Auttakaapas hyvät ihmiset mua hieman. Tilanne on seuraava: yhdessä oltu liki 5 vuotta, ikää 23v, asuttu yhdessä 3vuotta. Tiedän, että haluan viettää lopun elämääni yhdessä mieheni kanssa. Suostuin kihloihin jonkin aikaa sitten, mutta sanoin heti silloin, että ei vielä sovita hääpäivää. Jotenkin avioliitto kuulostaa mun korviin melkein samalta kun perheen perustaminen. Siis että sitten kun mennään naimisiin, hankitaan lapset jne. Ollaan kumpikin vielä opiskelijoita, joten lasten hankkiminen ei ole ajankohtaista vielä ainakaan pariin vuoteen (vaikkakin lapset haluan suht nuorena).
Oliko teidän mielestänne väärin suostua kosintaan? En haikaile sinkkuelämää ja tiedän, että voimme olla onnellisia lopun elämäämme yhdessä. Jotenkin vain tuo naimisiin meno, avioliitto, häät, kuulostaa kovin kaukaiselta, pelottavalta, aikuiselta. Kukaan kavereista, serkuista tai muista samaan ikäluokkaan kuuluvista tutuista ei ole mennyt naimisiin, joten ehkä sekin vaikuttaa. Mies olisi valmis naimisiin ensi kesänä, eikä koe asiaa lainkaan pelottavana.
Olenko ihan pöhkö? Ehkä pitää vain antaa ajan kulua vähän ja ajatuksen häistä sulaa hetkisen..
Oliko teidän mielestänne väärin suostua kosintaan? En haikaile sinkkuelämää ja tiedän, että voimme olla onnellisia lopun elämäämme yhdessä. Jotenkin vain tuo naimisiin meno, avioliitto, häät, kuulostaa kovin kaukaiselta, pelottavalta, aikuiselta. Kukaan kavereista, serkuista tai muista samaan ikäluokkaan kuuluvista tutuista ei ole mennyt naimisiin, joten ehkä sekin vaikuttaa. Mies olisi valmis naimisiin ensi kesänä, eikä koe asiaa lainkaan pelottavana.
Olenko ihan pöhkö? Ehkä pitää vain antaa ajan kulua vähän ja ajatuksen häistä sulaa hetkisen..
Vastaukset 11
Vanhimmat
Jos suostuit kihltautumaan miehesi kanssa, annoit samalla lupauksen siitä, että tulette menemään joskus naimisiin. Vanhojen perinteiden mukaan naimisiin tulisi mennä vuoden sisällä kihlauksesta, mutta nykymaailmassahan kihloissa voi hyvin olla montakin vuotta ennen naimisiinmenoa, eikä sitä kukaan kummastele. Mieti kaikessa rauhassa naimisiin menoa: mikä sinua siinä pelottaa, ovatko pelot ohimeneviä, punnitse asiaa tarkasti ja päätä vasta sitten oletko jo ensi kesänä valmis astumaan avioliittoon. Jos koet, että ensi kesänä on liian aikaista, juttele miehesi kanssa ja yrittäkää näin yhdessä sopia hääpäivä, jolloin molemmat olisivat avioliittoon varmasti valmiita.
Itse kihlauduin mieheni kanssa juuri vähän aikaa sitten, reilun kolmen vuoden seurustelun jälkeen, ja me sovimme heti yhteisymmärryksessä, että häitämme ei tanssita vielä ainakaan ensi kesänä. Tsemppiä sulle ja paljon onnea kihlautumisen johdosta! :)
Olen kovasti miettinyt mikä siinä pelottaa ja jutellut asiasta miehenkin kanssa vakavasti. Tulin siihen tulokseen, että päällimmäinen syy on se, että jotenkin vaan ajatus minusta (siis MINUSTA!) menossa naimisiin tuntuu hullulta. Eihän kukaan muukaan nyt tämän ikäisenä mene naimisiin! Tottakai tiedän, että jotkut menee, eikä sillä edes pitäisi olla mitään tekemistä minun ja mieheni välisessä sitoutumisessa, mutta koska lähipiiristä puuttuu esimerkit, ajatus on minulle outo.
Heti kosinnan yhteydessä kyllä sovittiin, että ensikesänä ei vihille astella, joten ei tässä mikään hätä ole ja vielä varmasti ajatukset selkiytyy vuoden mittaan. Sovittiin nimittäin ns. alustavasti, että ehkäpä reilun vuoden päästä talvella tai sitten seuraavana kesänä. Voihan se olla, että hääkuume iskee, ja ensi kesäkään ei kohta enää tunnu mahdottomalta..
Onnea sinullekin kihlauksen johdosta!
vaan teille molemmille :)
Tottahan kannattaa miettiä asiat selviksi, ennenkuin ottaa ison askelen elämässä. Ja kyllä asioilla on tapana selkiytyäkin :)
Kannattaa myös ajatella, kuinka isoja mitkäkin askelet ovat.
Tämä ei nyt ole teidän kohdallanne, mutta yleensä ottaen tuntuu hassulta, että ihmiset ovat valmiita hankkimaan lapsen, mutta eivät ole valmiita sitoutumaan lapsen isän kanssa. Kuitenkin lapsen saadessaan sitoutuu väkisin kumppaniinkin loppuelämäkseen. Tavalla tahi toisella. Eli kyllä siinä sitoudutaan, jos mahdollista, vielä lujemmin :)
Ei kai se väärin ole, jos olet kerta heti selväksi tehnyt että missä mennään ja se miehelle oli ok. Se on täysin teidän kahden asia ja jos ei teistä ole väärin niin se riittää.
Itse olen aina ollut sitä mieltä, että kihloihin vasta sitten, kun naimisiin menokin on ajankohtaista eli siis on valmis henkisesti siihen. En siis tarkoita ettei ole varaa häihin tms. Kihlaus mulle tarkoittaa naimisiin menosta sopimista ja en voisi vastata toisen kysymykseen "menetkö kanssani naimisiin" myötävästi, jos en ole varma. Niin kauan kun pitää asiaa harkita en suostuisi kosintaan tai menisi ketään kosimaan. Sitten vasta kun on tarpeeksi asiaa harkinnut ja tehnyt päätökseni ja olen valmis vaikka siltä istumalta menemään naimisiin. Tuntuisihan se toisinkin päin oudolta, jos kosisin ja sitten en kuitenkaan olisi valmis avioon!
Kihlaus on mulle yhtä ainutkertainen asia kuin avioliitto. Jos kosintaan suostun niin se on menoa sitten! En halua purkaa kihlausta. Vaikka se ei niin paha olisikaan kuin avioero. En ole ajatellut, että lasten aika on heti häiden jälkeen. Yksi ystävänikin oli 5 vuotta ensiksi naimisissa. Eräs toinen kyllä alkoi jo heti hääyönä yrittämään lasta. Vaikka sillä tavalla ajattelen naimisiin menon liittyvän perheen perustamiseen, että haluaisin olla naimisissa ennen perheenlisäystä.
Ja pitääkö miehesi uudelleen myöhemmin kosia tai kysyä koska sinulle sopii mennä naimisiin vai otatko sinä asian sitten puheeksi vai miten olette ajatelleet?
Ja eihän tuota ikä tosiaan teillä vielä paljon ole.
Niin ja sitä vielä, että kun kyse on isosta päätöksestä niin varmasti aika monellakin liikkuu päässä kaikennäköisiä ajatuksia. Ja jännittää vaikka olisi aika varmakin asiasta. Itseäni enemmän mietityttää kyllä se perheenlisäys. Se muuttaa elämää huomattavasti enemmän! Mä ainakin tunnen itseni vanhaksi morsiameksi, kun tuntuu että nykyään monet parikymppiset meneen naimisiin. Omista kavereista ensimmäinen kyllä vasta 26 vuotiaana.
Se on niin iso päätös mennä naimisiin, että varmasti kaikkia morsiamia ja sulhasia jännittää jonkin verran ja tulee tarkasti mietittyä asioita..
Olen aivan varma että tulevaa miestäni rakastan ja tahdon rakastaa, mutta olen silti kovasti pähkäillyt :)
Ja joku aika sitten pelästyin, ettenkö rakastakaan, tai ole valmis? Sitten ymmärsin että sen päätöksen suuruuden vuoksi ajattelen vain asiat tosi tarkasti, naimisiin meno ei ole pikkujuttu. Olen 22 ja sulhaseni täyttää 22. En usko että se vanhempi ikä vähentäisi tätä pientä epäröintiä mikä taitaa olla jokaisella ja kuulua asiaan.
Kyllä sitä vanhempiakin jännittää. Muistan, kun kaverini meni pari vuotta sitten 28 vuotiaana naimisiin ja häntä jännitti kauheasti. Vaikka tiesi löytäneen todella hyvä miehen ja heillä meni todella hyvin ja hän oli (ja on edelleen) tosi onnellinen. Kokemusta kun oli aivan toisenlaisistakin miehistä ja suhteista. Ja ulkopuolisistakin he ovat tosi hyvä pari.
Itse täytän 31 ja kyllä tuollainen pistää mietityttämään! Vaikka yhdessäoloakin on jo pidempään takana.
Jos ihan menee paniikkiin tai naimisiin meno ei tunnu vielä oikealta ja hyvältä niin ei kai sitä mikään kiire ole. Antaa asian hautua ja odottaa.
Kiitokset kaikille vastauksista! :)
En siis ole ainoa, joka pohtii asioita. Olen miettinyt läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat ongelmat mitä pitkässä parisuhteessa voi ilmetä. Olen yrittänyt miettiä, miten niistä voi selvitä ja olenko varma, että jaksan niistä selvitä mieheni kanssa. Olen jutellut miehen kanssa noista asioista, ja hänen mielestään olen vähän hassu kun mietin niin paljon ja maalailen kauhukuvia ja mietin aina pahinta mahdollista tilannetta. :)
Koen sen kuitenkin tärkeäksi, koska niin voin tavallaan varmistaa itselleni, että olen ihan todella varmasti valmis sitoutumaan, vaikka ongelmiakin jossain vaiheessa elämää tulisi (ja varmasti tuleekin, eihän elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista!) eteen. Mielestäni se on vain realistista! En halua, että nämä ajatukset iskevät häitä edeltävänä päivänä, mieluummin nyt. :) Jossain takaraivossa heiluu ajatus, että kuitenkin puolet avioliitoista päättyy eroon. Eihän kukaan naimisiin mennessään usko, että itselle kävisi niin, mutta niin vain joillekin käy. Miksi minä voisin olla varma, ettei meille käy niin? Riski kai vain täytyy ottaa. :)
Meillä on kyllä ihan avoin keskusteluyhteys, että en usko hääpäivän sopimisen olevan mikään ponnistus tai ns. uusi kosinta (niinkuin joku epäili) sitten kun siltä tuntuu.
Olen varma että meille tulee myös riitoja ja väärinkäsityksiä, ei pelkästään niitä onnellisia päiviä häiden jälkeen.
Ajattelen, että jossain vaiheessa ei se rakkauden tunne yksin riitä, vaan on myös sydämestään tahdottava antaa anteeksi ja unohtaa,olla välittämättä joistakin pikkujutuista. Olen kuullut jostain että sellainen asia, kuin kuinka kohtelias puoliso on toiselle, on todella tärkeä, tärkeämpi kuin yleensä luullaan. Kohteliaisuuden merkitystä on ehkä aliarvioitu. En haluaisi tulla sellaiseksi marisevaksi vaimoksi :D
Pohdin paljon nyt vielä kun hetken olen neiti, että kuinka voisin olla hyvä vaimo, sellainen unelma-vaimo miehelleni. (psst! miehet! onko vinkkejä?? :D )
Jos vaimo esim. pihtaa niin mielestäni se on jo jollain tapaa uskottomuutta.
Vaimon tulee tyydyttää miehensä tarpeet, ja miehen täytyy tyydyttää vaimonsa tarpeet. Jos joskus on väsynyt, niin ei kai se tarkkaa ole, mutta noin suurinpiirtein.Sellainen käsitys minulla on että sitten suhde pelaa.
Vanhemmillani menee edelleen hyvin, luulen että vain paranee. Asun nyt vähän aikaa kotona, ja makuuhuoneeni on aivan talon toisessa päässä kuin vanhempieni makuuhuone. Siitä huolimatta, joskus kuuluu keskellä yötä kovaa naurua kun niillä on keskenään hauskaa. Isäni on kova nauramaan, ja siis äänikin on iso :D :D HEH!
Niin sitä vain, että miksi avioliitto ja kaikki siihen liittyvä ei saisi olla hauskaa, innostavaa ja luovaa, toista rohkaisevaa ja kannustavaa, sellaista värikästä? En aio tyytyä elämässäni mihinkään tylsään "arkeen", sellaiseen että kyllästyisimme toisiimme tms.
Uskon että samaan ihmiseen voi rakastua monta kertaa, uudelleen!
Kun joku mies lankeaa toisen naisen syliin, yhtenä syynä voi olla myös se, ettei ole vaimoltaan pitkään aikaan saanut seksiä. Ja jos niin on, silloin syy on myös vaimon eikä pelkästään miehen! Vaimo ei saisi laiminlyödä miestään millään tavalla (eikä mies vaimoaan). Pettäminen on aivan kamalan väärin, mutta ei sekään ole oikein jos vaimo ei aviomiehelleen anna.
Tuli vain mieleen, ei liity tämä mitenkään tähän keskusteluun!! :)
Enkä epäile mitään tyhmää jutun aloittajasta, olet kypsä ja fiksu ihminen, minua vanhempi ja viisaampi, halusin vain kertoa ajatuksiani. Onnea sinulle pohdintaan :)
Moi!
Mulla oli ihan samantyyppiset ajatukset kun kihlauduin sulhoni kanssa 5 vuotta sitten (siihen mennessä yhteiseloa oli takana puolitoista vuotta). Silloin keskustelimme asiasta avoimesti, kerroin miltä minusta tuntui ja hyvinhän tuo ukko ymmärsi, vaikka itse olisikin ollut valmis naimisiin jo silloin :)
Sovimme että kihlaus on meillä merkkinä siitä, että olemme tosissamme kumppanimme suhteen- ilman hääpäivän arpomisia yms. Joten, varmaan monen puristin mielestä kihlauksemme ei ole ollut lainvoimainen ;)
Pääasia on mielestäni siis se, että kertoo tunteistaan avoimesti kumppanilleen. Itse taisin kuvailla fiiliksiäni juurikin tuohon tyyliin mitä kirjoitit- enkä nähnyt siinä mitään pahaa. Eikä nähnyt mieskään. Päinvastoin, hän oli sitä mieltä että hyvä kun kerroin miltä tuntuu, ja sovimme että katselemme noita hääasioita sitten kun kummastakin ajatus tuntuu joltain muulta kuin epämääräisen ahdistavalta
Nyt, kun kosinta on suoritettu, järjestelen häitä aivan tohkana :) tämä muutaman vuoden stressitön avoliitto on ollut oikein mukavaa ja nyt koemme molemmat olevamme valmiita siirtymään avioliiton satamaan.
Eli ei muuta kun tsemppiä sulle!Aika tekee tehtävänsä ennen pitkää! Siinä ei ole mitään pahaa tai omituista että nämä asiat ahistaa tai askarruttaa!
Mun mies ei ole vielä kosinut. Kai voisi kosia, jos sovittais, että kihloihin voidaan mennä jos hääpäivää ei vielä sovita. Mutta mä haluan, että mies kosii niin, että häitä voidaan alkaa vaikka heti järjestelemään eikä kihlausaika ole enää mikään harkinta-aika.
Mitä itse sitten olisin vastannut, jos mies olisi kosinut joskus aiemmin kun en ollut vielä valmis. Vaikea sanoa! Jos kosinta tulee vielä yllätyksenä niin... Kai mäkin kuitenkin olisin ainakin ollut rehellinen ja sanonut, että en ole ihan vielä valmis menemään naimisiin. Enkä olisi vaan yrittänyt keksiä tekosyitä miksi vielä ei voi mennä naimisiin ja "pelata aikaa". Hyvä kun heti kerroit tunteesi ja pystytte avoimesti keskustelemaan.
Avioerot yms. saa mutkin miettiin ja kun ei ole ennustaja ei voi ihan varmaksi tietää. Mutta sellaista elämä on... Ja ainakin otat avioliiton vakavasti, ihan hyvä se on!