erosin lasten isästä reilu 2 vuotta sitten ja sen jälkeen on ollut useampia pitempiä (1/2v) ja lyhkäsempiä (2vk) suhteita...hyviä ja huonoja, sekaan mahtuu myös muutama todella huono kokemus.
nyt viimiset "tapaukset", vaikka mies on ollut erittäinkin mukava, huomioiva, ihana siis ei oikeastaan mitään valitettavaa, niin mulla kun ei vaan sytytä, ei sitten millään. tai sytyttää, mutta kun huomaan, että siitä saattaisikin tulla jotain vakavaa, alan heti saada "paniikkikohtauksia" ja alan perääntymään...lopuksi lopetan suhteen. mutta...heti kun olen sanonut, että nyt riitti, niin kadun päätöstäni...alkaa tulla ikävä ja ajatukset harhailee vain hänessä. muutaman kerran olen soittanut ja selitellyt päätöstäni...katunut. ollaan palattu yhteen.ja taas ollaan samassa pisteessä...kadun taas sitä päätöstä, että olen ylipäätänsä soittanut ja kertonut ikävästäni.
siis tämähän on aiwan sairasta...en millään tavalla, ainakaan tietoisesti halua leikkiä kenenkään tunteilla....paitsi ehkä omilla tunteillani. alan olla ihan sekaisin.....
jotenkin tuntuu, että nyt pitäisi unohtaa kaikki miehet...olla yksin ja elää vain itseäni ja lapsia varten...mutta kun kaipaan toisen ihmisen läheisyyttä, niin seksuaalisesti kuin kaikkeen muuhunkin tekemiseen....en halua olla yksin, mutta en halua mitään seksisuhdettakaan......sekin on kokeiltu.
voisiko asiaan vaikuttaa sekin, että pidän yhteyttä näihin ns. jätettyihin miehiin ja osa niistä palavasti haluisi "päästä" takaisin...onkos mun elämä menny vaan ihan leikkimiseksi???
onkos ketään muita kerholaisia....miten tästä tunteesta pääsee eroon??? haluaisin...aikuisten oikeasti...saada ihanan, rakastava, lämpimän, intohimoisen suhteen yhden miehen kanssa...mutta missä Sinä olet, joka veisi jalat alta...saisi minut taas tuntemaan "sitä oikeaa" rakkautta.
nyt viimiset "tapaukset", vaikka mies on ollut erittäinkin mukava, huomioiva, ihana siis ei oikeastaan mitään valitettavaa, niin mulla kun ei vaan sytytä, ei sitten millään. tai sytyttää, mutta kun huomaan, että siitä saattaisikin tulla jotain vakavaa, alan heti saada "paniikkikohtauksia" ja alan perääntymään...lopuksi lopetan suhteen. mutta...heti kun olen sanonut, että nyt riitti, niin kadun päätöstäni...alkaa tulla ikävä ja ajatukset harhailee vain hänessä. muutaman kerran olen soittanut ja selitellyt päätöstäni...katunut. ollaan palattu yhteen.ja taas ollaan samassa pisteessä...kadun taas sitä päätöstä, että olen ylipäätänsä soittanut ja kertonut ikävästäni.
siis tämähän on aiwan sairasta...en millään tavalla, ainakaan tietoisesti halua leikkiä kenenkään tunteilla....paitsi ehkä omilla tunteillani. alan olla ihan sekaisin.....
jotenkin tuntuu, että nyt pitäisi unohtaa kaikki miehet...olla yksin ja elää vain itseäni ja lapsia varten...mutta kun kaipaan toisen ihmisen läheisyyttä, niin seksuaalisesti kuin kaikkeen muuhunkin tekemiseen....en halua olla yksin, mutta en halua mitään seksisuhdettakaan......sekin on kokeiltu.
voisiko asiaan vaikuttaa sekin, että pidän yhteyttä näihin ns. jätettyihin miehiin ja osa niistä palavasti haluisi "päästä" takaisin...onkos mun elämä menny vaan ihan leikkimiseksi???
onkos ketään muita kerholaisia....miten tästä tunteesta pääsee eroon??? haluaisin...aikuisten oikeasti...saada ihanan, rakastava, lämpimän, intohimoisen suhteen yhden miehen kanssa...mutta missä Sinä olet, joka veisi jalat alta...saisi minut taas tuntemaan "sitä oikeaa" rakkautta.
Vastaukset 10
Vanhimmat
keskittyä siihen/niihin lapseen/lapsiin, eikä niin kamalasti juosta niiden äijäin perässä. Kyllä se oikea tulee jos on tullakseen, mutta tollasia irtosuhteita olisi kyllä syytä välttää tässä vaiheessa. Annat huonon esimerkin lapsillesi sekä itsellesi mustan maineen ympäristöösi.
Ja tästä on turha perään huudella, tiedät/tiedätte että olen oikeassa.
Voisin tämän asian paljon rumemminkin tuoda tänne esille, mutta rehellinen olen tässäkin. Tekisi mieleni sanoa tuollaiselle itsekkäälle ihmiselle paljon rumemmin tämän asian.
Joskus hävettää olla nainen, kun tällaiset pilaa meidän yksinhuoltajien maineen ja laitetaan samaan "kastiin" kaikki yyhoot.
ylipäätään ole ainut tie onneen. Mitä enemmän tavoittelee onnellisuutta toisista ihmisistä, sitä kauemmas onni menee.
Jos on siunattu lapsilla-lapsethan ovat Jumalan lahja- velvollisuus on hoitaa näitä lahjoja, itsensä ja tarpeensa tarvittaessa odottamaan vuoroaan.
Onnea on myös hyvinvoivat lapset.
Voimia ja viisautta kasvatustehtävään, lapset ensin.
asiat voisi mennä tajuntaan paremmin rumasti sanottuna.
vaikka nyt tämän tänne yh-sivuille kirjoitinkin, niin uskompa, että sinkutkin "sairastavat samaa tautia"...
Elät kiinni menneisyydessä. Alitajuista, jos ei tarkoitettua.
Eli ajaudut vähitellen "paitsioon" kun pidät kiinni vanhoista suhteistasi, mahdolliset uudet miehet aistivat, mistä on kyse, ja tosissaan oleva kunnollinen ei lähde täysillä mukaan - tai sitten hän on niin yksinkertainen, ettei tuota vedätystä tajua.
Kaikki tyynni, "veli hopeiset" eivät tee uuden parisuhteen rakentamisesta suinkaan helpompaa.
Niin kuin kiinalainenkin sananlasku sanoo: "Eronneitten sängyssä on neljä sielua"
Ihmisen elämä on täynnä valintoja, ja ne on van tehtävä itse. Apua ei löydy uskonnosta eikä muilta ihmisiltä, vaan itse se valinta aina on tehtävä. Ja tällainen ihmissuhteilla harjoittelu ei suinkaan tuo etua valintoihin, vaan valittu tie urautuu toimintamalliksi. tästä on jopa tutkimustietoa.
tälläistä tutkimustietoa voisi käydä lukemassa...
..julkaisusarjassa aiheena oliko se nyt jotakin avioerojen syyt, tarkastelukohteena lyhyen aikaa kestäneet liitot.
Ainakin yksi pikaista eroa selittävä tekijä oli aikaisempi ero. En tiedä, voiko tämän tulkita valintojen urautumiseksi, mutta arkijärjellä voi kyllä näitä kierteitä seurata, ei voi tietenkään yleistää.
Mutta se, että vieraisiin karkailevat, alkoholisoituvat ja väkivaltaiset miehet luultavasti potevat tietynlaista serotoniiniaineenvaihdunnan häiriön ja liian testosteronituotannon yhdistelmää, että ne miehet taitavat vaan olla naisten mielestä jännittävämpiä partnereina kuin tämmöiset tylsät Lapatossut.
Mikä Oli Todistettava.
sinun kanssasi vähemmistöä tässä keskustelussa.
Erostani on nyt noin 3 vuotta aikaa ja ehdokkaita on ollut jonkin verran. Itse en ole ikinä ollut yhdenillanjuttu -tyyppiä, joten muutama karsiutui jo ihan siitäkin syystä pois ja hyvä niin.
Joistakin tuli hetkellisesti ystäviä, joiden kanssa vaihdettiin kuulumisia, miten oli mies-/naisrintamalla sujunut, mutta sanattoman (ja toisinaan sanallisenkin) sopimuksen mukaan ei enää pidetty yhteyttä, kun toinen löysi vakavan suhteen. Kuitenkin tiesimme, että suhteen mahdollisesti päätyttyä pystyi vapaasti lähettään vaikka tekstarin.
No, viime kesänä oli vakavin suhteeni, joka kesti 2kk. Kaikki ei kuitenkaan mennyt minun mieleni mukaan ja tuli kai jokin "ahtaanpaikankammo" ja pistin suhteen poikki. Vuoden aikana sitten huomasi ikävöivänsä toista vähän väliä, vaikka yrittikin muka löytää Sitä Oikeaa. Lopulta otin yhteyttä ja nyt olemme yhdessä, eikä kertaakaan ole tullut tunnetta, että suhde ei toimis tai sitä "ahtaanpaikankammoa" ei ole edes käväissyt mielessä. Kaikki vain jotenkin toimii nyt niiiin hyvin ja nythän tiedän, mitä on olla hänestä erossa. Piti vain sekin kokeilla kantapään kautta.
minunkin....kaikki tämä sekavuus alkoi reilu vuosi sitten loppuneen suhteen jälkeen. rakastin tätä miestä yli kaiken ja olin valmis antamaan melkeimpä mitä tahansa, mutta valitettavasti hän oli exässään niin kiinni, että palasivat sitten yhteen...vaikka olikin todella epävarma, että kumman "valitsisi". se aika taisi ollakkin elämäni mielenkiintoisinta ja repivämpää aikaa...
ei oikeastaan olekkaan montaa päivää viikossa jolloin en häntä ajattelisi...vieläkin. olenkin ajatellut, että ottaisin häneen yhteyttä ja kyselisin kuulumisia. jospa hänellä menisi niin hyvin, kuin hän suunnitteli ja olisi elämäänsä tyytyväinen, niin pääsisinköhän hänestä eroon ...ja jos vaikka tämä sekava eläminen muuttuisi taas mukavaksi sellaiseksi...
...mun erosta on kohta 10v ja näin jälkiviisaana voin kertoa että vie ainakin 5v ennen kun erosta on täysin toipunut (myös henkisesti) eikä ennen sitä pysty välttämättä rakentamaan hyvää suhdetta, no ainakaan ite en pystynyt. Mutta toisaalta, mikäs kiire uusperheen raadolliseen arkeen on?
Monet kerrat tapailin kivaa miestä, ihastuinkin, mutta kun tunteet, lapsille esittelyt yms astui kuvioon poistuin hiljaa takavasemmalle. Aina. En kertakaikkiaan ollut valmis. Ja mullekin tuli niitä tekstareita...josko kuitenkin voisin harkita...kun oli niin hyvä olla yhdessä...plääh.
Ei miehiä kannata unohtaa, ne on tosi kivoja ;)