Luin monenmoisia keskusteluja ja muita sivustoja kihlautumisesta. Melkein kaikissa haukutaan tai vähätellään nuorien parien kihlautumista. Itse olen vasta 16vuotias, ja olen 'jo' menossa kihloihin. Poikaystäväni on minua tasan 2vuotta vanhempi. Olemme seurustelleet 8kuukautta, 'vain'. Tapasimme toisemme sellaiseen aikaan, kun olimme molemmat vakavasti masentuneita. Meni aikaa molemilla ennen kuin uskalsimme myöntää toisillemme elämäntilanteemme, sillä häpesimme samaa asiaa, molemmat oli masentuneita, minulla esiintyi pahaa itsetuhoisuutta, ja pojalla oli alkoholin kanssa aikamoisia ongelmia, mutta kumpikin ajatteli "tuolla toisellahan on kaikki hyvin, en voi kertoa hänelle minun huonompaa puolta tai hän pelästyy minua ja tämä on sitten loppu". Sitten kun kerroimme toisilemme kaiken itsestämme, haimme yhdessä apua, pääsimme molemmat käymään psykologilla muutamien kuukausien aikana. Tuimme toisiamme parhaamme mukaan, huolehdeimme ja oikeastaan rakastimme, vaikkemme sitä silloin sanoneet, koska oli sovittua että rakkaus sana lausutaan vasta kun oikeasti rakastetaan, sitä ennen vain tykätään. Nykyään olemme molemmat parantuneita, molemmilla on edelleen sitä jaksosta pysyviä heikkoja kohtia, mutta ne saa ylitettyä toisen tuen avulla. Olemme molemmat toisillemme ensimmäiset seurustelukumppanit, jos niitä 13 vuotiaana olleita 'poikakavereita' ei lasketa ( :D ). Soveimme jo suhteen alussa että jos toisen kanssa on, niin sitten on. "Puolikasta olemista" ei hyväksytä. Pettämistä ei kumpikaan harrasta, näemme joka päivä, jos juhlimme, olemme aina molemmat paikalla. Onhan meillä tosin aika usein erimielisyyksiä tai riitoja, mutta ne loppuu aina siihen että jompi kumpi toteaa olevansa väärässä. Muutamia isoja, pahoja riitoja on ollut, on huudettu aika lujaakin, mutta nekin saadaan aina sovittua, eikä kummallakaan käy mielessäkään että tämä suhde olisi ohi jonkun riidan takia. Olemme nuoria, ja tiedän, että kihlaus on lupaus avioliitosta. Mielestäni, jos tänään menet kihloihin, se ei tarkota sitä, että huomenna menisit naimisiin. Naimisiin voi mennä 'muutaman' vuoden päästä. Ja vaikka siihen oli 10 vuotta, kun menet naimisiin, mitä väliä? Kihlautuminen on minulle lupaus, että rakastaa, vaikka joskus tuntuisi että perkele. Minulle se tarkoittaa myös sitä, että halutaan pieni osa 'virallisuutta' suhteeseen, koska ollaan sen verran varmoja, että se kestää vielä. Ajatteluni voi teidän mielestä olla toiveajattelua, irrealista roskaa, mutta muistakaa että olen erittäin tietoinen ettei monikaan ikäsemme pari kauas yhdessä potki, ei edes vaikka rakastaisi niin maan perkeleesti. Onko teidän mielestä väärin, jos menemme kihloihin ? Kysyn vain mielenkiinnon vuoksi, että saisin yleisajatuksen siitä, mitä ihmiset minusta ajattelisivat.
Nuorena kihloihin (?)
Nuori (:
243034
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Että kypsiä ajatuksia sinulla. Voisin kuvitella sinut vanhemmaksikin.
Kannattaa kuitenkin miettiä miksi haluatte kihloihin. Se on kuitenkin lupaus tulevasta avioliitosta. Haluatteko kihloihin toistenne kanssa vai siksi että haluatte vain "turvaa ja pelastajan".... Jos haluatte kihloihin, niin sittenhän menette kihloihin! :) Onnea!
Itse miettisin myös sitä, oletko varma että haluat olla aina yhden ja saman miehen kanssa. Jossain vaiheessa jommalle kummalle voi tulla houkutus... Vaikka itse olenkin sinua yli kymmenen vuotta vanhempi, oli mulle tosi vaikea vaihe se kun pohdin siä että "minulla on sitten vain ollut yksi mies"... No asiasta pääsin yli ja nyt olemme onnellisesti astumassa avioon... Elämässä on muutakin sisältöä kuin keräillä miehiä ja seurustella mahdollisimman monen kanssa! :D
Teille siis oikein paljon onnea! Ainakin kuulostatte ymmärtävänne toisanne ja olette omistutuneita toisillenne!
Kaikkea muutahan sitä katuu muttei nuorena naimista! (suomalainen sananlasku)
Kiitos asiallisesta ja fiksusta mielipiteestä (:
Tottahan toki olen miettinyt kokonaan valmiiksi kaikkia houkutuksia yms. Olen käynyt monissa baareissa (ala-ikäsenä myönnän :D) ja siellähän on kaikenlaista "houkutusta", mutta siellä ollessani ilman poikakaveria, sain itselleni varmistuksen etten halua muita kun häntä, ja jos haluan niin osaan hillitä itseni :D.
Onnea teille tulevaan avioon (:
hei,sä oot vielä LAPSI.. jos olet 16v.
Kyllähän moni 16v on LEIKKIkihloissa,mutta ero on 99% varma sanotaanko nyt seuraavan 10v sisään.
Mikä kiire? Jos olisin 16 ja muka valmis niin en menis koska se on nykyään muotia.
en katsos halua leimautua.
Käytit viestistäsi ison osan sen todisteluun, että rakastatte miehesi kanssa toisianne ja että rakkautenne on aitoa. Kun nuorten kihlautumista tai jopa avioliittoa arvostellaan, uskoisin että arvostelija ei epäile rakkauden määrää sillä hetkellä. Kyllä sitä varmasti on, ja uskon kyllä että se teidänkin kohdallanne on aitoa. (Näin sivumennen sanoen monet vanhemmatkin sekoittavat ihastumisen ja rakkauden, joten miksei sitten teinitkin sitä tekisi.) Tulevaisuus on kuitenkin se kysymysmerkki, jonka vuoksi kihlautumista ei pitäisi kiirehtiä. Teini-ikäinen on vielä kehittyvässä ja muuttuvassa iässä. Hän voi olla viiden vuoden päästä ihan erilainen kuin nyt, kymmenestä vuodesta puhumattakaan. Voitko olla varma siitä, että henkisen kasvun jälkeen nykyinen miehesi on sinulle se oikea?
Joillekin pareille käy niin, että toinen osapuoli aikuistuu ja toinen ei. Pari sopii toisilleen hyvin teini-ikäisenä, mutta toinen kasvaa suhteesta ulos. Kehittymätön haluaisi elää ikuista nuoruutta, mutta toinen ajattelee jo tulevaisuutta.
Omien tunteidesi vakuuttelu tai niiden aitous ei sinänsä varmista sitä, että suhteenne kestäisi. Toki rakkaus nyt on hyvä lähtökohta. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, joten sinä tai miehesi tai molemmat voitte olla ihan eri ihmisiä kymmenen vuoden päästä. Tämä on se syy, miksi teini-ikäisten kihlautumista epäillään.
Mahtava vastaus! Kiitos paljon! (:
Puhut totta.. En tiedä muuta sanoa :D
itse olin 16 vuotias kun kihloihin menin ja 18 vuotiaana naimisiin ja sanon että ei kannata! jos hän on se oikea,, miksi pitää kiirettä!? odottakaa vielä ainakin pari vuotta! vanhempi=viisaampi!!!
Hienoa, että olette saaneet apua ongelmiinne ja tukea toisistanne ja elämän suunta on muuttunut noin paljon paremmaksi!
Enkä minäkään vähättele teidän rakkautta, mutta mäkin olen muuttunut tosi paljon niistä ajoista kun olin 16 -vuotias. Esim. arvostaako silloin viiden tai 10 vuoden päästä kumppanissa samoja asioita kuin nyt jne. On opiskelut, armeija, kotoa muuttaminen, yhteen muuttaminen jne. Usein parit kasvavat erilleen. Kai sitä vain kokemuksesta suhtautuu ”teinikihloihin” varautuneesti. Itse en ole ollut kihloissa tuon ikäisenä, mutta esim. ystäväni oli teini-iässä kaksi kertaa ennen kuin löysi nykyisen aviomiehensä (menivät vuoden päästä naimisiin kihlauksesta). Ei kuulemma päivääkään vaihtaisi pois, mutta vähän häntä harmittaa kun tuli mentyä aiemmin pari kertaakin kihloihin. Tässä toisessa suhteessa yhteen muuttamisen jälkeen ilmeni etteivät he sopineet yhteen.
Kihlautumista ei nykyään kaikki pidä kovin isona asiana ja suhtautuu siihen sillä tavalla, että senhän aina voi purkaa. Mä olen aina ajatellut ja toivonut meneväni kihloihin vain kerran. Kyllä se rakkaus kestää, jos on kestääkseen oli kihloissa tai ei. Se kestää kyllä odotuksen. Ja itselleni se itse avioliitto on se tärkein eikä se kihlaus tai varsinkaan sormukset. En niinkään edes ole ajatellut haluavani kihloihin vaan haluavani naimisiin mieheni kanssa (jonka kanssa haluan viettää loppuelämäni!). Vaikka ensiksi pitää tietysti kihlautua, kun se kihlaus on lupaus siitä avioliitosta.
Mutta päätös on tietysti teidän ja kaikki ajattelevat eri tavalla.
Ja kyllä tuo teidän suhde tuntuu olevan järkevämmällä pohjalla kuin eräiden tuttujeni, jotka ovat teitä 12 ja 17 vuotta vanhemmat. He kihlautuivat naisen ehdotuksesta ja mies petti naisystäväänsä ja ei todellakaan ajatellut menevän hänen kanssaan naimisiin. He erosivat vajaan vuoden päästä.
Pakko kommentoida tähän:
"Enkä minäkään vähättele teidän rakkautta, mutta mäkin olen muuttunut tosi paljon niistä ajoista kun olin 16 -vuotias. Esim. arvostaako silloin viiden tai 10 vuoden päästä kumppanissa samoja asioita kuin nyt jne."
Olen osittain samaa mieltä, sillä kukapa ei kasvaessaan muuttuisi, mutta perusluonne säilyy yleensä aina samana. Ja jos totta puhutaan, minä muutuin viimeisen kerran 15-vuotiaana, ja sen jälkeen olen vuosikausia ollut selkeästi "oma itseni". Sen huomaa kyllä, kun on päässyt ns. kehityksensä päähän, ainakin minä huomasin silloin, mikä on minua ja kuka minä olen. Ja se sama olen edelleen. :) Ja totta sekin, että nuoren ihmisen ihanteet puolison suhteen voivat olla aika järjettömiä, mutta jos on kypsä ja ymmärtää, mitkä ominaisuudet ihmisessä _oikeasti_ merkitsevät, en usko, että odotteet muuttuvat. Ja jos joku on sinulle rakas ystävä ja hirmuisen läheinen, ei kai sitä kasvaminen ja vanheneminen muuta? Minullakin on ollut eräs ystävä, jonka olen tuntenut hänen syntymästään saakka, ja aina hän on ollut minulle todella rakas, ja hän on aina säilynyt omana itsenään. Tarkoitan, että hän on yhä sama ihminen, enkä ole ikinä huomannut, että hän olisi jotenkin "muuttunut". Ja samoin nuori ihminen harvoin muuttuu aivan toisenlaiseksi. Teininä tosin saattaa olla se vaihe, että haetaan omaa itseä, mutta todella usein ihminen palaa siihen, mitä on lapsena ollut, tosin kypsempänä versioina.
Eli minusta ihminen kyllä tunnistaa ystävän ja itselleen sopivan ihmisen, jos osaa asiaa kypsästi tarkastella. Teinit, siis paino sanalla teinimäiset teinit, on ihan eri juttu, mutta he harvoin noin viisaasti asioita ajattelevat ja ylipäätänsäkään haluavat oikeasti sitoutua. Ja valitettavasti olen huomannut, että se jatkuu pitkälle kolmannelle kymmenellekin...
Teinit ja nuoret ihmiset siis eri käsitteinä.
Kyllä on jostakin ystävästäkin kasvettu erilleen. Tunnettiin alle kouluikäisestä ja siinä 19 v ystävyys loppui.
Hyvä, et ootte löytäneet toisenne. Tosin itse en ehtinyt olla noinkaan kauan oman tyttöystävän kanssa kun hän jätti ilman syytä. Vaikka aikaa on kulunut erosta jo lähemmäs tuota seurusteluaikaanne niin vieläkin masentaa, eikä mikään tunnu miltään.
Yli olen päässyt, mutta yksinäisyys kalvaa. Mutta jotkut saa vastakaikua ja jotkut jää kuin nallikalliolle, esim, minä. Kai sitä pitää sitten yksin elää ja masennella.
"Kihlautuminen on minulle lupaus, että rakastaa, vaikka joskus tuntuisi että perkele. Minulle se tarkoittaa myös sitä, että halutaan pieni osa 'virallisuutta' suhteeseen, koska ollaan sen verran varmoja, että se kestää vielä."
Kihlautuminen on lupaus mennä avioliittoon. Jos olette toisillenne luvanneet mennä naimisiin keskenänne, olette kihloissa. Kihlaus ei tarkoita että sen sijaan, että seurusteltaisiin vakavasti, "seurustellaanki iha sillee niinku tosi hirmu vakavasti." Kihlaus on lupaus avioliitosta, eikä se voi tarkoittaa eri asiaa eri ihmisille. Subjektiiviset sanat, kuten "kaunis" tai "kiva" voivat tarkoittaa eri asioita eri ihmisille, mutta kihlaus on konkreettinen asia. Anteeksi nyt vain.
Minä menin aikoinaan kihloihin 16-vuotiaana, 9kk seurustelun jälkeen, ja siitä kahden vuoden kuluttua naimisiin. Nyt olemme jo kokeneet kaikenlaista yhdessä, ja en voi muuta sanoa, kuin että olen onnellinen siitä, etten kuunnellut muiden mielipiteitä siitä, kuinka nuori vielä olin (mieheni oli kihloihin mennessämme 21-vuotias). Voin nimittäin sanoa, että kihlaus paransi suhdettamme, puhumattakaan avioitumisesta - tuli turvallisempi olo, ja saattoi olla varma siitä, että olemme toistemme aina, myötä- ja vastamäessä. Ja niinhän se on ollut. Riitoja on ollut, suuriakin, mutta aina niistä on yli päästy ja side vain lujittunut.
Ja, kuten jo tässä joku aiemminkin sanoi, vaikutat kypsältä ikäiseksesi, ja niin vaikutin minäkin silloin. Ei kai mieheni minua muuten olisi kihlannutkaan. :> Ja selkeästi teillä on halu sitoutua, enkä silloin näe siinä mitään väärää. Kyllä sitä voi nuorenakin jo tietää, ketä rakastaa ja kuka on sopiva kumppani loppuelämäksi. Toisaalta voin kyllä sanoa, että vasta muutaman vuoden yhdessäolomme jälkeen oikeasti tunsin mieheni, ja aika hämärä oli kuva hänestä kihloihin mennessämme. Eli väärinarviointikin olisi saattanut sattua, mutta kaipa ne "kemiat" kolahti niin että tiesi toisen olevan juuri sopiva itselleen. Tuskin olisin silloin välittänyt, vaikka mieheni olisi ollut ns. "epäsopiva" minulle, mutta olen onnellinen, että näin mieheni perusluonteenpiirteet jo aikaisin, enkä näinollen tehnyt väärää päätöstä sitoutua. Mieheni on nimittäin hyvin kiltti, ymmärtäväinen ja huomaavainen, ja sitä minä kaipaan, kun olen elänyt ikäni riitaisassa kodissa. Välillä tosin jotenkin selittämättömästi kaipaan pientä rähinää, johon mieheni on kyllä tosi vaikeaa saada mukaan. :D
Mutta siis, pointtini on se, että teidän täytyy tehdä niinkuin teistä itsestänne tuntuu, välittämättä muiden mielipiteistä. Niinhän meidänkin koko suku oli kauhuissaan, kun niin nuorena kihloihin ja naimisiin menin, mutta minä ajattelin, että ajatelkoot mitä ajattelevat, meillä menee hyvin ja me haluamme olla yhdessä. Te ette elä muita varten, vaan toisianne varten. Loppujen lopuksi, siis.
Joten onnea!
Että ei vaan koska on jännää mennä kihloihin ja että tuttuja on kans kihloissa.Ja voi tuntua että aikuisempi.Miettikää kaikessa rauhassa.
Jos ootte rakastuneita ja tahdotte todella sitä niin ei siinä ole estettä. Minä olen 22v ja mun kultani on 17v niin me aiotaan mennä kihloihin tässä kuussa ja olemme olleet 5kk yhdessä.
Ainut mihin minä itse (itsekin mielenterveysongelmaisena) kiinnitin huomiota on toi että "haimme yhdessä apua, pääsimme molemmat käymään psykologilla muutamien kuukausien aikana. Tuimme toisiamme parhaamme mukaan, huolehdeimme ja oikeastaan rakastimme, vaikkemme sitä silloin sanoneet, koska oli sovittua että rakkaus sana lausutaan vasta kun oikeasti rakastetaan, sitä ennen vain tykätään. Nykyään olemme molemmat parantuneita, molemmilla on edelleen sitä jaksosta pysyviä heikkoja kohtia, mutta ne saa ylitettyä toisen tuen avulla." ettei vaan tuo tuki ja toisen samankaltaisuus sekottuisi rakkauteen, kokemuksesta tiedän että helposti kiintyy ja "rakastuu" toiseen kohtalotoveriin. Ainut ongelma vaan on että sellaisessa suhteessa helposti toinen vie toista, niin hyvissä kuin huonoissakin vaiheissa...en tosiaan halua teidän tunteita väheksyä tms, mutta tiedän niin monta paria jotka samanlaisesta tilanteesta ovat ovat kihloihin ja naimisiin menneet ja parin vuoden päästä huomattu että ei tämä onnistukaan, juuri siitä syystä että toisen huonot kaudet vie kummankin pohjalle...ja näitä huonoja hetkiä tulee terapiasta,lääkityksestä ja muusta hoidosta huolimatta.
Moi
Ensinnäkin; mielestäni kihlaus on lupaus avioliitosta..ei lupaus rakkaudesta. itse tapasin 16-vuotiaana mieheni, joka tosin oli liki 10 vuotta vanhempi. Olin 17 kun menimme kihloihin. Reilu vuosi siitä niin menimme naimisiin.
En ymmärrä miksi kihlautuminen teidän kohdalla olisi mitenkään "väärin". Se on kahden ihmisen välinen lupaus. Onnea!
Hei!
Olen samaa mieltä kanssasi että kyllä nuorena voi mennä kihloihin. itse aloitin seurustelun nykyisen poikaystäväni kanssa kun olin 13 vuotta, menimme kihloihin vuoden päästä siitä kun olimme tavanneet olemme olleet nyt 7 vuotta yhdessä.
Voi kultapieni, mikä kiire sinulla on mennä kihloihin? Etkö odottaisi siihen asti edes, että olisit täysi-ikäinen. Voin sanoa kokemuksesti ettei vihkisormuskaan muuta juuri mitään saati kihlasormus. Toista et saa pidettyä sormuksen avulla rinnallasi, jos hän on lähteäkseen. Avioliitto on sentään jo vähän sitovampi juttu, ja sitä voin suositellakin, mutta en sinulle ainakaan viiteen vuoteen.
Kai tiesit, että kihlauksen perinteinen merkitys on lupaus avioliitosta eli hääpäivä pitäisi olla jo selvillä. Minkä vuoksi olet menossa kihloihin, jos et suunnittele häitäkään. Nauttisit nuoruudestasi!
Enpä minä siinä mitään väärä näe. Mutta motiivit tietysti kiinnostavat. Kuten joku jo tuossa kirjoitti, on mahdollista, että toisesta löydetty ystävyys ja turvallisuus sekoittuvat rakkauteen. Sitä paitsi rakastuminen (=aivojen kemiallinen tila) voi kestää enintään kaksi vuotta, itse odottaisin sen ajan ohi ja kokeilisin sitä "oikeaa rakkautta" ensin. Toki "oikea rakkaus" voi syntyä aiemminkin, mutta jos rakastat ensimmäistä kertaa, mistä tiedät, onko se sitä oikeaa?
Itse tapasin nykyisen aviomieheni jo 14-vuotiaana. Kihloihin menimme "virallisesti", kun täytin 21 ja vuoden päästä tanssitiin häitä. Olisin jo 16-vuotiaana voinut luvata, että menen hänen kanssaan naimisiin. Ja olihan siitä jollain tasolla puhettakin. Mutta ei ollut mitään syytä valita hääpäivää tai hankkia sormuksia, ei ollut kiire mihinkään... =)
Kukin tyylillään. Onnea teille!
Kun luin viestisi, en niinkään takertuisi nuoruuteen vaan tuo masennus pisti ajattelemaan.
Olen itse sairastanut vakavan masennuksen joitakin vuosia sitten. Siis todella oikean masennuksen, en mitään pientä depistä. Kävin mm. 4 kk psykiatrisella päiväosastolla viitenä päivänä viikossa.
Siellä tutustuin samassa jamassa oleviin aivan valloittaviin ihmisiin. Yhdessä opimme taas nauramaan, opimme kohentamaan ryhtimme ja kaikenkaikkiaan opimme, että elämä on elämisen arvoista.
Olimme varmoja, että pidämme yhteyksiä koko loppuelämämme ajan. Alkuun pidimmekin, soittelimme, tapailimme. Pikkuhiljaa kuitenkin jokaiselle meistä avautui "oma maailmamme".
Kokosin meidät vielä kerran yhteen, söimme ja juttelimme, paransimme maailmaa ja tulimme siihen tulokseen, että ei ollut varsinaista syytä pitää yhteyttä enää.
Toki hymyilemme tavatessamme, vaihdamme jokusen sanan, kerromme kuulumiset, ja olemme iloisia, että kohtasimme aikanaan, mutta emme enää "tarvitse" toisiamme.
Olemme tavatessamme todenneetkin, että jos olisimme väkisin pitäneet yhtä, olisi siitä helposti muodostunut kiviriippa elämäämme.
Eli masentunut ihminen kaipaa samassa jamassa olevia, mutta tervehdyttyään sitä haluaakin elää taas "omaa elämää".
Tämä saattaa kuulostaa pahalta ja kovalta, mutta olen asiasta puhunut myös psykologin kanssa ja hän hymyillen totesi minulle, että noin se usein menee. Ihminen hakee seuransa tilanteen mukaan.
En väitä, että suhteenne olisi tuhoon tuomittu, mutta älkää hätäilkö asioiden kanssa, älkääkä jääkö velvollisuudentunnosta yhteen jos jommasta kummasta tuntuu, että haluaisi maistella elämää "vapaana".
Saattaahan olla niinkin, että vaikka olisitte hetken erillänne, palaisitte kuitenkin yhteen :)
Ymmärsin kuitenkin, että tervehtymisenne on vielä jonkin verran "vaiheessa" ja siksi tarvitsette toisianne, olette toisillenne hyvinkin tärkeitä.
Toivotan teille joka tapauksessa hyvää elämää kummallekin ja jos niin käy, että jaatte sen yhdessä, silloin vielä jonakin päivänä kiitätte sairastumistanne :)
Tottakai voitte mennä kihloihin, monet varmasti tulevat ajttelemaan sitä teinikihlauksena, mutta itsepähän tiedätte mitä se teidän mielestänne on. Onhan se jokaisen oma asia, ja kyllähän nykyään vanhemmatkin ihmiset eroavat avioliitosta todella paljon.
Kuitenkaan itse en menisi vielä kihloihin poikakaverini kanssa. Olemme seurustelleet yli vuoden, mutta olemme kuitenkin molemmat sitä mieltä että haluamme asua yhdessä ennen sitä. Emme siis ole asiaa vakavasti edes ajatelleet, kuhan nyt puhuneet tulevaisuudesta. Me olemme molemmat 20 ja ainakin minä olen sitä mieltä, etten vielä voi sanoa mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan.
Eihän sitä koskaan tiedä miten teidän tulee käymään, voi hyvin olla että tulette olemaan koko loppuelämänne yhdessä. Kuitenkin olen sitä mieltä, että teidän kannattaisi vielä odotella jonkun aikaa, eihän teillä ole kiire kihlautua, jos ette kuitenkaan vielä vuosiin ole menossa naimisiin.
Sinulla tuntuu olevan asiasta vahva, oma mielipiteesi. Miksi sinua siis kiinnostaa, mitä muut kihlautumisestanne ajattelee? ..Sanoit, ettei kihlautuminen tarkoita, että heti ensi viikolla tarvitsisi mennä naimisiin.., Miksi siis mennä vielä kihloihinkaan.., Miksei tutustuisi toiseen ensin oikein kunnolla..,
Ettekö luota toisiinne, jos juhlimaan pitää lähteä aina kahdestaan? ..Seurustellessa pitäisi muistaa että välillä täytyy osata olla erossakin, mennä omien ystävien kanssa, touhuilla omia juttujaan. Jos ei osaa olla yksin, ei osaa olla kenenkään muunkaan kanssa.
Kerroit teidän riitelevän aika usein.., olette kuitenkin olleet vasta kahdeksan kuukautta yhdessä.., eikö tuo aika pitäisi olla vielä sitä ihanaa, ihastumisen aikaa?? ..Kaikki on uutta, tutustutaan toiseen, toisen maailmaan...
"Kihlaus on sinulle lupaus rakastaa"..? Joo.., no onhan se sitäkin, mutta myös niin paljon muuta... "Minulle se tarkoittaa myös sitä, että halutaan pieni osa 'virallisuutta' suhteeseen, koska ollaan sen verran varmoja, että se kestää vielä. " "VIELÄ""??! Niin.., tosiaan.., VIELÄ... ..Tämä lause paljastaa, ettet ole itsekkään täysin varma suhteenne kestävyydestä... Miksi virallisuutta? Halu näyttää muille, että olette yhdessä? Eikö riitä, että itse tiedätte välittävänne toisistanne?
Nämä ajatukseni kihlauksesta ei todellakaan koske pelkästään ihmisiä, jotka kihlautuvat nuorina vaan vanhempiakin, jotka puolen vuoden seurustelun jälkeen muuttavat yhteen, menevät kihloihin ja hankkivat lapsia. ..Vuoden päästä ollaan naimisissa.., auto-ja asuntolainat päällä..
Mutta.., ne on aina olleet ne tunteet, jotka ihmisen toimintaa ohjailee.., varsinkin, kun lähellä on toinen ihminen, joka niitä herättää itsessä. Joskus vaan tarvis miettiä asioita järjellä, unohtaa ne tunteet.., Ehkä helpommin sanottu kuin tehty, mutta säästäisi monelta surulta.
Ketjun aloittajalle.., Jos olette kuitenkin "melko varmoja" suhteenne kestävyydestä, miksette vaikka katsoisi eteenpäin toista kahdeksaa kuukautta ja kihlautuisi vaikka sitten?
Kysyit että jos kerran on oma mielipide ym niin miksi kyselee muilta.. noh, halusin vaan yleisen mielipiteen niinku. Mut nyt onkin liian myöhäistä, sormus on jo sormessa.. Mut kiitti kakil jotka mielipidettäs jakoi (:
Lupasitteko myös mennä naimisiin? Pelkkä sormus sormessa kun ei ole mikään kihlaus...