Olen käynyt täällä nyt muutaman kerran lueskelemassa ihmisten iloja ja murheita ja huomioni on kiinnittynyt siihen, että 99 prossaa kirjoittajista on naisia.
Missä on bi-miehet? Homopalstoillako? Vai kaapissa?
Olisi mukavaa lukea "kolleegoiden" mietteitä, miten ovat arkipäivän ongelmista selvinneet jne...
Missä on bi-miehet? Homopalstoillako? Vai kaapissa?
Olisi mukavaa lukea "kolleegoiden" mietteitä, miten ovat arkipäivän ongelmista selvinneet jne...
Vastaukset 21
Vanhimmat
Bi-miehiä on varmaankin yhtä paljon kuin bi-naisia, mutta tälle foorumille miehet ei paljon kirjoittele. Olisko kyse siitä, että naiset ovat lähtökohtaisesti avoimempia keskustelemaan ja puhumaan ajatuksistaan ja tunteistaan. Tosimieshän ei puhu eikä pussaa...
Ei miehet voi olla akkoja, homot on homoja ja pirun akkamaisia, ei me miehiset miehet voida olla avoimia, paljastaa tunteita, salaisesti ollaan molempien (Vaimot kaverit) kanssa, mun muija sais raivarin ja hetikohta eron, jos mun "poikkeavuus" tulis ilmi. Kaapissa voidaan pit. hauskaakin. Ei saa tulla ilmi.
On meitä. Ei vain taho juttu luistaa omasta elämästä. Käytännössä elän "normaalia" heteroelämää, onnellista sellaista, mutta kuitenkin usein unelmoin miesten välisestä lämmöstä. Kuudenkymmenen ikävuoteni aikana minulla on ollut mahdollisuus toteuttaa haveitani käytännössä vain muutaman kerran. Pieni paikkakunta, asemani, syyllisyydentunteeni jne, ... siinä esteitä haaveilleni.
Bi-miehiä on paljon, mutta yllättävää kyllä, bi-miehenä eläminen on nykyään varmaan kaikkein "vaikeinta". Heterot ovat normi, homomiehet trendikkäitä ja jokanaisen kavereita ja myös heteromiesten mielestä ihan ok. Lesboista eivät juuri muut ole kiinnostuneita ja bi-naiset voivat ihan rauhassa kokeilla lesboilua vaikka miten paljon tahansa. Mutta bi-miehet...homomiehet ovat sitä mieltä, että "sä oot vaan niin kaapissa!" ja "tuu ulos vaan, kaikki rakastaa sua!". Heteronaisetkin luulevat lähes aina homoksi ja jopa loukkaantuvat, koska eivät "riitä".Heteromiehet hyväksyvät homot, mutta bi:t ovat jotain pervoja "soluttautujia", joita voi sitten vetää turpaan. Mitä tästä voi päätellä? Maailma pyörii peniksen ympärillä ja se herättää intohimoja ja aggressioita.
olipa hyvä ja varmasti aikas totuudenmukainen puheenvuoro =) t.Bi-nainen
on meitä bi-miehiä, mutta miehinen kulttuuri alistaa meidät maanrakoon. On selvää että jokainen bi-mies kärsii tilanteesta, se kuinka paljon on sitten omasta elämäntilanteesta kiinni. lapset, työ, vaimo, kaverit jne. melkoinen soppa.
gay ravintolaan ei voi mennä ja toisilla ei ole haluakaan. Itse kaipailen sellaista heteron oloista suhdetta kaveriin, jossa myös aivoilla olisi oma rooli.
jos bi-miehille olisi klubi, niin voisi harkita osallitumista siihen. Mitään eheytys hommaa ei oikein jaksais, itse kun koen bi homman hienona ja arvostan sitä itsessäni.
Tuumasta toimeen, jos joku rohkea bi mies jaksaa kutsua kahville vaikkapa jonnekin huoltikselle niin siitä voisi lähteä homma käyntiin.
Mitään runkkukerhoa ei kannata alkaa järjestää, en usko että se on se mitä bi-miehet kaipaa.
tsemppiä kaverit
... siitä, että joku bi-miesten kokoontuminen olisi varmaan hyödyllinen juttu.
Naisasialiitto Unioni pitää bi-naisten kahvilaa kerran kuussa. Miehille ei vastaavaa organisaatiota ole. Ja tietysti tuollaiset kokoontumiset palvelevat vain paikallisesti.
Setalla on kyllä ryhmiä bisseille, ainakin joillakin paikkakunnilla (esim. Helsingissä). Ei ehkä olisi haitaksi, että siellä on myös bi-naisia? Kannattaa ottaa selvää. Tutustumisen jälkeen tietysti on helpompi organisoida omiakin epävirallisempia tapaamisia.
Sellainen asia kiinnostaa, eli oletteko toteuttaneet bi-seksuaalisuuttanne mitenkään vai onko asia jäänyt haavelun asteelle? Ja miten kuvittelisitte mahdollisen kumppaninne reagoivan, jos kertoisitte avoimesti taipumuksestanne? Ja onko joku teistä pettänyt vaimoaan miehen kanssa? Onko seurauksena ollut yhtä suuri syyllisyys kuin jos olisi pettänyt naisen kanssa? Vai onko se eri asia, sillä on kokenut jotain sellaista, mitä nainen ei voi antaa? Nämä nyt oli päällimmäiset ajatukset, mitä tuli mieleen?
Minä kirjoittelin tälle palstalle aina silloin tällöin, ja vastaanotto mielestäni oli ihan "kohtalaista". Mutta en voi kieltää, etteikö tämä palsta pyöri niin naisten "ehdoilla ja ympärillä", että vaikea on sisään päästä.
Mun X, otti ja lähti, kun kerroin hänelle olevani bi. Ei voinut sitä kestää. Miksiköhän, kun en koskaan ollut häntä kenenkään kanssa pettänyt. Enkä häneltä mitään sen suhteen vaatinut.
Ja varmasti samanlainen ja sama mies kuin niiden yhteisten 15v aikana, jotka ehdimme olla yhdessä.
Mikä ihmeellisintä, nyt hän itse seurustelee naisen kanssa. Asuvat yhdessä, ja suunittelevat "häitä".
Tasan ei käy, jne.
Olen sitä mieltä, että vaikka (oletettavasti) naisissa on enemmän bi-suuntautuvia ihmisiä, kuin miehissä, niin silti he ovat jyrkempiä tuomitsemaan miehissä tuon ominaisuuden, kuin naisissa itsessään.
Miehet hyväksyvät helpommin naisissaan tuonpuolen,kuin naiset miehissään. Puheissa kyllä useasti kuulee, että he (naiset) olisivat suvaitsevampia, mutta ne onkin vain niitä puheita.
Jotain yhteistä tapaamista tottakai vois järjestää, mutta niinkuin Gina sanoi, Niistä tulee väkisinkin aika alueellisia, ja me "periferiassa" asuvat, jäädää niistä luonnollisesti pois.
Mutta eipä täällä bi-miehiä olekkaan. Eivät ainakan myönnä olevansa...
No elämä on ja jatkuu, jokatauksessa.
... tälle palstalle.
Ehkä nyt huomaat, että teitä bi-miehiä, jotka ovat löytäneet tämän keskustelupalstan, on muitakin.
Osallistujat tekevät keskusteluista sen, mitä ne ovat. Luovat palstan hengen. Kyllä täällä on tilaa miestenkin ajatuksille. Itse koen ne hyvinkin koskettaviksi myös, vaikka nainen olenkin. Ihmisiä kuitenkin olemme kaikki, eikä sukupuoli yksin ratkaise sitä, millaisia olemme.
Ehkä naisten jutuissa on mukana enemmän tunteellista kaipailua ja se sallittakoon. Muita teemoja mahtuu mukaan myös.
Kirjoittajien joukkotapaaminen on aivan järjestely- ja asennekysymys. Se onnistuu, jos on halua tarpeeksi. Muidenkin keskustelupalstojen kirjoittajat järjestävä aika ajoin miittejä, joihin tullaan vaikka pidemmän matkan päästä. Paikaksi voi valita vaikka Helsingin, jonne on hyvät kulkuyhteydet eri puolilta, tai jos kirjoittajat asuvat lähempänä jotain muuta "helppoa" paikkaa, siellä. Helsingissä esim. DTM:n kahvila on "turvallinen" alkutapaamispaikka, josta voi jatkaa muualle (jos ei siitä pidä), jos haluaa.
en ole uskaltanut kertoa naiselleni,koska en usko hänen hyväksyvän asiaa. olen muutamia kertoja ollut miehen kanssa,enkä tunne syyllisyyttä ainakaan yhtä paljoa,jos olisin pettänyt naisen kanssa.koen sen pikemmin miesten väliseksi jutuksi. nainen ei voi antaa sitä mieletöntä tunnetta jonka koen saadessani koskettaa miehen kalua huulillani.
Sinäpä sen sanoit. Se mieletön tunne, jota ei enää tällä iällä naisen kanssa koe.
Nimimerkki velvoittaa. Tässä minun elämänkertani bi-miehenä.
Olen tunnistanut itsessäni biseksuaalisuuden jo esipuberteetissa. Mitään seksikokemuksia minulla ei noilta ajoilta ole jotain satunnaisia poikien keskeisiä pippelileikkejä lukuunottamatta – lapsen/nuoren seksuaalisen heräämisen ja uteliaisuuden piiriin kuuluvia juttuja. Teini-ikäisenä olin hyvin arka, ujo ja epävarma oman ”miehekkyyteni” suhteen. Kaverit pokasivat tyttöjä ja kehuivat touhuavansa heidän kanssaan kaikenlaista. Minua tytöt kiinnostivat ihmisinä, kavereina, ystävinä – eivät niinkään seksuaalisesti. Miehistä sen sijaan fantisoin jo lapsena. No, kyllähän ne tytötkin sitten lopulta löytyivät 16-17-vuotiaana ja poikuus meni, kuten asiaan kuuluu. Kokemus opetti, antoi itseluottamusta ja niinpä sitten löysin itseni ”normaalina” nuorena miehenä, jonka suosiosta tytöt jopa kilpailivat…
Tulevaan vaimooni rakastuin silmittömästi 19-vuotiaana ja se olikin menoa. Siitä saakka olemme olleet erottamattomat - yhdessä pian 30 vuotta, avioon vihittynä viimeiset kaksi vuosikymmentä. Kiinnostus miehiä kohtaan jäi taka-alalle siinä kiihkeässä huumassa, joka kypsyi rakkaudeksi ja hyvin tiiviiksi, symbioottiseksi parisuhteeksi - valtavaksi kiintymykseksi. Tunsin ja tiesin, että tämä nainen on minulle se oikea, jonka kanssa haluan elää ja jonka haluan lasteni äidiksi. Lapset täyttivät elämämme ja iso osa molempien energiasta kului toisaalta työntekoon, toisaalta kodin ja arjen pyörittämiseen. Perhe- ja kasvatusarvojen suhteen olemme vaimon kanssa aina olleet samoilla linjoilla – kumpikin on panostanut yhteiseen kotiin ja perheeseen täysillä. Olen aina kokenut olevani hyvä ja vastuuntuntoinen perheenisä.
Jossain vaiheessa 35 ikäisestä alkaen aloin tuntea epämääräistä kasvavaa levottomuutta. Miesfantasiat alkoivat pulpahdella pintaan, aiheuttivat huonoa omaatuntoa ja pahaa oloa, mikä alkoi heijastua myös kotona. Aloin olla toisinaan alakuloinen, kireä, ärtyisä, tyytymätön. Aloin surffata netissä - katselemassa miesten kuvia, lueskelemassa gay/ bi-aiheisia artikkeleita ja etsimässä keskusteluryhmistä kaltaisiani keski-ikäisiä ukkomiehiä. Tajusin, että kaltaisiani on maailmassa paljon ja vähitellen löysin myös suomalaisia kollegoita. Omat pelkoni alkoivat hälvetä, itsetuntoni alkoi vahvistua ja toisaalta uteliaisuus ja halu ottaa selvää ”todellisesta minästäni” kasvoi. Niinpä sitten etenin yhden nettituttavan – ikäiseni ukkomiehen – kanssa fyysiseen tapaamiseen. Suunnaton helpotuksen tunne, vapahtumisen kokemus, ei pienintäkään ahdistusta, ei morkkista, ei huonoa omaatuntoa – niin luonnollista ja luontevaa. Tällainen minä olen!
Kotiin palattuani olin rauhallinen, seesteinen ja tunsin vaimoa ja lapsia kohtaan aivan suunnatonta hellyyttä ja rakkautta. Tunsin, että ihmisenä en ole muuttunut miksikään enkä ikinä haluakaan muuttua toisenlaiseksi. Olen se sama perheenisä, jolle oma vaimo on elämän ainoa rakkaus ja oma perhe kaikki kaikessa. Toisaalta tiedostin selvästi, että olen pettänyt vaimoani, vaikka en kokenutkaan olleeni uskoton. Jos olisin ollut vieraan naisen kanssa, olisin ollut uskoton ja luulen, että syyllisyys olisi näkynyt naamastani.
Aloin pohdiskella pettämistä, uskottomuutta, tulevaisuuttamme: Olin tavallaan pettänyt vaimoani koko yhdessäolomme ajan, koska en ollut kertonut hänelle millainen oikeasti olen. Olin pettänyt myös itseäni kuvitellessani että pystyisin pitämään todelliset tarpeeni piilossa. Päätin olla viimeinkin rehellinen ja kertoa vaimolle. Tunsin että häneen jos keneen uskallan luottaa. Ajattelin, ettei tällainen pikkujuttu voi olla ylikäymätön ongelma, olemmehan selvinneet liitossamme muistakin myötä- ja vastamäistä yhdessä. Niin sitten pulautin vaimon niskaan koko paketin yhdessä ja samassa lauseessa: oman biseksuaalisuuteni ja petokseni.
Tunnustukseni sai aikaan hirvittävän kriisin, pahemman kuin ikinä osasin kuvitella. Vaimo mureni aivan pirstaleiksi ja oli pari viikkoa täydessä shokkitilassa. Minä olin tuhonnut hänen naiseutensa, äitiytensä, seksuaalisuutensa…sellaiset olivat hänen ensimmäiset tuntemuksensa. Järkytyin hänen jyrkästä reaktiostaan.
Vähitellen pääsimme järkevän keskustelun asteelle ja ruotimaan asioita pala palalta. Minä tunsin itseni niin ehyeksi ja vahvaksi että olin valmis ottamaan vastaan koko hänen tuskansa, pettymyksensä, vihansa. Välillä ristiriidat hyökyivät päälle ja epätoivo siirtyi hänestä minuun ja päinvastoin. Puhuimme enemmän ja syvemmin kuin ikinä aikaisemmin, kaikki vuosien varrella kerääntyneet paiseet ja paskat tongittiin perinpohjin. Löytyi usko ja luottamus yhteiseen juttuun - keskinäinen rakkaus ei ole hävinnyt.
Nyt tuosta shokkivaiheesta on aikaa lähes kolme vuotta. Olemme puolisoina läheisempiä koskaan ennen myös seksuaalisesti. Toisaalta olemme tietynlaisessa pattitilanteessa tai kauhun tasapainossa: Vaimoni ymmärtää ja hyväksyy minun biyteni periaatteellisella tasolla, mutta ei mitenkään voi hyväksyä seksuaalista kanssakäymisessä jonkun ulkopuolisen kanssa. Minä puolestani kaipaan miehen läheisyyttä ja seksiä – se tarve on minussa kuin nälkä tai jano. Olen luvannut kunnioittaa hänen ehtojaan toistaiseksi. Toistaiseksi elämme kuin veitsen terällä. Pystynkö, jaksanko, tahdonko elää puolisoni ehdoilla? Ja miten kauan? Miksi? Vaimon takia? Lasten takia? Itseni takia?
Siirrän puheenvuoron seuraavalle kirjoittajalle…
... nainen, haluan kommentoida. Kai tähän keskusteluun voivat kaikki osallistua?
Tuo kertomuksesi on erittäin koskettava, koska minulla on tavallaan hyvin samanlainen tarina omassa elämässäni. Poikkeuksena on se, että en ollut suhteessa naiseen ennen kuin kerroin tunteistani miehelleni. Hän kuunteli, kun kerroin rakastuneeni ystävääni, ja oli hyvin ymmärtäväinen. Mieheni ja minun suhde on hyvin läheinen ja avoin, olemme Elämänkumppanit. Hän ehkä jopa auttoi minua ymmärtämään itseäni paremmin, koska hänestä biseksuaalisuuteni ei ollut negatiivinen asia.
Toinen poikkeava seikka omassa tarinassani on se, että miehelleni biseksuaalisuuteni ei ollut yllätys, vaan hän oli nähnyt sen minussa lähes aina. Hän oli myös siitä joskus maininnut, mutta en oikein uskonut itse...
Näistä seikoista johtuen mieheni varmaan hyväksyy sen, että minulla voi olla suhde naisen kanssa. Hän luottaa minuun.
AvoinKaappi, ehkä sinun vaimosi vielä muuttaa asenteitaan. Se on mahdollista, jos hänen luottamuksensa kasvaa entisestään.
Oli tosi koskettava tarina, toivottavasti vaimosi suhtautuminen muuttuu lempeämmäksi.
Ja on ollut hienoa lukea kerrankin asiallisia kommentteja eikä mitään "hirtä itses homo" -juttuja.
Itselläni on hyvin samantapainen elämä takanani, oli eronnut ensimmäisestä avioliitosta, en bi-seksuaalisuuteni takia vaan muista syistä.
Olin aina tykännyt katsella myös miesten kuvia ja haaveillut, minkälaista olisi olla miehen kanssa sängyssä. Olin n. kolmekymppinen ja ajattelin, että eihän tässä mitään menetettävää ole, vaikka asiaa kokeilisinkin koskapa se tuntui kiinnostava. Menin siis reippaasti paikalliseen homobaariin oluelle ja tapasin tosi söpön pojan, jonka kanssa myöhemmin mentiin sänkyyn.
Tunne oli todella vapauttava, en hävennyt missään vaiheessa itseäni ja tunsin omien käsitysten itsestäni vahvistuvan.Ja olinhan vapaa tekemään mitä halusin, koska en enää ollut naimisissa enkä tilivelvollinen kenellekään.
Sen jälkeen seurustelin sekä miesten että naisten kanssa, mitään vakavampaa suhdetta kumpaankaan sukupuoleen ei tosin ollut, enemmän oltiin kavereita ja pidettiin vaan hauskaa.Siinä vaiheessa tulin myös tietoiseksi siitä, että tuskin voisin rakastua tai edes ihastua mieheen niin paljon, että muuttaisin saman katon alle asumaan.
Sitten tapasin nykyisen vaimoni ja se oli rakkautta puolin ja toisin! Hänelläkin oli katkerasti päättynyt miessuhde takana (väkivaltaa jne) ja meillä riitti juteltavaa usein aamuyön tunteihin asti.
Mentiin kihloihin ja alettiin suunnitella häitä. Silloin päätin, että otan bi-seksuaalisuuteni puheeksi, koska olin kaikissa muissakin asioissani ollut tähän asti rehellinen. Ajattelin, että olisi helpompi elää, jos toinen tietäisi alusta saakka myös minun "paheeni". Ja toisaalta - tässä elämän vaiheessa - voisi vielä kääntää kelkkansa ja etsiä itselleen "normaalin" miehen.
Nainen oli suhtautunut lesboihin ja homoihin tähän asti ihan suvaitsevaisesti, olipa hänellä muutama homokaverikin, mutta kun kerroin, että minullakin oli mieskokemuksia takana, tilanne muuttui.
Nainen itki ja suri sitä, ettei hän riittänyt naisena minulle, että olin tuhonnut hänen naiseutensa jne. Eikä auttanut, vaikka kuinka vannoin rakkauttani ja sitä, että hän oli elämäni nainen ja että hänen kanssaan halusin elää elämäni loppuun asti.
Meni viikkoja ja kuukausia ja tilanne rauhoittui ja jossain vaiheessa hän halusi aloittaa keskustelut aiheesta. Hän halusi tietää, miten monen miehen kanssa olin ollut, mitä olin kokenut, miltä se oli tuntunut, olinko koskaan rakastunut mieheen, olinko ollut miesten kanssa yhdessäoloaikanamme (en ollut!) jne. eli keskusteltiin avoimesti kaikista niistä asioista, mitä hänen mieltään oli painanut. Vastasin niin avoimesti kuin pystyin ja niin lukkotilanne alkoi purkautumaan.Arvostin todella paljon hänen asennettaan ja halua tietää siitä enemmän, samalla sain itsekin purettua omaa ahditunutta tunnettani.
Nyt olemme olleet naimisissa kohta kymmenkunta vuotta, eikä bi-seksuaalisuudestani ole ollut isommin haittaa. Alkuaikoina suutuspäissään vaimoni saattoi homotella, mutta pyysi sitä myöhemmin anteeksi.
Itse asiassa bi-seksuaalisuuteni on muuttunut positiiviseksi asiaksi, sillä kuten kaikki pitkään yhdessä olleet tietävät, tuppaa seksielämä välillä väljähtymään.
Olemme yhteisellä päätöksellä (välillä vaimonkin ehdotuksesta) etsineet mukavia bi-miehiä yhteisiin seksihetkiin, vaimoni on saanut "vierasta" eikä tarvitse sitä avioliiton ulkopuolelta etsiä ja minä toteuttaa bi-seksuaalista puoltani. Eli meillä on ollut kolmen kimppaa silloin tällöin ja kaikilla on ollut kivaa. Eli mitään ei tehdä ilman toisen lupaa toisen selän takana.Kimppajutut eivät kuitenkaan ole mitenkään hallitsevia meidän seksielämässämme vaan semmoinen piristävä lisä.
Rakastamme tosiamme syvästi ja meillä on myös hyvin samanlaiset elämänarvot ja kasvatamme lapsiamme samojen periaatteiden mukaan.
Eli voidaan kait sanoa, että vakka on löytänyt kantensa :)
moi
meinasin tippua tuolilta. Juttusi on kuin mun tähän asti eletty elämä.
Mulla eroavaisuuteni se että olen eronnut, muta lapset ja koko henkinen sekamelska on samaa silti.
On vaikeaa kun ei voi "syödä ja juoda" yhtäaikaa.. pitää tehdä päätöksiä ja kaapista
ei voi tulla ulos. mitä ne työkaveritkin sanoisivat.
palaveri aiheesta kasaan ja mielipiteiden vaihtoon.
Setan palavereihin ei oikein tee mieli mennä.
Pete
p.s kiitos asiallisesta kirjoituksesta. luulen että monen miehen ajatukset ja tunteet tuli pintaa.
kirjoituksestasi. Olet rohkea. Valitettavasti rehellisyydestä joutuu toisinaan maksamaan hintansa. Toivottavasti vaimosi vielä ymmärtää ajoissa sen arvon.
Muutapa en voi kuin toivottaa Sinulle onnea elämässäsi!
Ja mukavaa, että te bi-miehetkin olette löytäneet takaisin palstalle.
Täytyy sanoa, että ihmettelen, miten bi-miesten naiset ovat noin negatiivisesti asiaan suhtautuneet. Itse pidän homoerotiikasta, enkä todellakaan järkyttyisi, jos poikaystävä ilmoittaisi olevan bi :). Miesten välinen hellyys on kaunis asia ;). Tietenkään en tykkäisi siitä, jos poikaystävä samalla kertoisi pettäneensä minua... Kyllä kokisin sen yhtä pahana asiana kuin naisen kanssa pettämisen - koska mielestäni seksi kuuluu parisuhteeseen eikä sen ulkopuolelle. Luultavasti olisin helposti suostuteltavissa kuitenkin kimppakivaan...
Välillä tuntuu siltä, että ihmiset olisivat tulleet nykyään suvaitsevaisemmaksi.
Naiset erityisesti vannovat suvaitsevaisuuden nimeen, homot on kivoja ja kaikkia pitää ymmärtää, mutta kun omalle kohdalle, omaan elämään, tulee vastaan ihan oikea, elävä bi-mies, joka sattuu olemaan vielä läheisin ja rakkain ihminen, niin johan kummasti asenteet muuttuu.
Eikö juuri silloin pitäisi vielä enemmän suvaita ja hyväksyä...???
keskustelun aloittamisesta ja muille hyvistä kommenteista, omakohtaisista kokemuksista ja vastauksista. Kiva löytää foorumi, jossa puhutaan asiallisesti asiasta, joka itselläni myös on arkipäivää. Olen eronnut nelikymppinne kahden lapsen yh, nyt avosuhteessa naisen kanssa. Eroni jälkeen aloin kiinnostua miesten välisestä seksistä. Ajatus ei ole jättänyt rauhaan, vaikka heteroseksi avovaimon kanssa on erittäin hyvää. En uskalla kertoa hänelle haaveilevani myös seksistä miehen kanssa, vaikka joskus fantasioimme toisesta miehestä kanssamme. Bi-a man:in kanssa olen samaa mieltä. Todellisuus lienee eri kuin yhteiset fantasiat. Tiedostan, että seksuaalisuuteni on voimakas ja suuntautuu myös miehiin. Siksi haluaisin toteuttaa sitä ja nauttia täysillä elämästäni myös sillä saralla. Kuten olette monet todenneet: se on aika vaikeaa - tullako avoimesti asian kanssa esille vai toteuttaa sitä salaa. Paljon painiskeltavaa. Itse olen vielä melko kokematon, mutta rohkaistuin taas tämän palstan kautta.
Mä olen kohta 40-v "hetero"mies ja lapsia on tehty maailmaan jokunen. Pari-kolme kokeilua miesten välisestä hommasta, ihan kivaa on ollut ja mielelläni antaisin sellaiselle erityisen hyvälle kaverille hand- tai blowjobin. Varsinkin kumiin pukeutuneelle :)