( runoja ajan kulumisesta XYZ. 21 08 06 )
Kun menneestä on jäljellä kaikki se
vain tuhkana käsissämme
ja sielussa yksinäisyys soi
Sanotko että mennyt oli turhaa?
Kuten lauseet johtavat seuraaviin
ja runo synnyttää uuden,
en olisi tässä
Emmekä olisi koskaan kohdanneet
Jos menneisyys olisi turhaa
ja tuhka ja yksinäisyys merkityksetöntä,
emme koskaan kohtaisi
Tässä käteni ovat
Kun menneestä on jäljellä kaikki se
vain tuhkana käsissämme
ja sielussa yksinäisyys soi
Sanotko että mennyt oli turhaa?
Kuten lauseet johtavat seuraaviin
ja runo synnyttää uuden,
en olisi tässä
Emmekä olisi koskaan kohdanneet
Jos menneisyys olisi turhaa
ja tuhka ja yksinäisyys merkityksetöntä,
emme koskaan kohtaisi
Tässä käteni ovat
Vastaukset 16
Vanhimmat
Kun katsoin sinua
sydämeni suli
sillä vain Jumala
osasi piirtää
kasvosi
sydämeeni
Mutta oletko samahenkilö joka kirjoitti äitipartalle luulet taas.? Mistä tiedät että äitipartan kasvoja ei ole piirretty mun sydämeen?
luulet taas
Kirjoittanut: o.s 15.8.2006 klo 15.09
En kirjoittanut sulle tuota edellistä viestiä
se oli joku muu
ja en takiasi vikisisi
sillä koko cage olgaa ei enää ole
ja aika jännä että laitoit Ahmedin tähän
hm
olet jo ohi mennyt ja historiaa
ja kiitos Jumalalle siitä.
Halleluja!
Oletko sinäkin Elisa äitiparran sydämessä?
Hö
Puhelinnumeroni muuttui 2 kk sitten. En ole koskaan puhunut kanssani enkä tiedä miksi soitat? Ihmettelen! Tunnet kuitenkin Lauran? Soita hänelle ja kysy häneltä minun uusi numero. Jos uusi numeroni jo on sinulla - mistähän olet sen saanut ja millä keinoin, kiristämällä kuten tapoihisi kuuluu - en ymmärrä. Olin kyllä puhelimen tavoitettavissa eilen lähes koko päivän. Vai yrititkö iltapäivällä noin 14:00 - 14:30 aikaan? Silloin olin suihkussa, ja ehkä Elviira leikki puhelimeni kanssa, melankoliseksi tekeytyen: - Odottakaa vielä, puheluunne vastataan mahdollisimman pian.
Muuten, minua suoraan sanoen harmittaa että äitiparta mokasi tämän jutun. Olisin mielelläni keskustellut kanssasi näin netin kautta. Minulla näet on joitain asioita hampaan kolossa. Äitiparta on kertonut sinusta minulle paljonkin. Hän on kiihkeän ihastukseni kohde ja olen hänen vuokseen suuttunut sinulle käyttäytymisesi johdosta. Jumalasta en tosin paljon ymmärrä muuna kuin abstraktiona, en siis ole uskova ihminen mutta yritän eläytyä uskovien ajatusmaailmaan, se on kyllä vaikeaa. Nyt minua vaivaa tämä asia. Ymmärrän että Jumala on vain mielikuvituksen tuotetta, mutta äitiparta on mielikuvittelussaan hyvin vilpitön! Hän luulee olevansa tekemisissä todellisen persoonan kanssa ja jopa saavansa rukousvastauksia. Niinpä loukkasit häntä syvästi ottaessasi Jumalan osaksi pelinpitoasi.
Siksi vastasin kirjoitukseesi - vaikka äitiparta yliherkän omantuntonsa kanssa torpedoikin keskustelun heti alkuunsa.
Siis onko se jumala josta sanot 21.8 että se piirsi äitiparran kuvan sinun sydämeesi, sama jumala jota kirjoituksessasi 15.8 kiität että äitiparta on historiaa?
Itse asiassa, luettuaan kyseisen kirjoituksesi 15.8, äitiparta sanoi mulle...
- -
luulet taas
Kirjoittanut: o.s 15.8.2006 klo 15.09
En kirjoittanut sulle tuota edellistä viestiä
se oli joku muu
ja en takiasi vikisisi
sillä koko cage olgaa ei enää ole
ja aika jännä että laitoit Ahmedin tähän
hm
olet jo ohi mennyt ja historiaa
ja kiitos Jumalalle siitä.
Halleluja!
- -
Elviira ja Ins Dallah lepäilevät paperilla kun kuhertelen äitiparran kanssa sievä peppuni kirjoituspöydän kulmaan nojaten. Äkisti äitiparta vetäytyy kaueammas kuin jokin voimakkaasti tunteisiin vaikuttava ajatus valtaisi hänen mielensä, sanoo:
- Nyt se jo vetää Jumalankin mukaan näihin juttuhin, on muka kiittävinään Jumalaa ja tarkoittaa sen pistoksi minua kohtaan että katopa vaan jäpä, en minä sinusta enää piittaa vaikka luuletkin niin.
Äitiparta ottaa askeleen taaksepäin ja irrottautuu, tuntuu kuin sydäntäni revittäisiin. Hän kääntyy ikkunaan päin. Hänen kasvoillaan väreilee hämmennys ja suuttumus.
- Kertoo kyllä paljon Olgan jumalasuhteesta, hän sanoo, samanlaista pelinpitoa Jumalan kuin ihmistenkin kanssa.
- Mutta, Äitiparta... Yritän. - Jumalahan on vaan mielikuva, abstraktio, ihmiset on todellisia. Minä tässä oon todellinen. Tietysti on huono juttu että Olga vetää Jumalan omaan mustasukkaiseen pelinpitoonsa, koska uskotte samaan abstraktioon ja haluaa sillä tavalla tökätä sua, mutta turha sun on olla Jumalan puolesta loukkaantunut.
Äitiparta näyttää olevan ajatuksissaan. Hetki sitten olimme niin lähekkäin ja nyt olen hänelle kuin ilmaa. Sanon painokkaasti:
- Anna sen ämmän nyt jo olla, mitä sinä sen sanomisista enää piittaat, juttu on ohi ja sillä hyvä. Anna sairaan ämmän olla.
Äitiparta katsoo tuikeasti minuun - vilkaisen paperiröykkiöön pöydällä ja minusta näyttää kuin Elviira ja Ins Dallah hätkähtäisivät kesken kuherteluaan.
Käännän katseeni lattiaan. "Voi, ei sitä, ei sitä!" ajattelen. "Kunpa äitiparran ja tuon hullun Olgan juttu ei vaikuttaisi Elviiran ja Ins Dallahin toimiin." Sitten mieleeni tulee kauhea ajatus: "Voi jopa käydä niin, ettei äitiparta enää laita minua kirjoittamaan Elviiraa ja Ins Dallahia yhtään. Ehkä hän, suuttuneena Olgalle kostaa kierolla tavalla turhautumisensa minulle!"
Katsahdan äitipartaan joka edelleen katsoo tuikeasti eikä sano mitään. Jatkan ajatteluani: "Ehkä hän ei jatka minun ja Peten - aha, nyt miesystäväni sai nimen, kiitos äitiparta! - seurustelua? Emme ole vielä päässeet edes ensisuudelmaan asti vaikka tavallaan olemme jo naiskennelleet ja kuksineet pitkäänkin. Niitä naiskenteluja ei ole vielä kirjoitettu, ne on minulta kokematta, niihin on vasta alustavasti vihjattu. Ymmärräthän. No, kas, nyt tämä juttu lähti etenemään. Hieno asia. Ehkä äitiparta ei sittenkään pura turhautumistaan minuun?"
Lopulta äitiparta hymähtää:
- Joopa joo, sinä voit kuvitella Jumalaa abstraktioksi jos haluat, mutta Hän on hyvin todellinen. Vähintäänkin yhtä todellinen kuin Olga ja sinä. Ikävää että Olgan suhde Häneen on pinnallinen ja kevytmielinen, mutta...
Ja äitiparta ottaa minua leuan alta, kohottaa kasvoni ja painaa huulensa taas huulilleni:
- Olkoon.
- -
Lopuksi vielä eräs asia, jonka äitiparta tässä kuiskaa korvaani, kysyn sinulta olga (tässä keskustelussa nimeltäsi tilitantti ja tilitanttilyyli):
- Kuinka vilpitöntä ja vailla katkeruutta oli naurusi tänä aamuna?
Niinkö hyvin onnistuit katkeruutesi peittämään? Entä jos äitiparta ei olisi paljastanut minua? Jos olisin antanut hänen kirjoittaa itseni hänelle uudeksi seurustelukumppaniksi, johon hän Karjaan etnofestareiden evankelioimistapahtumassa tutustui? Jos olisin onnistunut manipuloimaan hänet niin, että hän olisi kirjoittanut minut uudeksi rakkaudekseen -
Ja minun kauttani äitiparta olisi kertonut sinulle, niin kuin nyt peitellysti kertookin, että hänellä on toinen ja että tuo toinen otti hänestä digikamerallaan valokuvan ja pyysi laittamaan profiilisivulle?
Siitähän sinä jo olitkin niin vietävän päissäsi.
- Olet laittanut itsesi näkyviin...
No niin, kuinka vilpitöntä on naurusi?
Kertaan vielä mitä sanoit:
Näen kasvosi
Kirjoittanut: tilitantti 21.8.2006 klo 10.58
Olet laittanut itsesi näkyviin
partasi ja silmäsi
jotka leiskuvat pettymysten tulta
huulillasi melkein hymy
tietämättä olisiko se
ivallinen vai leikkisä
koska näkymättömästä tuli näkyvä
ja ehkä paremmin
rakkaasi löydät?
- -
kiinnitys
Kirjoittanut: tilitantti 21.8.2006 klo 12.46
Irti kiinni - kiinni irti
HUUTO!
Kamalaa on huomata
itsessään olevan
kiinnipitämisen
liimasiteen
Edelliseen tuli paha kirjoitusvirhe. Luulen että äitiparta tönäisi liian kovaa tai jotain muuta. Kuvittele itse. Piti olla "en ole koskaan puhunut kanssasi" mutta tuli "en ole koskaan puhunut kanssani". SORRY. Pitää olla tarkempi tai saan huutia. Kauhukuvitelmani on että äitiparta antaa mulle kokonaan loparit - toisin kuin sinun kohdalla se merkitsisi mulle koko olemassaolon päättymistä. You know.
Edelliseen tuli paha kirjoitusvirhe. Luulen että äitiparta tönäisi liian kovaa tai jotain muuta. Kuvittele itse. Piti olla "en ole koskaan puhunut kanssasi" mutta tuli "en ole koskaan puhunut kanssani". SORRY. Pitää olla tarkempi tai saan huutia. Kauhukuvitelmani on että äitiparta antaa mulle kokonaan loparit - toisin kuin sinun kohdalla se merkitsisi mulle koko olemassaolon päättymistä. You know.
Kovat ovat syytöksesi Elisa Y.
Jos näitä on ollutkin
ei ole enää, mutta jatka
vaan, sillä onhan sinulla ihmisen oikeus
kokea tuntea ja mielestäsi oikeamielisesti
tulkita jopa ihmisen vilpitön nauru
tai ehkä paremmin niin
- iskeä tikulla silmään =)
**
pekka piteli sylissään maria
ja ajatteli että näin suloista
on silloin kun kaksi ihmistä
rakastaa vain virtuaalisesti! Oih
ja silloin, pekka teleporttasi
itsensä lauran luokse viuh -
mari hetken ojennettuaan tyhjät
kätensä kohti näppäimistönsä
delete-nappia, ajatteli kuitenkin:
- tekisinkö sittenkin itsestäni
vaikka elisan?
breikkiä ja pysyy palstalta poissa vähintään viikon. Samoin vaikenevat muutkin nimimerkkini palstalla: Penttini, Uros Kala ja LegioX. Ym. Jos joku kyseisiä nimimerkkejä käyttää se en ole minä. Palaan aikaisintaan viikon kuluttua. Jos palaan. Näkee.
pidän breikkiä, mutta tulin vielä tämän verran:
PYYDÄN ANTEEKSI. Moni kirjoittamani asia tässä ketjussa on liian karkea ja varmaan loukkaavasti sanottu. Asiaa ei välttämättä tee tyhjäksi sekään, että sanotut asiat ei kokonaisuudessaan kohdistu sinuun, vaan ovat roolihenkilön Elisa kirjoittamia roolihenkilölle Tilitantti/Gage Olga. Minun olisi kait pitänyt tarkemmin ottaa huomioon ja hyväksyä ettet kykene lukemaan tekstiä sillä tasolla.
Ketjun jälkeen olin perin väsynyt ja tuntui onnettomalta, tympeältä koko touhu.
On parempi että pysyn kokonaan poissa rakkausrunot-palstalta. Ehkä palaan jossain vaiheessa mutta en vähään aikaan.
Luultavasti en tule kovin paljon kirjoittamaan muillakaan palstoilla.
Yksi pyyntö minulla kuitenkin on.
Jos kirjoitan jollakin palstalla, kuten tänään olen tehnyt palstalla yleistä kirjallisuudesta, voisitko ystävällisesti, mikäli vastaat kirjoitukseeni, kirjoittaa nimimerkillä jonka voin selkeästi tunnistaa, jotta osaan välttää tekstiesi lukemista?
Minun ei kannata lukea minuun kohdistuvia kirjoituksiasi koska saatan provosoitua niistä kuten nytkin kävi.
Olen jo pitkään välttänyt kirjoitustesi lukemista, ja seurauksena on ollut paikoitellen miltei sairaalloinen tilanne, kun en ole uskaltanut lukea juuri kenenkään tekstejä, peläten että ne on sinun kirjoittamia...
Yritän nyt olla vieläkin tarkempi! Jotta en turhaan lähde väsyttämään itseäni enkä tule sanomaan tarpeettomia lauseita, joilla turhaan loukkaan, kun ilmankin koet jokaisen lauseeni, varsinkin jokaisen runoni - jos siinä ei mainita sinua ja nimenomaan jos siinä ei mainita sinua juuri sillä tavalla kuin rikkinäinen tunne-elämäsi vaatii että minun täytyisi sinut mainita - ihmisarvoasi loukkaavana, halveksivana ja mitätöivänä.
No niin! Taas...
Nyt on parempi sammuttaa kone välittömästi.
Olen siis ollut taitamaton ja keskustellut kanssasi julkisesti henkilökohtaisista asioista vaikka olen ajat sitten päättänyt olla sekä julkisesti että yksityisesti vaiti koska keskustelu ei meitä vie yhtään eteenpäin kun keskinäinen ymmärrys puuttuu väliltämme tai ainakaan emme kykene sitä kokemaan.
ANTEEKSI taitamattomuuteni ja turhat sanani sinulle.
Yritän välttää kirjoitustesi lukemista tai jos vahingossa luenkin yritän olla kommentoimatta.
Kiitos jos voit auttaa minua ottamalla esittämäni pyynnön huomioon.
...
ENSIMMÄINEN YRITYS
Kun menneestä on jäljellä...
äitiparta 21.8.2006 klo 11.22
( kirjoitettu 21 08 06 klo noin 11:10 - 11:18 )
Kun menneestä on jäljellä kaikki se
vain tuhkana käsissämme
ja sielussa yksinäisyys soi
Sanotko että mennyt oli turhaa?
Kuten lauseet johtavat seuraaviin
ja runo synnyttää uuden,
en olisi tässä
Emmekä olisi koskaan kohdanneet
Jos menneisyys olisi turhaa
ja tuhka ja yksinäisyys merkityksetöntä,
emme koskaan kohtaisi
Tässä käteni ovat
* * * * * *
Jatkan. ( havainnollisesti ja alleviivaten )
Olisin voinut kirjoittaa myös näin - paitsi että en kirjoittanut näin, ja jos en ensin olisi kirjoittanut kuten kirjoitin, en nytkään voisi kirjoittaa kuten luulen, että olisin voinut kirjoittaa:
REVANSSI?
( kirjoitettu 21 08 06 noin 11:28 - 11:40 )
Kun menneestä on jäljellä
kaikki se -
mikä kerran oli tuoretta:
ensirakastumisen huuma
hapuilevat suudelmat
ensimmäinen värisevä antautuminen
elokuisessa yössä -
tuhkana käsissämme
Nyt sanotko että se oli turhaa
ollessaan,
ja olisi saanut jäädä
tapahtumatta?
Mutta
kuten lauseet, jotka johtavat
seuraaviin, tarvitsevat lauseita edellään,
ja niin kuin runo synnyttää uuden
runon, joka ehkä ei enää tiedä edeltäjästään -
niin minäkin olen tässä
vain menneisyyteni kautta, jota ilman en olisi
Siis jos menneisyys olisi turhaa
ja tuhka ja yksinäisyys merkityksetöntä,
emme koskaan kohtaisi
Jos se, mikä nyt tuntuu turhalta, olisi jäänyt
tapahtumatta -
raukeaisin tyhjiin
En olisi käsissäsi edes tuhkana,
koska käsiäsi ei olisi
Kätemme raukeaisivat tyhjiin
Jos menneisyyttä ei olisi -
ei milloinkaan tulisi
tuota hetkeä:
ensirakastumisen huumaa
arkoja suudelmia, antautumista!
Suloista hetkeä,
sielussa vavahtelevaa
täyttymystä,
jossa emme vielä tiedä
tulevasta
Niin, jos menneisyys olisi turhaa
ja tuska ja yksinäisyys
merkityksetöntä,
jos se, mikä joskus satuttaa liikaa,
olisi jäänyt tapahtumatta,
emme koskaan kohtaisi
Tässä käteni ovat
- - -
TAAS IKÄÄNKUIN PARANNETTU VERSIO
( noin 11:48 - noin 12:00 )
Kun menneestä on jäljellä
kaikki se -
mikä kerran oli tuoretta:
ensirakastumisen huuma
hapuilevat suudelmat
ensimmäinen värisevä antautuminen
elokuisessa yössä -
nyt enää tuhkana käsissämme
Sanotko että se oli turhaa,
ja olisi saanut jäädä
tapahtumatta?
Mutta
kuten lauseet, jotka johtavat
seuraaviin, tarvitsevat lauseita edellään,
ja niin kuin runo synnyttää uuden
joka ei ehkä enää tiedä
edeltäjästään -
niin minäkin olen tässä
vain menneisyyteni kautta
Siis jos menneisyys olisi turhaa
ja tuhka ja yksinäisyys on merkityksetöntä,
emme koskaan kohtaisi,
eikä kukaan sanoisi toiselleen:
Rakkaani
Jos se, mikä nyt tuntuu turhalta, olisi jäänyt
tapahtumatta -
minä raukeaisin tyhjiin
En olisi käsissäsi edes tuhkana
Kätemme raukeaisivat tyhjiin
Jos menneisyyttä ei olisi -
ei milloinkaan tulisi
tuota hetkeä:
ensirakastumisen huumaa
arkoja suudelmia, antautumista!
Suloista hetkeä,
sielussa vavahtelevaa
täyttymystä,
jossa emme vielä tiedä
tulevasta
Niin, jos menneisyys olisi turhaa
ja tuska ja yksinäisyys
merkityksetöntä,
jos se, mikä joskus satuttaa liikaa,
olisi jäänyt tapahtumatta,
emme koskaan kohtaisi
Tässä käteni ovat
Rakkaani, kätemme eivät voi raueta tyhjiin
- - -
Ja vaikka sinä et tiedä rakkaistani
jotka kerran olivat nyt,
enkä minä tiedä rakkaistasi jotka olivat
ja ovat nyt olleita,
emmekä tiedä suudelmistamme jotka
olivat herkät ja todet
* * * * * *
LOPETAN VIELÄ
( noin 12:00 - 12:19 )
Vaikka et tiedä rakkaistani
jotka kerran olivat nyt,
enkä minä tiedä rakkaistasi jotka
kerran olivat nyt
Emmekä tiedä suudelmistamme
jotka ovat herkät ja todet,
kerran kun pitelimme rakkaitamme -
niin kuin pitelemme nyt
Niin eivät hekään tiedä mitään meistä
jotka nyt olemme!
Kun meitä ei vielä ole,
toisellemme se ainoa -
rakkain
Kuten menneisyydestä sanotaan, että se on enää
vain mennyttä,
vaikka se kerran oli nyt
niin tulevaisuuskin peittyy hämärään,
kuin et koskaan tulisi -
sinä ainoa mitä on, rakkain
Ja nämä käteni, joissa on
sekä menneen tuhka että pelokas aavistus
kuinka sinäkin katoat,
sinua pitelevät aina tässä ja nyt
- - -
Nämä käteni
joissa kaikki menneet rakkaani
ovat, ne joista et
mitään tiedä!
sinua pitelevät, nyt rakkain
Sormillani soitan
tanssia kirjainten päällä
kun luen menneitten pojan
tuhkaisia sanoja
PUSU.
Elisa siis on yksi henkilö romaanissa jota olen kirjoittamassa. Elisa ja hänen miesystävä, jolla ei vielä ole nimeä, kirjoittavat yhdessä ja keskustelevat kirjoittamastaan.
Elviira ja Ins Dallah ovat Elisan luomia fiktiivisiä hahmoja. Ehkä Elisa kirjoittaa omasta ja miesystävänsä elämästä parodiaa, jossa Elviira kuvaa Elisaa ja Ins Dallah hänen miesystävää?
Kirjani juoni kuitenkin muuttuu joka hetki. Oikeastaan olen kirjoittamassa kirjaa vain hetkittäin, esimerkiksi nyt, ja sitten taas heitän jutun sikseen. Jatkaessani olenkin jo unohtanut kuinka juonen piti edetä ja jatkan toisella tapaa.
Olennaista ei olekaan romaanin mahdollinen valmistuminen vaan kirjoittamisprosessi itsessään. Kuitenkin, että kirjoittamisprosessi voisi olla mielekäs, se tarvitsee päämäärän, ajatuksen jostain jota kohti - kirjan mahdollista valmistumista kohti - edetään?
Joka tapauksessa minua on kiinnostanut kirjoittaa romaani, jossa todelliset ja kuvitellut henkilöt alkaisivat keskustella toistensa kanssa!
Juoni voisi olla vaikka tämä. On kirjailija joka kirjoittaa esikoisteostaan. Sitten jossain vaiheessa juonen edetessä päähenkilön, kirjailijan, luomat hahmot alkavat keskustella romaanin todellisten henkilöiden kanssa.
Romaanin kohdalla on kuitenkin niin, että päähenkilö - kirjan TODELLINEN henkilö - täytyy ensin luoda. Kirjoitetaan siis kirjailija, hänelle elämä ja ihmissuhteet, joihin lukija voi suhtautua kuin realistiseen maailmaan, eläytyen päähenkilön tapahtumiin ja tilanteisiin. Voidaan valita sellainen rakenne ja tyyli, että alkuvaiheessa vielä on selvää ketkä kirjan henkilöistä on todellisia, kirjailija ja hänen tuntemansa ja tapaamansa henkilöt, ja ketkä kirjailijan luomia fiktiivisiä henkilöitä hänen kirjoittaessa esikoisromaaniaan. Näin alkuasetelmassa on kaksi ulottuvuutta: kirjailijan ja hänen ihmissuhteiden edustama reaalimaailma eli fakta, ja kirjailijan luoma romaanitodellisuus eli fiktio.
Alkuasetelman jälkeen, ulottuvuuksien mennessä limittäin ja toistensa sisään, lukija tietysti ajattelee: ahaa, tämä onkin romaani päähenkilön mielen sairaudesta ja kuvitelmista, ehkä kaikki luettu on päähenkilön hourailua alusta saakka? Lukija suhtautuu edelleen päähenkilöön kuin faktiseen henkilöön - tämä on romaanin illuusio, joka toteutuu samaistumistarpeen kautta, koska lukija aina peilaa omaa todellisuuttaan ja kokemuksiaan tekstin ja sen luomien assosisaatioiden välityksellä.
Kirjan loppupuolelle pitäisi siis kirjoittaa juonen huipentuma, jossa joko suoraan tai rivien välistä käy ilmi tapahtumien tosi luonne: kirjan päähenkilö on jossain vaiheessa mennyt päästään sekaisin ja alkanut kuvitella kirjoittamansa henkilöt oikeiden henkilöiden eli ystäviensä elämään? Tai ehkä hän on kuvitellut myös ystävänsä, ja kumpikin taso - se mitä lukija alussa piti faktana ja päähenkilön luoma fiktio - ovat päähenkilön pään sisäistä fiktiivimaailmaa? Ratkaisun kautta lukijalle suodaan mielihyvän kokemus hänen oivaltaessaan romaanin juonen.
Mutta entä jos loppuratkaisua ei tulekaan? Jos ikäänkuin annetaan ymmärtää että kaikki henkilötapahtumat kirjassa ovat todet ja nämä henkilöt ovat keskustelleet toistensa kanssa, että myös kirjailijan luomat fiktiiviset henkilöt ovat keskustelleet kirjan reaalihenkilöiden kanssa, kuten se on kirjoitettu? Lukijan todellisuudentaju kieltää mahdollisuuden ja etsii muita ratkaisuja, koska hänen ymmärryksensä luonnostaan sanoo että tuollainen on mahdotonta.
Ok. Kirjan loppupuolelle voisi rakentaa vinksahtaneen ratkaisun, esimerkiksi että joku kirjailijan luomista fiktiivisistä hahmoista olisikin fakta, ja kirjailija eli se, jota lukija on alusta asti pitänyt faktana, olisi fiktiota? Tai jotain vastaavaa?
Lukija hämmentyy, ehkä jopa loukkaantuu. Hän pitää koko romaania turhanpäiväisenä, sekavana ja tekotaiteellisena kikkailuna. Miksi? koska häneltä riistettiin mielihyvä.
Mielihyvä olisi edellyttänyt illuusion säilymistä, mutta kun koko romaani itsessään osoittautui illuusioksi jossa päähenkilökin oli vain kirjailijan (siis todellisen romaanikirjailian, kirjan tekijän) kikkailua, illuusio särkyi.
Mitä olen sanomassa? Olin sanomassa, että vaikka kirjoittaisinkin romaanin jossa todelliset ja kuvitellut henkilöt alkaisivat keskustella toistensa kanssa, myös todelliset henkilöt täytyisi ensin luoda, kirjoittaa todellisiksi. Faktisesti ottaen, kirjan päähenkilö - joka romaanissa ehkä sekoaa luomiinsa mielikuvitushenkilöihin kadottaen identiteettinsä - on yhtä fiktiivinen kuin luomansa mielikuvitushenkilötkin. Koko romaani on alusta loppuunsa saakka tekijän luomus.
Näin ollen. Todelliset ja kuvitellut henkilöt EIVÄT VOI faktisesti keskustella keskenään. Se on mahdottomuus.
Kuitenkin! Netti on ihmeellinen väline. Nettimaailmassa kuvitellut ja todelliset henkilöt voivat keskustella keskenään.
Nettiromaanissa voin toteuttaa sen, mitä en muuten voisi toteuttaa: laitan kuvitellun ja todellisesti elävän henkilön keskustelemaan.
Vaikka tilitantti nyt onkin osa keskeneräistä romaania, empiiristä tutkimusta ja nettikollaasia, tätä pitkitettyä rakkausrunoa, siis on fiktiota - hän ei kuitenkaan ole luomani mielikuvitushenkilö eivätkä hänen repliikkinsä ole minun keksimiäni vaan tosia, ne ovat hänen itsensä kirjoittamia hänen kuvitellessaan puhuvansa todellisen henkilön kanssa.
Tämä ei onnistuisi faktisessa todellisuudessa. Voisin toki kirjoittaa omaelämäkerrallista tarinointia sekoittaen siihen fiktiivisiä katkelmia, joissa laitan mielikuvitushenkilöt keskustelemaan elämäni todellisten henkilöiden kanssa, mutta jokainen keskustelu olisi keksitty. Sitä ei olisi tapahtunut todella.
Vain netissä tällainenkin kummallisuus on mahdollista, että todelliset ja fiktiiviset henkilöt keskustelevat. Tässä tapauksessa Elisa - yksi keskeneräisen romaanina päähenkilöitä - ja tilitantti, todellinen netissä keskusteleva, aito ihminen.
Ellei sitten ole niin, että tilitanttikin on mielikuvitukseni tuotetta, fiktiivihenkilö?
Koska tilitantti kuitenkin on totta ja todellisuudelle on olemassa omat moraaliset sääntönsä, koska elävä ihminen toisin kuin fiktiivihenkilö kokee ja tuntee aidosti, paljastan pelin jo alkuunsa ennen kuin Elisan ja tilitantin mahdollinen keskustelu edes lähtee käyntiin. Toki olisin voinut härnätä tilitantin tuollaiseen keskusteluunkin ja vetäytyä vastuusta selittämällä että kaikki tämä oli ja on vain romaania - mutta, kuten sanottu, fiktiivihenkilön aidot kokemukset ja tunteet tulevat tosiksi vain lukijan, todellisen persoonan samaistumisen, eläytymisen ja assosisaatioiden kautta, mutta faktisen henkilön kokemukset ja tunteet ovat tosia elämyksiä itsessään. Siksi nettikollaasini etenee nyt tällä tavalla, paljastuksena jo ennen kuin on oikeastaan mitään paljastettavaakaan.
Paljastan että Elisa on fiktiota.
Kuitenkin jatkan, että fiktiivihenkilönä hän on tosi. Hän on edelleen yksi romaanini henkilöitä. Hän on joko pinnallinen hahmo, jolle en tule kirjoittamaan havaittavaa persoonallisuutta ja luonnetta, tai sitten on aidosti ja elävästi kokeva nainen, kokonaan riippuen siitä millaiseksi hänet kirjoitan. Joka tapauksessa hän kirjoittaa miesystävänsä kanssa ja jossakin kohtaa he ryhtyvät keskustelemaan kirjoittamistaan kuvitelmista. Näin olen suunnitellut.
* * * * *
DEKKARI
Kirjoittanut: nainen housut jalassa 5.7.2006 klo 09.22
KADONNEEN AISANKANNATTAJAN METSÄSTYS
osa 1.
Jäljet johtavat sylttytehtaalle.
Oli synkkä ja myrskyinen yö. Tehtailija Ins Dallas sytytti savukkeen katsellen vastapäisen talon pimeitä ikkunoita. Hän tiesi kyllä mitä niiden takana puuhattiin. Hän tiesi sen tarkalleen. Hän sormeili patukkaa taskussaan.
osa 7.
Elviira ponnisti voimansa äärimmilleen ja riuhtoi siteitä joilla oli sidottu kiinni ranteistaan ja nilkoistaan. Hän tiesi että tämä olisi hänen viimeinen päivänsä. Hänen päivänsä olivat luetut. Ins otti patukan taskustaan ja katseli häneen virnuillen. Elviira riuhtaisi vielä kerran -
"Voi hitsi, Ins Dallas, nyt nää narut katkes..."
Hymy Ins Dallasin huulilla kuoli ja patukka hänen kädessään veltostui.
"Idiootti, et olis saanu riuhtoa niin lujaa! No oota, mä sidon sut uudelleen..."
* * * * *
TÄÄ EI OLLUT VITSI!
Kirjoittanut: n.h.j 5.7.2006 klo 09.31
Lisään puuttuvat tärkeät osat myöhemmin.
Hei.
* * * * *
LOPPUHUIPENNUS TAI JOTAIN
Kirjoittanut: n.h.j 5.7.2006 klo 10.12
Osa 15. (tai ehkä 25?)
Loppuhuipennus.
Niin rakkaudesta tulee kirosana. Paksu ja tumma vesi ruhjoo altaaseen heitettyjä kehojamme altaan laitoja vasten, eivätkä ohi kulkevat ihmiset kuule sydämistämme kirskahtelevia avunpyyntöjä, tarkastellessamme (tai huutaessamme ammottavien silmiemme äänettömillä pyynnöillä) heidän ohi kulkevia nilkkojaan (heidän ohi kulkeville nilkkoilleen).
- -
Kuu kiertää tasaista rataansa. Aurinko nousee ja laskee. Ainoastaan altaan reunalla kulkevat palavasieluiset ja ah, niin rakastuneet, näkevät kirkkaan veden pinnan, täynnä lupauksia, joista aurinko heijastuu. "Älkää syöksykö tänne! Älkää tulko!" me huudamme. Mutta iloisen naurun kupliessa ja täyttäessä ilman nämä ihmiset riuhtovat vaatteet toistensa päältä ja syleilevät kuin sydän räjähtämäisillään. "Mennään" he sanovat. Käsikkäin sukeltavat kirkkaaseen lupauksia kuplivaan veteen. Eivät huomaa eltaantuneita ruumiitamme, vedessä hiljaa sätkättäviä, pilaantuneita kehojamme. Jotka kuplivat. Voi meitä. Pian hekin kelluvat täällä: se osa heistä, jota he aina tämän jälkeen kantavat mukanaan, häpeillen.
Tarkastelevat altaan yläpuolella kulkevia nilkkoja. Pohtivat joskus auringonpistoisina päivinä. Jos ehkä minäkin. Jos vielä kerran, uskaltaisin. Riuhtovat itsensä ylös altaasta, sipistävät ammottavia silmiään, huulillaan keikistelevät hymyt, ojentavat jäseniään värähdellen. Ah. Ah. Kulkevat ohi yrittäen olla näkemättä. Ja kun taas katsovat tänne, käsikkäin ja sylikkäin toistensa kanssa, kaikki eltaantunut ja pimeä on kätkössä, vain kirkkaus näkyy heille.
Meille!
Itsepetoksen ammattilaiset.
- -
Niin olen minäkin tehnyt. Monta kertaa. Nyt ainoastaan kuplin täällä, poreilen sisuksistani nousevia myrkyllisiä kaasuja, joita valo värittää ja maalailee houkuttaviksi kuviksi, katkera syöjätär olen.
* * * * *
Pyydän siis anteeksi sinulta, Elisa, että minun oli paljastettava sinut ja tehtävä keskusteluyrityksesi turhiksi.
Moraalinen omatuntoni ei sallinut minun kirjoittaa sinulle sellaista keskustelua, ei alkurepliikkiä pidemmälle.
Ihan mahoton oot =)
Yritin muuten eilen päästä
varmaan n.30min. ajan
elisan kanssa puheyhteyteen
mutta siellä vain melankoolinen ääni sanoi:
- odottakaa vielä hetki, puheluunne vastataan mahdollisimman pian.
kumarrus...
Tämänkertaisen runon taustasta hieman.
Minua on aina kiinnostanut kirjan aloittaminen, sen kaksi tai kolme ensimmäistä lausetta. Tahtoisin aloittaa monella tavalla, mutta ainoastaan yhden voi valita.
Ajattelin valitsevani romaanin alkusanoiksi katkelman eräästä runostani. Mutta koska romaani on nettikollaasi minun tietysti täytyi ensin kirjoittaa nuo alkusanat nettiin. Laitoin ne nimimerkillä Pekkani.
Runon otsikko on päivämäärä jona kyseiset sanat on kirjoitettu 08 08 06.
Miksi nimimerkki Pekkani? Kirjoitin ensin Pekka, mutta kone ilmoitti ettei nimimerkkiä hyväksytä, se on rekisteröity. Sitten mieleeni juolahti Pekka Kaniini. En kuitenkaan pitänyt siitä, liian pitkä sukunimi. Niin päätin valita nimimerkiksi lyhyesti Pekkani.
Runo johtaa helposti uuteen runoon.
Niinpä runosta 08 08 06 syntyi tämänkertainen runo:
Kun menneestä on jäljellä...
- -
Runo käsittelee aikaa ja ihmisen mahdollisuuksia tiedostaa ja tarkastella ajan kulumista. Jos menneisyyttä kaikkine tapahtumineen ei olisi, sitten emme olisi tässä kuten olemme, koska kaikki mitä on tulee menneisyytensä kautta.
Jos ei olisi sitä mikä on jo ollut ei olisi myöskään tätä mikä nyt on, koska tämä on tullut.
Se että jokin on tullut edellyttää että on jotain mikä on ollut. Tämä tullut on siis eiliseksi jääneiden nykyisyyksien kautta ja niiden läpi.
Niinpä ne, jotka tuskassaan taaksepäin katsoen tahtoisivat tehdä mitättömäksi nautinnollisten syleilyjen hetket toivoen, ettei niitä koskaan olisi tapahtunut ja niin ei olisi nykyistä INHOTTAVAA pettymystä ja kaipaustakaan, ovat yhtä mielettömiä kuin ne jotka syleillessään toivovat että voisivat olla vapaat menneisyydestään, joka on tuonut heidät tähän IHANAAN syleilyn hetkeen.
Nämä käteni
joissa kaikki menneet rakkaani
ovat, ne joista et
mitään tiedä!
sinua pitelevät, nyt rakkain
Runon minähenkilö siis toteaa lopuksi, että koska tähän hetkeen, jossa hän rakkaintaan pitelee - vaikka syleily lienee kuvitteellinen, esimerkinomainen - on tultu menneiden kautta, tavallaan jokainen aiempi rakkaus myös on läsnä hänessä, jota hän nyt pitelee kuin ainoaa rakkautensa kohdetta.
Koska hän pitelee häntä käsin jotka kerran ovat pidelleet toisia. Kuten tämä hetki nyt on ainutlaatuinen, niin ovat nuo toisetkin hetket ainutlaatuisia. Tämän hetken erottaa muista ainoastaan se, että ne ovat menneisyyttä. Kuten tämäkin hetki tulee olemaan menneisyyttä - ja ehkä jonakin päivänä käsissäni, syleilyjeni kohteena on taas joku muu, yhtä ainutlaatuinen, jonka koen olevan rakkain yli kaikkien muiden - kuten nyt koen sinun olevan rakkain yli kaikkien muiden?
Runon olisi voinut päättää joko:
> sinua pitelevät nyt, rakkain <
Tai:
> sinut pitelevät, nyt rakkain <
Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon.
Ja koska kyseisen runon aihe on ajan kuluminen, menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden limittyminen tässä nyt olevassa, jossa ihminen pohtii kokemuksiaan ja aikakäsitystään, luonnollista oli osoittaa että myös prosessi, jossa runon syntyy, jäi menneisyyteen - en ole tyytyväinen runoon, niin ryhdyn parantelemaan sitä. Se mikä on kerran kirjoitettu jää menneeseen ja tehdään taas jotain uutta.
Runot johtavat uusiin.
- -
Nimimerkkiin Pekkani palatakseni...
Äitiparta on persoonallisuuteni reunamilla oleva sivuilmiö. Se on kyllä osa persoonaani jollain tapaa, mutta rooli jossa heittäydyn tarkastelemaan asioita oudolla tavalla, yleensä hieman virnuillen. Silti siinä on aina totinen vire. Kyseinen rooli ei ole minulle vitsi. Ehkä voitaisiin sanoa että äitiparta on minussa oleva runoilija. Sellaisena siinä on paljon jäljellä vanhaa identiteettiäni vuosien takaa jolloin mielsin itseni runoilijaksi. Enää en koe niinkään olevani runoilija paitsi ehkä hetkessä jossa heittäydyn rooliin ja ryhdyn runoilemaan.
Kirjoitteluni äitipartana ei kuitenkaan ole tarkkarajainen, eikä varsinkaan alussa sisältänyt tarkastelevan runoilijan roolia jollaiseksi se nyt on muodostunut - ja jollainen se nykyään on ainakin silloin, kun kirjoittelen nettikollaasia jonka osa tämäkin keskustelu on.
Olet varmaan itsekin samaa mieltä että se, kuinka tietyllä nimimerkillä kirjoitamme, vaikuttaa siihen, kuinka tulemme samalla nimimerkillä kirjoittamaan myöhemmin? Siis että kuinka nyt kirjoitat tietyllä nimimerkillä, juontuu paljolti menneisyydestä, kuinka olet tällä nimimerkillä kirjoittanut ennen?
Näin luomme itsestämme kuin huomaamatta tiettyä roolia.
Rooli ehkä ilmaisee jotakin olemuksemme osa-aluetta tai ajattelumme puolta, mutta on hyvin rajallinen osa persoonallisuuttamme. Vaarana myöskin on, varsinkin jos rooliin liittyy voimakas, ehkä alitajuinen halu luoda toisille (ja itselleen) tietty kuva itsestä, että kyseinen rooli alkaakin muokata identiteettiämme luomamme kuvan mukaiseen, vääristyneeseen suuntaan.
Näin ihminen luo itsestään minäkuvan joka ei ole aito ja jonka alle hän hautaa piiloon ikäviä puolia joita ei tahdo itsestään kohdata.
Asia on tietysti suurelta osin riippuvainen siitä millä tavalla tiedostamme ja tahdomme tiedostaa itsemme.
Haluanko olla avoin ja rehellinen itseni edessä. Tahdonko tarkkailla itseäni ja motiiveitani etten sortuisi falskiuteen enkä itsepetokseen.
Esimerkiksi, kun kirjoitan kiittäväni Jumalaa että olen viimeinkin päässyt sisäisesti eroon hänestä, jossa olen ollut kiinni, olenko sanoillani luomassa valheellista kuvaa? Ehkä luulottelen toisille (ja itselleni) että olen päässyt irti, koska haluaisin jo olla hänestä irti. Vai haluanko?
Olenko tietoinen siitä mitä minussa tapahtuu?
Olen todella päässyt hänestä eroon ja todella kiitän Jumalaa siitä, kirjoittaessani niin, vai kirjoitanko niin luodakseni (valheellisen) kuvan että olen päässyt eroon ja irti?
Tämä esimerkkinä ja viittauksena käyttämiisi nimimerkkeihin Gage Olga ja Open Snowy.
Äitiparrasta on muodostunut minulle rooli. Kuitenkin mitä äitiparran nimellä olen itsestäni ja tuntemuksistani, elämäni tapahtumista ja kokemuksista kirjoittanut, on totta. Olen pyrkinyt olemaan rehellinen niin ettei rooli vääristäisi sanomisiani eikä muodostuva kuva saisi puhumaan epätotta.
Pyydän kuitenkin muistamaan, että kaikki mitä äitiparran nimellä olen minämuodossa kirjoittanut ei ole kirjoitettu itsestäni ja tuntemuksistani, enkä ole niin väittänytkään. Eihän kirjailija joka kirjoittaa minämuotoisen fiktion, vaikkapa fantasian porsaasta joka kuvittelee olevansa riikinkukko, anna kenellekään aihetta olettaa että hän todellisesti kuvittelisi olevansa porsas, joka kuvittelee olevansa riikinkukko?
Tai Tapio Nousiainen runossaan miehestä joka ei koskaan saanut itkeä. Runon lopussa mies hirttäytyy: potkaisen tuolin altani ja suistun pimeään. Minulle ei ole koskaan tullut mieleen että Nousiainen kirjoittaisi itsestään, vaikka hän onkin runon kirjoittaja ja kirjoittaa minämuodossa. Asian luonne muuttuisi, jos runoilija julkisuudessa sanoisi: minä kirjoitin nimenomaan itsestäni, oman toden kokemukseni.
Aidointa itseäni olen ilmaissut nimimerkeillä murtsi-67 (rekisteröity) ja mamabeard. Näillä nimimerkeillä olen kirjoittanut niin avoimesti ja luonnostaan, että roolin muodostuminen on jäänyt vähäiseksi. Olen taipuvainen sanomaan että murtsi-67 ja mamabeard olen minä itse ilman minkäänlaista roolia, mutta koska kyseisillä nimimerkeillä kuitenkin olen käsitellyt vain tiettyjä aiheita ja koska persoonan kohtaaminen nettikirjoittelun kautta aina on vajavaista, jonkinlaista rooliutumista tapahtuu. Tietysti lukijan mielikuvien kautta, mutta jo lähtökohtaisesti. Ihmisellähän on taipumus pyrkiä luomaan itsestään määrätty kuva. Peitellen ryppyjään ja korostaen kauneimmat puolet.
Jos olemme taipumuksesta tietoisina itsekasvun tiellä, kohdaten ja hyväksyen itsemme Jumalan edessä omana itsenämme päässeet kasvamaan rehelliseen olemiseen, voimme luullakseni välttyä falskilta roolikäyttäytymiseltä hyvin pitkälti.
Olen arvokas ja hyväksytty itsessäni. Minun ei tarvitse ostaa ihmisten (ja itseni) hyväksyntää käyttäytymällä ihanteellisen mielikuvan mukaisesti.
Koska äitiparta on muodostunut tietynlaiseksi rooliksi, jolla on useita ulottuvuuksia ja tehtäviä nettikollaasissani, tarvisen uuden nimimerkin jolla voin kirjoittaa itsestäni. Nimimerkkejä murtsi-67 ja mamabeard en ehkä viitsi sekoittaa kollaasiin. Niin valitsen nimekseni Pekka. Olkoon niin. Tämän jälkeen kaikki mitä Pekasta kirjoitan on oman elämäni kokemusta, omaelämäkertaa. Myöskin sinulle olen varannut nimen. En viitsi käyttää omaa nimeäsi. En kerro minkä nimen olen sinulle varannut, mutta huomaat sen kyllä. Mahdollisesti - jos jatkan empiiristä tutkimustani kehittyvän nettiromaanin muodossa.
- -
"Äänet tulivat luokseni ennen sarastusta. Kuuntelin Hell-Townia unen ja valveen välitilassa."
Norman Mailer. Though Guys Don't Dance. Sivu 71. Suomennos Arto Häilä.
Nyt kaikki katsomaan
rehellistä murtsi-67
löytyy haulla
eikö olekin söpö äidee =)