minulla on 10 vuotias poika ja 8 vuotias tyttö. tyttö loistaa kaikessa, mitä aloittaa, poika on hitaampaa sorttia. molemmat urheilevat - tällä hetkellä tyttö juoksee kovempaa, niin lyhyet kuin pitkätkin matkat, pärjää paremmin hiihdossa ja oikeastaan on ollut kaikessa voittamaton.
myös muissa; oppi lukemaan ja kirjoittamaan 5-vuotiaana, siinä missä poika tavailee soittoläksyään, on tyttö oppinut sen jo ulkoa...
olen yrittänyt olla tasapuolinen, löytää hyvää pojan suorituksista ja olla hehkuttamatta tytön taitoja, mutta syöhän tuommoinen itsetuntoa.
miten vielä tsempata poikaa, joka siis haluaa urheilla ja kilpailla, mutta jatkuva toisen varjossaolo ärsyttää. muutenkin joudun aina kilpailujärjestäjiltä varmistamaan, että palkintaanhan kaikki, että poikakin jotain saisi. muuten olisi meillä vain 1 palkinnonkahmija.
myös muissa; oppi lukemaan ja kirjoittamaan 5-vuotiaana, siinä missä poika tavailee soittoläksyään, on tyttö oppinut sen jo ulkoa...
olen yrittänyt olla tasapuolinen, löytää hyvää pojan suorituksista ja olla hehkuttamatta tytön taitoja, mutta syöhän tuommoinen itsetuntoa.
miten vielä tsempata poikaa, joka siis haluaa urheilla ja kilpailla, mutta jatkuva toisen varjossaolo ärsyttää. muutenkin joudun aina kilpailujärjestäjiltä varmistamaan, että palkintaanhan kaikki, että poikakin jotain saisi. muuten olisi meillä vain 1 palkinnonkahmija.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Oma asenteesi heijastuu myös lastesi asenteisiin.
mainitsin vain, että tyttö on ollut ikäisissään oikeastaan voittamaton, se oli toteamus, ei tavoite.
poika on ollut keskiväliä tuloksissa tai viimeisten joukossa. ja molemmat haluavat kilpailla. poikaa vaan risoo, kun tyttö on tahollaan niin hyvä, hän ei. ellei ole kisa, jossa kaikki palkitaan, usein tulemme kotiin vain toisen palkintojen kanssa. se ei ole kovin kannustavaa.
ja kyse ei ole vain urheilusta, vaan muustakin. tytölle on kaikki helppoa, soittoläksyistä ja kavereiden saamisesta alkaen.
kysyinkin, miten innostaa poikaa, ettei tuntisi jäävänsä täysin tytön varjoon. kuten sanoin, yritän aina löytää jotain hyvää pojan suorituksista ja en hehkuta tytön pärjäämistä.
mutta tottakai tyttöäkin pitää kannustaa.
älä oleta, älälä vastaile, ellei sinulla ihan oikeasti ole asiaa.
Olisko lajin vaihto paikallaan?
Mietin vain että jos lajit ovat nopeutta vaativia ja poika on hitaampaa sorttia, niin ehkä pojalle sopisi paremmit lajit, joissa ei nopeutta niin vaadita.
Esim. Aikido, karate tai muut itsepuolustuslajit voisi olla kokeilemisen arvoisia. Niissäkin on mahdollisuus kilpailla jos haluaa.
Aikido ainakin on keskittymiskykyä vaativaa, hauskaa ja kuntoa nostattavaa mutta ei ehkä niin paljon nopeutta vaativaa.
En tiedä, mutta viestistäsi saa vaikutelman, että molemmat harrastavat samoja lajeja ja kilpailu sekä voittaminen on tärkeää?
Tasapuolisuus on hyvä asia, mutta jos lahjakkuus ilmenee aivan eri alueilla on tasapuolisuutta vaikea toteuttaa.
Suomessa on tarjolla paljon erilaisia harrastusvaihtoehtoja, kokeilemalla löytyy oma juttu. Mitä poikasi itse haluaa harrastaa? onko hänelle voittaminen/palkintojen saaminen tärkeintä? Olisiko hän valmis kokeilemaan jotain muuta?
Harrastamisessa mielestäni tärkein lähtökohta on harrastuksen mielekkyys, harrastuksen tuoma ilo ja tietysti onnistumisen kokemukset sekä lapsen oma halu harrastaa juuri sitä mitä harrastaa. Harrastuksenhan ei tietenkään ole pakko olla liikunnallinen, liikkua voi vapaastikin, ilman harrastuksen tuomaa pakkoa.
Kilpailuviettikin on hyvä tiettyyn pisteeseen saakka, siitä ei saa tulla lannistava tekijä elämässä.
Uhkana tilanteessanne on, että poikasi vertaa itseään jatkuvasti ja kaikessa sisareensa (ja muihinkin?). Jatkuva varjoon jääminen, kuten sanot, nakertaa itsetuntoa ja vaikuttaa näin hyvin moneen elämän alueeseen.
Miettikää olisiko muita mahdollisia kiinnostuksen kohteita tarjolla? Ja syytä on muistaa myös, että kaikki eivät loista urheilussa. Toisten pärjääminen paremmin on hyväksyttävä, kaikki eivät voi olla huippu-urheilijoita ja mitalien kahmioita.
Poikasi on varmasti lahjakas monessakin asiassa ja tulee "loistamaan" omalla alueellaan, joka on taas ehkä sisarelle vaikea.
-Tuuli-
kiitos asiallisesta vastauksesta, tämmöistä odotinkin.
me siis harrastamme monia lajeja. on nopeutta vaativia ja ns kestävyyslajeja. on myös paini lharrastuksena, mitä voisi verrata aikidoon - tyttö loistaa myös siellä - poika ei ole huono- ei tokikaan, mutta kisoissa on neiti aina ykköspallilla, poika ei koskaan.
molemmat siis todella harrastavat samoja lajeja, kilpailu on heille tärkeää ja voittaminen on tietysti mukavaa, mutta yritän selittää, että se ei ole tärkeintä. emme siis kulje kisoissa voiton takia, koska sellainen kulkeminen loppuisi lyhyeen, vaan itse kisan takia. ja muutenkin olen ihan mielissäni, että poika lähtee ennakkoluulottomasti mukaan myös semmoiseen, missä tietää, ettei ole hyvä. myös tyttö lähtee mukaan vaikka 2-3 vuotta vanhempiin, ellei omaa sarjaa löydy. siellä ei tietenkään menestys ole ihan samaa luokkaa kuin omassa ikäluokassa, mutta se ei tunnu haittaavan.
palkinnot ovat todella tärkeitä molemmille, lapsia kun vielä ovat. paha vaan, kun niitä annetaan yleensä vain 3 parhaalle. tyttö on tottunut semmoisen aina pokkaamaan, poika harvemmin, mutta voi sitä riemua, kun joskus sille palkintokorokkeelle pääsee...
no, pesäpallosta on poika löytänyt itselleen uuden jutun, missä ei ole tyttö mukana ja se tuntuu olevan mieluista.
niin olen yrittänyt selittää, että meillä urheillaan ja kilpaillaan (tehdään toki muutakin - molemmat soittavat pianoa ja nyt on suunnitelmissa näytelmäkerho) urheilun takia, ei sen pärjäämisen. monia lajeja kokeillaan juuri sen takia, että se oma juttu löytyisi. ja tuossa iässä en edes salli mitään lajivalintoja, koska ei 10-vuotias voi ihan oikeasti tietää, mitä haluaa, vaan kokeillaan kaikkea. eikä sen ikäisestä voi edes tietää, missä on oikeasti hyvä - kehitys kun on niin erilaista.
harmi vaan, kun nyt on tilanne, että toinen yleensä pärjää ja toinen ei. tätähän ei olisi, jos molemmat olisivat ns hyviä tai ns huonompia.
Tuo pesäpallo kuulostaa hyvältä vaihtoehdolta!
Voisi oikeasti olla todella hyvä, että pojalla on "oma" laji (tai pari), jossa sisko ei ole mukana. Poika saa rauhassa keskittyä omaan juttuunsa ja kehittyä siinä. Turha vertailu siskoon jää pois jos siskolla on eri harrastus.
Vielä harastusten kokeilemisesta sen verran, että mielestäni poikasi olisi hiljalleen aika asettua yhteen tai kahteen harrastukseen. Jos lajia vaihtaa tiuhaan, niin ei pääse alkeista pidemmälle ja kehitystä ei tapahdu.
Lajivalinoissa kannattaa kuunnella lasta. Mun 9v tietää mitä lajia haluaa harrastaa, on tiennyt jo pitkään. Sisäinen palo jääkiekkoon ja futikseen on ollut suuri jo kun poika täytti 5v.
Olen toki tarjonnut hänelle muitakin lajeja on tuo niitä kokeillut, mutta nuo kaksi on ja pysyy ;)
Tulevaisuudessa mun poika joutunee valinnan eteen: kumpaa jatkaa tosissaan ja kumpi jää enempi harrastelutasolle. Molemmissa pärjää hyvin, joten valinta tulee olemaan vaikea...mutta sitä emme murehdi vielä, pääasia on liikkumisen ilo!
Juttele poikasi kanssa. 10v. osaa jo hyvin eritellä ajatuksiaan, tunteitaan ja toiveitaan. Jos pesis tuntuu kivalta, keskittykää hänen kanssa siihen ja sisko voi pysyä kannustusjoukoissa kentän laidalla ja harrastaa omia juttujaan ;)
On vaikeaa olla vanhempi kun haluaisi säästää lastaan pettymyksiltä, auttaa häntä huomaamaan kuinka ainutlaatuinen hän on, kuinka hienosti hän osaa monia asioita ja samalla joudumme tukemaan lasta väistämättömien pettymysten edessä ja katsomaan lapsen surua, kun hän huomaa ettei joka jutussa onnistukaan...Mutta pettymyksetkin kuuluvat elämään ja niistä toipuu kyllä. Pettymykset ovat tärkeitä ja jossain määrin jopa hyväksi lapselle.
Sanoisin että meidän vanhempien tehtävänä on antaa lapselle siivet, mutta lapsen itsensä on opittava niitä käyttämään. Toisin sanoen me luomme lapselle pohjan, tuemme ja vahvistamme hänen itsetuntoaan parhaamme mukaan, olemme turvana ja tukena. Mutta emme voi suojella lasta pettymyksiltä, kolhuilta ja surulta.
Toivottavasti tilanteenne ratkeaa ja poika löytää itsestään uusia ulottovuuksia ja osaamista.
Jos sinua kiinnostaa, niin aiheesta löytyy paljon kirjoja. Kysele kirjastosta lapsipsykologiaan, kasvuun, kehittymiseen, itsetuntoon ja minäkuvaan liittyviä kirjoja. Ainakin joitain ko. alan kirjallisuutta on kirjoittanut Alice Miller, Jari Sinkkonen ja Tommy Helsten.
Kirjoista voisi olla apua lähinnä teille vanhempina,ainakin ne voivat tarjota uusia ajatuksia vaikka eivät itse ongelmaa poistakaan. Itse olen lukenut ammattini vuoksi Sinkkosen kirjoja ja olen kokenut ne hyviksi apuvälineiksi, joten suosittelen lämpimästi.
-Tuuli-
vastauksiasi on mukava lukea.
sen verran selventäisin, että meillä siis harrastetaan montaa lajia. kun jotain on "kokeiltu", niin se on sitten ollutkin niin mieluista, että se on jäänyt lajivalikoimaan. eli tiuhaan ei ole mitään vaihdettu. no, jalkapallo jäi ajanpuutteen vuoksi ja ehkä senkin vuoksi, kun poika on vähän laiska juoksija.
ja olen yhä sitä mieltä, että tuossa iässä ei saa jämähtää yhteen, vaan monipuolisuus on valttia. toki tulevaisuudessa joutuu valitsemaan, ehkä jo parin, kolmen vuoden päästä ja tuntuu, että parhaimmat mahdollisuudet pojalla on heittolajeissa, painissa ja pesäpallossa. painia voi harrastaa "talvilajina" sitten vaikka tuon pesäpallon ohella. ja esim kiekko ja moukari tuntuu pojalta lentävän - voisi lentää pitemmällekin, jos enemmän harjoittelisi, mutta minä vähän karsastan mahdotonta lajiharjoittelua yleisurheilussa - liian paljon näen lapsia, joilla on jo vaivaa heittokädessä ja juoksijoilla jalkavaivoja.
tyttö taas on pikkuinen ja nopea. pärjäisi tyttöpainissa varmaan hyvin jatkossakin, mutta se ei taida oikein kiinnostaa. pikamatkat, pituushyppy, hiihto, siinä on neidin "parhaat" lajit. mutta hän saa sitten myös aikanaan valintansa itse tehdä.
mutta pääasia, että liikunnan ilo on ja pysyy. silloin lapsi pysyy virkeänä myös koulussa ja terveenä!
Miten olisi jokin muu kuin urheiluharrastus? Esimerkiksi partiossa kaikki onnistuvat, ja liikuntaa saa retkilläkin. Mahdollisuuksia on lukemattomia!
molemmat harrastavat musiikkia ja nyt on aloitettu kokeellisesti näytelmäkerho.
partiota poika kokeili, ei tykännyt yhtään, puoli vuotta vein puolipakolla, kunnes ilmoitti, että kiitos ei.
lapseni haluavat kilpailla ja urheilla. miksi sen heiltä kieltäisin?
kuin urheilu. Jostain syystä meillä arvostetaan urheilullisia poikia ja "kilttejä" tyttöjä. Jos poika haluaakin vaikka tanssimaan, on hän heti hieman "outo".
Onneksi on rohkeita poikia ja ennenkaikkea rohkeita vanhempia. Minulla on poikia oppilaana sekä kuvataiteen että käsityökoulun puolella. He ovat lahjakkaita, kenties tulevia muotoilijoita.
Annetaan jokaiselle tilaisuus löytää se "oma" ala.
ei kummallakaan ole kiinnostusta. ja sitäpaitsi tanssi on mielestäni myös urheilua, tietyllä tasolla kovaa sellaista.
elämässä tosiaan on muutakin kuin urheilu, meillä vain se on nyt ykkösenä.