Moikka. Olen ns. uusherännyt joka vielä ihmeissään hahmottelee muuttunutta tilannettaan elämässä.
Sinänsä olen iloinen ei-heteroudestani, mutta ongelmiakin on syntynyt. Kukaan, joka suuntautumisestani tietää, ei ole suhtautunut asiaan mitenkän ikävästi, mutta silti olen nykyisin vähän vainoharhainen tuntemattomien, puolituttujen, ja vanhoillisten tuttavien ja sukulaisten suhteen. Usein seurassa olen läsnä vain puolittain, ja itsekseni mietin, että "eivät he kanssani noin mukavasti jutustelisi, jos todella tuntisivat minut".
Luulisin, etteivät tällaiset ajatukset ole ei-heteroilla kovin harvinaisia, mutta täytyyhän niistä ylitse päästä? Onhan tämä pelkkä välivaihe?
Tiedän (siis tiedän, en tunne) monia homoja, lesboja, ja bi-ihmisiä, jotka ovat avoimia, reippaita, ja sosiaalisia, ja samalla tietysti laajalti pidettyjä ja arvostettuja. Mistä he saavat tuon tsempin itseensä, kuinka he sen tekevät?
Tajuan kyllä, ettei konservatiivien paheksuntaa pidä ottaa itseensä, mutta ainakaan minulle ei ole helppoa vain oikaista vääryydet ja porskuttaa eteenpäin.
Sinänsä olen iloinen ei-heteroudestani, mutta ongelmiakin on syntynyt. Kukaan, joka suuntautumisestani tietää, ei ole suhtautunut asiaan mitenkän ikävästi, mutta silti olen nykyisin vähän vainoharhainen tuntemattomien, puolituttujen, ja vanhoillisten tuttavien ja sukulaisten suhteen. Usein seurassa olen läsnä vain puolittain, ja itsekseni mietin, että "eivät he kanssani noin mukavasti jutustelisi, jos todella tuntisivat minut".
Luulisin, etteivät tällaiset ajatukset ole ei-heteroilla kovin harvinaisia, mutta täytyyhän niistä ylitse päästä? Onhan tämä pelkkä välivaihe?
Tiedän (siis tiedän, en tunne) monia homoja, lesboja, ja bi-ihmisiä, jotka ovat avoimia, reippaita, ja sosiaalisia, ja samalla tietysti laajalti pidettyjä ja arvostettuja. Mistä he saavat tuon tsempin itseensä, kuinka he sen tekevät?
Tajuan kyllä, ettei konservatiivien paheksuntaa pidä ottaa itseensä, mutta ainakaan minulle ei ole helppoa vain oikaista vääryydet ja porskuttaa eteenpäin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tietty paranoia on pysyvä piirre heti sen jälkeen kun sana rupeaa kiertämään.
enemmän ihmistyyppikysymys. Toiset kokevat itsensä helpommin ulkopuoliseksi ja epävarmaksi ja toiset taas mistään riippumatta ovat iloisia ja sosiaalisia (tai ainakin näyttelevät hyvin). Kyllä kaikilla jotain luurankoja siellä kaapissa on, ihmiset vain oppivat elämään niiden asioiden kanssa.
Hei :)
Tutulta kuulostaa. Muistan myös itse kiinnittäneeni samoihin asioihin huomiota. Enkä ole mikää tosi itsevarma ihminen. Mutta ajan myötä oma olotila ja eläminen on kyllä kovasti selkiytynyt.
Minusta on hyvä piirre, että etsii tavallaan omaa uutta paikkaansa. Eikä vaan itsekkäästi ja asioita sen syvällisemmin pohtimatta porskuta vain eteenpäin. Itselleen ja ulkomailmalle on tavallaan uudesti syntynyt.
Tärkeintä on se, että on itsensä löytänyt ja oppii olemaan siitä onnellinen. Jokainen elää täällä vain kerran ja mitä kaikkea ihanaa elällä onkaan tarjottavana.
Se joka ei sinua ja tapaasi elää hyväksy. On hänen menetyksensä. Elä ja ole onnellinen juuri sellaisena kuin olet. On suuri rikkaus löytää oma ja aito itsensä. Ja rohkeutta kyllä vaatii, se tällä monesti niin heterokekeiselle elämälle myöntää.
Ei kun iloa ja eloa sinulle elämään !!!!
Ulkopuolisuuden tunne nousi aluksi, kuin Mooseksen sauva olisi erottanut meret toisistaan. Toisella puolella velloivat vedet, joissa olin räpiköinyt, ja nyt olin joutunut sinne toiselle puolelle vieraisiin vesiin, keskellä selvä jako, ei mikään vaivainen viiva, vaan leveä ja ylittämätön tie jonnekin.
Mutta kuten muinaisessa exoduksessa, vedet yhtyivät jälleen, meri polskii yhtenä merenä, samoin kaikki merenelävät ja merestä elantonsa saavat. Meitä on kaikenlaisia siinä ja kaikilla on oikeutuksensa olla oman tyyppisenään melskeessä mukana. Tekisi mieli sanoa sitä rakkauden tai elämän mereksi, mutta menee jo liikaa vanhan kunnon kliseen puolelle, heh.
Kun alun kolmatta vuosikymmentä sitten minisupernova räjähti tajunnassa (oli näes äkkirakastuminen), niin eikös siinä kauhistuksen ohella alkanut välittömästi kiinnostaa oma erityisyys: se, että minä, keskiverto tavis, kunnon ihminen, sovinnainen kiltistelijä ja tunnollinen työntekijä olen, haaa, olen jotain sellaista, mitä ette kyllä arvaa. Enhän itsekään ollut arvannut. Aloin olla kiintoisa myös omissa silmissä.
Varsinkin alussa kävi mielessä, että juttelisivatko nuo kanssani näin, jos tietäisivät yms, mutta vähitellen erilaisuuden tunteet haihtuivat, kuka niitä jaksaa pitää mielessään turhan takia. On kuitenkin niin, että minä olen ensisijaisesti minä, en jokin titteli, en iäkäs, en lesbo, en nainen ym. - kaikkia noita tietenkin olen (ja heti minä-identifikaation jälkeen tunnistaudun naiseksi, toiseksi oleellisin fakta). Seksuaalinen suuntautuminen ei ole se ykkösasia, mutta listan alkupäässä kylläkin, rakkaus ja sen toteutumisen mahdollisuus ovat tärkeitä joka ikiselle.
Olisi oikeudenmukaista, jos rakkautensa voisi näyttää muillekin vastaavasti, kuin valtaväestö, vailla yleistäviä ennakkoluuloja ja uhkaa. Näyttää tai olla näyttämättä, osa heteroistakin pitää omat tunneasiansa visusti plakkarissaan, levittelemättä (minäkin tätä tyyppiä oleva ihminen täällä l-lokerossa). Joskus koittaa aika, jolloin ei-heteroudesta kertominen riippuu enemmän yksilöllisistä luonteenpiirteistä kuin yhteisöllisistä normipaineista.