neuvo: menkää lääkäriin! siellä saa ihan oikeasti apua, joka auttaa.
mä oon kärsinyt masennuksesta jo 3 vuotta, mut en oo uskaltanut mennä. oli tosi vaikeeta mennä, mut nyt oon helpottunut et tein sen.
opiskelu helpottuu, ihmissuhteet toimii ja elämä hymyilee!
mä oon kärsinyt masennuksesta jo 3 vuotta, mut en oo uskaltanut mennä. oli tosi vaikeeta mennä, mut nyt oon helpottunut et tein sen.
opiskelu helpottuu, ihmissuhteet toimii ja elämä hymyilee!
Vastaukset 9
Vanhimmat
kuinka ne lääkärit auttoi? antoivatko lääkkeitä tai jotain?
määräs lääkkeitä ja anto psykologin numeron mihin käski soittaa ja varaa ajan. ainii ja verikokeetkin otettiin.
pelotti ihan sairaasti etukäteen, mut lääkäri oli kiva ja otti mut tosissaan.
No tässä on toinen kokemuksella sanottu juttu, että se lääkäri käynnit ei tosiaan yksin auta ... Voi olla, että niiden pillereiden avulla tulee parempi olo, mutta kyllä elämä täytyy saada kuntoon myös ilman lääkkeitä.
Eikä se psykologi ole ainot kuka osaa auttaa, aivan tavallinen ihminen, joka on ystäväs/johon luotat tms. osaa auttaa ja tukea.
Ammattiapuun en oo kehotuksista huolimatta suostunut, koska koska, yhdessä harrastuksessa tiedän, että saan apua jos haluan, ja voin puhua, jos tarve vaatii.
Ihmisillä on aika usein sellainen mielikuva, että ystävät ja kaverit toimivat terapeutteina, ja pyskologit ovat vain niille säälittäville tapauksille joilla ei ole lainkaan ystäviä.
Jos olet kehotuksista huolimatta kieltäytynyt ammattiavusta, ei kannata sanoa että kuka tahansa osaa auttaa samalla tavalla kuin ammattilainen. Ne ovat kaksi hyvin eri asiaa. Ei ketään tietenkään voi pakottaa oikealle terapeutille, mutta ei kannata "koska kaveritkin ajavat saman asian" syyllä kokeilla menemästä.
masennukseen on aina jokin syy... ja mulla se on ulkonäkö. ihmissuhteet on todellakin aivan perseellään... ei oo kavereita, eikä mitään. koulussakaan ei oo välituntisin mitään tekemistä. Mutta mä en halua apua! jos mä alan tuntea oloni paremmaksi tällä ulkonäöllä niin sittenhän mä alan olla tyytyväinen itseeni? enkä mä halua tällä ulkonäöllä olla. mä haluan olla tyytyväinen itseeni sitten kun ulkonäkönikin on siedettävä... sitten siihen olisi aihettakin...
Masennukseen löytyy yleensä tosiaan joku syy, mutta usein se ei kuitenkaan ole sitä mitä itse uskoo sen olevan. Itsensä huonoksi näkeminen heijastaa yleensä jotain muuta ongelmaa ja jos sitä ei korjaa, ei koskaan näe itseään kauniina. Minusta juuri tälläisissa tapauksissa kannattaisi puhua asiasta jonkun kanssa, koska tälläiset asiat kasvavat alitajuntaan kuin syöpä joka uusii ja uusii ja uusii. Vaikka pelkkää ulkonäköä seuraamalla saattaisikin kahden metrin pakkelikerroksen jälkeen nähdä itsensä "siedettävänä", ei se kuitenkaan korjaa mitään miksi tunnet itsesi huonoksi.
kyllä se mun tapauksessa taitaa johtua just mun ulkonäöstä... en halua katsoa ihmisiä silmiin, ja muutenkin välttelen kaikkien katseita. Ja kyllähän tää todellakin vaivaa, kun mitä olen lukenut niin ihmisen persoonallisuus ei vähän 20 ikävuoden jälkeen enään niin muutu... enkä todellakaan haluaisi jäädä tämmöiseksi hiljaiseksi ja ujoksi... mutta en vain haluaisi että ihmiset näkevät mut sen näköisenä kun olen. no... sitten kun olen täysikäinen, taidan harkita plastiikkakirurgia.
Ja mä tiedän mistä puhun. Vaikka kuinka sun ulkonäkösi kohenisi , niin et sinä siltikään pystyisi näkemään itseäsi kauniina , aina löytyisi jostain korjattavaa. Ongelma ei ole sinun ulkonäkösi vaan oma suhtautumisesi itseesi.
Mä ólin ennen aivan älyttömän epävarma ihminen
ja häpesin ulkonäköni, enkä uskaltanut mainitsemallasi tavalla katsoa ihmisiä silmiin.
Mä näin itseni rumana muutaman finnin tähden.
Vaikka minulla ei edes ollut kuin jokunen niitä
kasvoissani niin keskityin niihin. Aina jos ulkonäössäni jokin osa-alue ns. koheni niin löysin uuden murehdittavan. Minun täytyi piiloutua
meikin taakse jotta uskalsin ihmisten ilmoille.
Tuo kaikki epävarmuus omasta ulkonäöstäni oli
aivan turhaa sillä minulla ei todellakaan ollut
mitään hävettävää , kuulin vain positiivista
palautetta ulkonäöstäni.
Nykyään en jaksa vaivautua peittelemään jotain
olematonta näppylää naamassani, sillä minua ne eivät haittaa ja jos se jollekulle on ongelma niin mulle se on aivan sama :) En meikkaa muulloin
kuin juhliin yms. erikoistilaisuuksiin,
Pystyn katsomaan ihmisiä silmiin. Kaikki johtuu vain siitä että arvostan itseäni sellaisena kuin olen. Ulkonäöstä on tullut ikäänkuin toissijainen asia elämässäni.. Vaikka aikoinaan se olis lähes ensisijainen juttu mielessäni.
Pyri siis antamaan myönteistä palautetta itsellesi! Itsetunnon kohottaminen ei ole helppoa ja olen todella helpottunut ,että se prosessi on takanapäin. Mutta sinun täytyy yrittää jos haluat muutosta elämääsi!Tsemiä.
Aluksi kun luin viestisi eilen päivällä, niin en viitsinyt mitään vastata kun olin vieläkin eri mieltä. Mutta yöllä en saanut unta kolmeen tuntiin kun aloin ajatella asioita... ja tulin siihen tulokseen, että munkaan kohdalla asiat ei todellakaan aina ole ollut näin huonosti.
Eli muistelin niitä aikoja kun mullakin oli kavereita ja tunneilla vain puheltiin eikä kuunneltu opettajia ym. Mutta mun ongelmat alkoikin kun aloitin uuden koulun, enkä tuntenut sieltä ketään. Ja kun olen luonteeltani tämmöinen ujo, niin en tohtinut tehdä aloitetta... Ja sitten jäinkin yksin seinäruusuksi.
Ja jossain välissä keksin syyttää siitä ulkonäköäni ja jouduin tähän tilanteeseen missä nyt olen. Mutta tuo ajattelituokio selvensi todellakin ajatuksiani, ja tajuan nyt mitä mun pitää tehdä! Ja se on se "pelottava hyppy", eli vain yksinkertaisesti mennä mukaan keskusteluihin ja ottaa näin osaa, siitähän se lähtee...?
On vain todella tyhmää että se tuntuu niin vaikealta, vaikka siinä ei ole mitään menetettävää ...Mutta nyt ainakin tiedän mitä mun pitää tehdä! Valtavat kiitokset sulle! =)