme ilman lapsia.
Mutta kas, kas...eräänä päivänä aloimme jutella lapsista ja vaikka vielä tahtomattani hieman irvistelin koko ajatukselle raskaudesta, synnytyksestä, imetyksestä, kasvatuksesta jne. jne., niin silti keskustelimme aiheesta melko tyhjentävästi ensimmäistä kertaa. Yleensä olin keskeyttänyt koko aiheen joko poistumalla paikalta tai raivoamalla, että "anna olla, mua ei siis todellakaan nappaa". Keskustelumme seurauksena aloin ajatella asiaa eri näkökulmista, johon varmastikin myös 3-kympin ikä toi oman kypsyytensä ja niinpä niin nyt meidänkin taloudessa on heitetty ehkäisyvälineet romukoppaan ja annettu palaa!!!
Nyt ollaan pelkästä lapsen saamisen ajatuksesta ajauduttu suhteessa aivan toiselle tasolle ja fiilis on mahtava. Olemme yrittäneet vasta parin viikon ajan, mutta emmme odota tuloksia pikapostilla...se tapahtuu mitä tapahtuu, mutta lasta toivomme nyt kovasti MOLEMMAT. Onnea kaikille muillekin yritykseenne ja toivottavasti joku kaunis päivä törmätään kättärillä ; )
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sattuneesta syystä en Vauvakuume-palstalla pyöri, mutta tuli klikattua tätä viestiä kun se oli Keskustelun etusivulla (viimeisimpien viestien alla).
Mukavaa että sinulla on mieli muuttunut ja olet tyytyväinen päätökseesi. Tässä kuitenkin myös toisenlainen tarina.
Olen 38-vuotias ja niin kauan kuin muistan en ole ollut pätkääkään kiinnostunut lapsista. Pienet vauvat eivät herättäneet minussa mitään positiivisia tunteita. Murrosiässsä minulle oli selvää etten koskaan ryhdy äidiksi. Naimisiin kyllä halusin mennä. :-)
Siinä juuri 30 täytettyäni aloin kuitenkin ajatella että sittenkin haluaisin lapsen. Olin sinkku ja asetin itselleni takarajan: jos 35-vuotiaana en olisi mennyt naimisiin, pyytäisin hyvää homoystävääni lapsen isäksi.
32-vuotiaana tapasin elämäni miehen. Olosuhteiden pakosta asuimme ensimmäiset kolme vuotta eri maissa ja tapasimme muutaman kuukauden välein. Suhteen edetessä tuli näitä tulevaisuuden haaveita ja ajatusleikkejä joita pariskunnille tulee; mietittiin puolivakavissaan lasten nimiä, yms. :-) Siinä vaiheessa ajattelimme että kunhan pääsemme yhteen asumaan, haluaisimme lapsen.
Aikaa kului ja kolmen vuoden kuluttua saimme työasiat järjestymään niin että pääsimme yhteen ja samaan maahan. Mutta kas kummaa. Kun vihdoin olimme yhdessä, huomasimme nauttivamme toistemme seurasta niin paljon että ajatus lapsesta siihen ei enää tuntunutkaan niin houkuttelevalta. Vuoden verran elimme niin ettei asiasta edes puhuttu; en jättänyt pillereitä pois, eikä mieskään sitä ehdottanut.
Sitten parisen vuotta sitten puhuimme asiasta perinpohjaisesti ja pitkään, toisiamme kuunnellen, ja päädyimme molempien yhteisestä toiveesta ratkaisuun, jossa meidän perheemme tulee olemaan vapaaehtoisesti lapseton. Tämä tuntuu molemmista oikealta ja juuri meille sopivalta ratkaisulta.
Eli vaikka jossain vaiheessa elämääni lapsi olikin mielessä mahdollisena asiana, se oli minulle sittenkin enemmän "kun niin kuuluu tehdä" kuin että olisin oikeasti halunnut. Sitten kun vihdoin olen onnellisessa, toimivassa suhteessa, en sitä enää haluakaan. Tämä sama koskee miestäni: hän olisi mielellään tullut isäksi, jos se olisi ollut sitä mitä minä olisin halunnut. Mutta aivan samalla tavalla hän mielelllään on kanssani myös ilman lapsia.
Joten tässä mielessä jo teininä tekemäni päätös on pitänyt. Kaikkien mieli ei muutu.
Vaikka itse olenkin nyt ns. kääntänyt takkia ja liittynyt perhettä haluavien joukkoon, niin ymmärrän kantaasi todella hyvin. Haluan myös painottaa, etten missään tapauksessa ole sitä mieltä, että parisuhde olisi jotenkin täydellinen vasta lasten myötä...se on sitä vain niile, joita lapsi-kuviot kiinnostavat ihan jo perustasolla. Tai kuten minun tapauksessani, alkoivat kiinnostaa hieman ja päivä päivältä enemmän. Mitään "superhyysääjä-äitiä" minusta tuskin kuitenkaan tulee, luultavasti aina sisimmissäni tulee asustamaan pieni "en koskaan halua lapsia"-minä.
Jokaisen tulee elää, niin kuin parhaalta tuntuu ja teidän tapauksessa täydellisen perheenne muodostaa sinä ja miehesi. Toivotan onnea teille molemmille ja pitäkää lippu korkealla kaikkien muidenkin ei-lastahaluavien puolesta!
Olipa äärettömän virkistävää lukea tällaisiakin mielipiteitä! Niin kovin usein (sanoisin että lähes aina) ihmiset jotka eivät ole aiemmin halunneet lapsia ja sitten muuttavat mielensä, ovat lähes sairaalloisen innokkaita ylistämään valintaansa kaikille muillekin, käännyttämään heitä jotka eivät vielä ole "nähneet valoa", ja todistelemaan miten "vasta lasten kanssa elämä on onnellista ja merkityksellistä ja kyllä sinäkin sen vielä huomaat ja kasvat henkisesti aikuiseksi ja muutat mielesi".
Kun lukee sellaisia viestejä kuin sinun, tulee hyvä olo. Vaikutat todella kypsältä ihmiseltä, joka on omista ratkaisuistaan niin varma ettei hänen tarvitse yrittää taivutella muita omalle kannalleen saadakseen oikeutusta valinnoilleen.
Toivotan sinulle ja miehellesi kaikkea hyvää! Toivottavasti saatte kaipaamanne lapsen pian ja ilman mitään ongelmia. Koska sinulle päätös on vaatinut kypsyttelyä ja miettimistä, olen sataprosenttisen varma että sinusta tulee parempi äiti kuin niistä "lasten hankinta nyt vaan kuuluu elämään ja parisuhteeseen" ihmisistä, jotka tekevät lapsen vuoden suhteen jälkeen 20-vuotiaana ja alkavat sitten ihmetellä että mitens se ei nyt olekaan se elämä niin ruusunpunaista..
Niin, minä taasen olen aina ollut varma että haluan äidiksi. 2 tai 3 lasta. Niin. Aina se vain ei mene niin. Kaikki ei saa lapsia vaikka haluaisikin...
Tieto lapsettomuudesta tuli kuin isku vatsaan. Elämältä katosi pohja. Kaikki vietiin mikä on tärkeää.
Eihän siinä, tätä kohtaloa en kenellekään toivo.