Kasvatustieteiden maisteri Merja Ojanen kirjoittaa mielipidesivulla näin:
"Lastensuojelun asiakkaaksi mielletään lähes aina vanhempi, joka ei ole pystynyt turvaamaan lapsen perustarpeita tai joka on muutoin kaltoin kohdellut lastaan.
On myös vanhempia, jotka ovat kaikin keinoin pyrkineet hoitamaan lapsensa mahdollisimman hyvin ja yrittäneet hakea lapsellensa oireiden mukaista hoitoa. He eivät ole päihde- eivätkä mielenterveysongelmaisia, mutta ovat joutuneet lastensuojelun asiakkaiksi tahtomattaan.
Tähän ryhmään kuuluvat useat psykiatrisesti tai neurologisesti oirehtivien lasten vanhemmat.
Syynä tähän on se, että terveydenhuolto siirtää vastuuta lasten psykiatrisen hoidon järjestämisestä sosiaalitoimelle. Lastensuojelun keinot ja ammattitaito turvata psykiatrisesti tai neuropsykiatrisesti oirehtivien lasten hoito on kyseenalaista. Lastensuojelun sosiaalityöntekijän koulutukseen ei sisälly opintoja lasten psykiatriasta eikä neurologiasta.
Neurologisesti oirehtiva lapsi (esim. asperger- ja adhd-oireinen lapsi) voi käyttäytyä hyvin aggressiivisesti ja antaa maallikolle mielikuvan 'väärin' kasvatetusta lapsesta.
Usein valitettavasti asiaan perehtymättömät lastensuojelun sosiaalityöntekijät voivat tehdä lapsen ja perheen kohdalla tuhoisia hoitoonohjauksia, esim. lapsen pakkohuostaanotto kotoa.
Mielestäni olisi syytä pysähtyä ja miettiä, missä kulkee lastensuojelun ja lasten psykiatrisen hoidon raja. Kuuluuko lastensuojelulle lasten psykiatrisen hoidon järjestäminen?
Onko lastensuojelun tehtävänä syyllistää aktiivisesti hoitoa lapselleen hakevat vanhemmat asettamalla lapsen oireilu keinotekoisesti lastensuojelulliseen viitekehykseen sopivaksi, jolloin lapsen perusoire jää hoitamatta?
Voiko terveydenhoito jättää vaille riittävää ammatillista hoitoa (neuro)psykiatrista hoitoa tarvitsevat lapset ja lähettää heidät säilöön lastenkoteihin?
Ehdottaisin, että sosiaalityöntekijän koulutusohjelmaa uusitaan kaksisuuntaiseksi: aikuissosiaalityöntekijän ja lastensuojelun sosiaalityöntekijän koulutusohjelmiksi.
Lastensuojelun sosiaalityöntekijän koulutusohjelmaan olisi sisällytettävä riittävästi opintoja lasten psykiatriasta ja neurologiasta lastensuojelun sosiaalityöntekijän ammatillisen pätevyyden lisäämiseksi.
Paras vaihtoehto olisi tietenkin se, että terveydenhuollolle annetaan riittävät resurssit lasten psykiatrisen hoidon järjestämiseksi ja lastensuojelu keskittyisi niiden perheiden tukemiseen ja auttamiseen, joille lastensuojelulliset keinot soveltuvat."
"Lastensuojelun asiakkaaksi mielletään lähes aina vanhempi, joka ei ole pystynyt turvaamaan lapsen perustarpeita tai joka on muutoin kaltoin kohdellut lastaan.
On myös vanhempia, jotka ovat kaikin keinoin pyrkineet hoitamaan lapsensa mahdollisimman hyvin ja yrittäneet hakea lapsellensa oireiden mukaista hoitoa. He eivät ole päihde- eivätkä mielenterveysongelmaisia, mutta ovat joutuneet lastensuojelun asiakkaiksi tahtomattaan.
Tähän ryhmään kuuluvat useat psykiatrisesti tai neurologisesti oirehtivien lasten vanhemmat.
Syynä tähän on se, että terveydenhuolto siirtää vastuuta lasten psykiatrisen hoidon järjestämisestä sosiaalitoimelle. Lastensuojelun keinot ja ammattitaito turvata psykiatrisesti tai neuropsykiatrisesti oirehtivien lasten hoito on kyseenalaista. Lastensuojelun sosiaalityöntekijän koulutukseen ei sisälly opintoja lasten psykiatriasta eikä neurologiasta.
Neurologisesti oirehtiva lapsi (esim. asperger- ja adhd-oireinen lapsi) voi käyttäytyä hyvin aggressiivisesti ja antaa maallikolle mielikuvan 'väärin' kasvatetusta lapsesta.
Usein valitettavasti asiaan perehtymättömät lastensuojelun sosiaalityöntekijät voivat tehdä lapsen ja perheen kohdalla tuhoisia hoitoonohjauksia, esim. lapsen pakkohuostaanotto kotoa.
Mielestäni olisi syytä pysähtyä ja miettiä, missä kulkee lastensuojelun ja lasten psykiatrisen hoidon raja. Kuuluuko lastensuojelulle lasten psykiatrisen hoidon järjestäminen?
Onko lastensuojelun tehtävänä syyllistää aktiivisesti hoitoa lapselleen hakevat vanhemmat asettamalla lapsen oireilu keinotekoisesti lastensuojelulliseen viitekehykseen sopivaksi, jolloin lapsen perusoire jää hoitamatta?
Voiko terveydenhoito jättää vaille riittävää ammatillista hoitoa (neuro)psykiatrista hoitoa tarvitsevat lapset ja lähettää heidät säilöön lastenkoteihin?
Ehdottaisin, että sosiaalityöntekijän koulutusohjelmaa uusitaan kaksisuuntaiseksi: aikuissosiaalityöntekijän ja lastensuojelun sosiaalityöntekijän koulutusohjelmiksi.
Lastensuojelun sosiaalityöntekijän koulutusohjelmaan olisi sisällytettävä riittävästi opintoja lasten psykiatriasta ja neurologiasta lastensuojelun sosiaalityöntekijän ammatillisen pätevyyden lisäämiseksi.
Paras vaihtoehto olisi tietenkin se, että terveydenhuollolle annetaan riittävät resurssit lasten psykiatrisen hoidon järjestämiseksi ja lastensuojelu keskittyisi niiden perheiden tukemiseen ja auttamiseen, joille lastensuojelulliset keinot soveltuvat."
Vastaukset 11
Vanhimmat
erotettava toisistaan niiden perheiden kohdalla, joissa ei ole Lastensuojelulain mukaisia huostaanottoperusteita. Pelkkä lapsen sairaus ei saa olla syy huostaanottoon!
Sairas lapsi tarvitsee hoitoa, eikä huostaanottoa!
Lastenterveydenhoito on järjestettävä niin, että he saavat hoitoa samalla tavalla kuin aikuisetkin. Nyt psykiatrista sairaalapaikkaa joutuu odottamaan pahimmillaan pitkästi toista vuotta. Tämäkö on hoitotakuun tarkoitus? Myös avopsykiatrinen sekä neurologinen tutkimus ja hoito ovat kiven alla.
Helsingin 18:sta lasten ja nuorten psykiatrisesta virasta on täytetty vain 5.
Rikokset lasten ja vanhempien ihmisoikeuksia kohtaan on saatava loppumaan! Miten huonosti tässä maassa on lapsia kohdeltava yhteiskunnan taholta, ennen kuin ihmiset heräävät vaatimaan oikeusturvaa myös nuorimmille jäsenilleen?
Hyvä kannanotto! Minäkin tiedän, että neuropsykiatrisista oireista kärsiviä lapsia joutuu huostaan, kun vanhempien voimavarat uupuvat. Pitää olla muita keinoja kuin huostaanotto.
joutunut tappelemaan lapseni aiheettoman huostaanoton seurauksien vuoksi.
Lasta pahoitnpideltiin laitoksessa.
Menin ensinmäisenä perhetyöntekijän opastamana perheneuvolaan, jossa ei vastaan otettukaan kun selvisi, että lapsi kertoi laitoskokemuksistaan ja kuinka sos.työntekijät olivat ko. tapahtumista tietoisia mutteivät välitääneet pätkän vertaa!
Alkoi juoksu paikallisen sairaalan lastens psykiatrian poliklinikalla.
Pelkkää silmälumetta kaikki, lapsi vaihtoi päiväkotia erityisryhmään.
Pian nousivat kaikki muistot siitä kalliin vuorokausitaksan edestä annetusta "hoidosta" ja selvisi kuinka päiväkodin henkilökunnan erityislastentarhanopettaja kohteli törkeästi koko ryhmän lapsia.
Meille vanhemmille asia paljastui koko karmeudessaan ollessamme yhden ko. ryhmän lapsen syntymäpäivillä jossa nämä alkoivat keskenään puhumaan päiväkodin arjesta...
Kolme veti lapsensa pois ko. paikasta.
Kirjauksia olivat tehneet lapsen kertomana siitä laitoksesta jossa joutui vuosia takaperin muutaman kuukauden aiheetta virumaan.
Hän nettosi Espoolle tuona aikana valtiolta 53 000 e.
Yhteiskunta maksaa myös lumehoidosta.
Asiat olleet muualla käsittelyssä lähemmäs 2v., joten bumerangina eivät ole takaisin tulleet, kiitos mielivaltaisten sos.työntekijöiden, jotka olivat niin täynnä itseään ja "jumalallisuuttaan" etteivät välittäneet edes peitellä sairaita (oikeasti sairaita) päätöksiään.
Onpa niitä tehtailtu sellaisiakin, joissa johtavan titteli oli sos.työntekijälle ilmestynyt ajankohdalle, jolloin oli kaukana johtavasta.
Sosiaalitoimi ei asioiden näinpäin ollessa ole tikkua ristiin laittanut, ellei maton alle lakaisu sitä ole.
Millään tavalla ei olla tukea saatu, selittivät taannoin sos.työntekijän vaihtuessa, kuinka uudet eivät ole velvollisia johtavansa vääryyksiä korvaamaan eivätkä he voi asioihin puuttua...
Pian taas vaihtui sos.työntekijä, jotka ko. päiväkodissa käydessään saivat kuulla mm. lapsen kertomaa laitoskohtelua jotka oli kirjalliseen muotoon laitettu.
Paikalla oli myös lasten psykiatri, joka ei lastani kertaakaan ole näidenkään asioiden tiimoilta itse tavannut!
Hoitavana lääkärinä voi siis jaella lausuntoja osa-aikaisten, vanhojen psykologien näkemysten mukaan...
Tuo on nyt onneksi takana päin, psykoterapia alkaa mutten usko että sitäkään alkaisi ellen olisi kannellut eteenpäin.
Nyt kaikki näyttää hieman valoisemmalta, lapsi oppi mm. luukemaan jo ennen esikoulua, joten päiväkodista viime vuonna pois vetäminen oli oikea ratkaisu.
Esikoulussa viihtyi, uudessa koulussa vielä enemmin.
Miksi kaikesta, joka pitäisi olla itsestään selvää, pitää perkele (anteeksi) tapella viimeisen päälle?
Aina on tavalllaan varuillaan sen vuoksi, että todella hirveitä otuksia saa sos.toimen sekä laitoshoitajien seassa pyöriä ilman, että virka- tai työtoverinsa puuttuvat asioihin.
J
Minun lapseni on huostaanotettuna ja syynä adhd ja käytöshäiriö. Olen tällä hetkellä täysin "sinut" tämän huostaanoton kanssa ja niin tuntuu myös olevan lapseni.
Tietysti joskus mietin, että olisiko jotakin muuta voitu tehdä. Paljon tehtiin, mutta vielä enemmän olisi voitu tehdä. Olen joutunut taistelemaan veren maku suussa, että lapseni saisi hänelle kuuluvaa hoitoa ja tukea. Näin ei missään tapauksessa saisi olla, että totaalisesti väsynyt yh-äiti joutuu vielä repimään itsestään voimia, että saisi sitä hoitoa ja lapselle kuuluvia oikeuksia.
Mutta tänä päivänä olen tyytyväinen tilanteeseen. Meillä tämä huostaanotto varmaan pelasti lapsen tulevaisuuden. Tietysti olisin itse halunnut kasvattaa lapseni tai kyllähän minäkin häntä kasvatan. Koe niin, että minä sekä perhekodin vanhemmat yhdessä kasvatetaan tätä lasta.
Meillä on ollut todella hyvä tuuri perhekodin suhteen. Vanhemmat ovat todella asiaansa vihkiytyneitä, ammattitaitoisia, empaattisia, minua ja lasta kunnioittavia ja tätä suitsutusta voisin jatkaa vaikka kuinka paljon. Tietysti tämä huostaanotto on vaatinut minultakin määrätynlaista asennetta. Minun on pitänyt sisäistää, että minä en enää päätä lastani koskevista asioista vaan kaikesta tavallaan päättää perhekodin vanhemmat. Mutta olemme aina voineet puhua avoimesti kaikesta. On ollut asioita, joita en ole "niellyt" noin vaan ja minulla on ollut mahdollisuus sanoa mielipiteeni.
Mutta kaipa sitä jokin muu ratkaisu voisi näihin asioihin olla kuin se, että päädytään todella kalliiseen huostaanottoon. Voi jospa olisin saanut edes murto-osan vaikka siitä rahallisesta osuudesta, olisin voinut tehdä toisenlaisia ratkaisuja. Esim. lyhentää omaa työpäivääni ja olla lapsen tukena koulupäivinä. Tai jospa olisimme saaneet edes sen tukiperheen, johon lapset olisivat voineet joskus mennä, että olisin saanut levätä. Isästä ei meillä ole ollut mitään apua. Hän on itse omissa ongelmissa pyörivä diagnosoimaton adhd.
Minulla on ollut onni vai onnettomuus eli mahdollisuus seurata todella läheltä niitä aikuisia, jotka ovat jääneet ilman diagnoosia ja tukea ja hoitoa. Tämä asia on antanut minulle voimia ajaa lapselleni kuuluvia hoitoja ja tukea.
ja raastavakin.
Mutta kuten kirjoitit, lasten perheelle,
oli lapsilla sitten minkäläista vaivaa, sairautta tms. tahansa,
olisi aina ensisijaisesti tarjottava apua ja tukea lapsen omaan kotiin ja lapsen omalle perheelle. Tukimuotoja voisi olla hyvinkin monenlaisia ja eri alojen ammattilaisten taholta annettavia ja tehtäviä.
Aina olisi oltava ensisijainen lähtökohta,
että lapsella on oikeus omiin vanhempiinsa ja hoitoon ja huoltoon omassa kodissaan, oli sitten lapsella sairautta tai ei.
tutustua sellaisiin perheisiin, joissa näitä geeniperinnöllisiä sairauksia esiintyy suvuittain. Lasten oireet vaihtelevat hyvin laidasta laitaan tapauskohtaisesti. Vaikeimmat ylivilkkaushäiriöt jo suorastaan myrkistävät katsojan kun seuraa lasta. On helppo kuvitella, miten asiasta mitään tietämätön ulkopuolinen kauhistuu 'ilman rajoja kasvaneista kakaroista', eikä siitä ole kyse ollenkaan.
Samoin joidenkin lasten aggressiivisuus voi olla melkoista, se voi kohdistua joko lapseen itseensä tai ulkopuolisiin. On hyvin tärkeää saada terapiaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, mikä auttaa käytöstä ja tunteita ohjautumaan oireille urilleen. Ja sitten on niitä terveen ja tasapainoisen näköisiä lapsia, joiden ongelmista ei tietäisi mitään, jos ei kuulisi vanhemmilta.
On käsittämätöntä, että sairaista lapsista ei Suomessa välitetä sen vertaa, että vanhempia tuettaisiin hoidon jaksamisessa.
Esim. aspergeriin kuuluu joskus voimakkaita, täysin käsittämättömiä pelkoja ja pelkäävän lapsen on hyvin vaikea selvitä kouluaamuista yksin, jos äiti on jo töissä. Ja samoin koulun jälkeen jää yksin oloa kotona.
Lyhennetty työpäivä olisi yksi helpottava ratkaisu, mutta palkka putoaa siitä jo roimasti. Jos se ei ole häävi muutenkaan, ei paljoa pudotuksiin ole varaa.
Mitä enemmän tutustuu lapsiin, jotka kamppailevat erilaisten ongelmiensa keskellä, sitä kamalammalle tuntuu, että heille kaiken muun lisäksi vielä järjestetään se viimeinen järkytys, että erotetaan vanhemmasta. Ihanne hoitomuoto heille on kotihoito, tarpeen mukaan esim. terapialla tuettuna. Yleensä myös äidin ainakin osittainen kotiin jääminen on joko tärkeää tai välttämätöntä.
perheidensä tulevaa elämää.
Jos nyt meidän sukupolvi,
jolla vielä riittää joltisenkin voimia ja tahtoa ja välillä vähän sitä uhmakkuuttakin,
ei alistu ihan mihin tahansa kohteluun.
Kuinka nämä meidän lapsemme
(itselläkin jo melkein aikuisia) pystyvät hoitamaan ja huoltamaan lapsiaan ja perhettään
(päivähoito, koulut, terveydenhoito, työelämä, harrastukset, jne)
aina vai tässä raaístuvammassa
ja yhä enemmän yksilöä "syövässä" yhteiskunnassa.
Jossain vaiheessa saattoi jopa kuvitella, että tarjoaahan yhteiskunta apuaaan sillä viimeisellä hädän hetkellä, mutta kyllä nykyään on ihan päinvastoin!
Yhteiskunta on siirtynyt
maassa makaavien ihmisten "potkijoiden" joukkoon
ja se jos mikä on todella
huolestuttavaa ja hirvittävääkin
ihmisten ja heidän elämäänsä ja varsinkin tulevaisuutta ajatelleen!
on se, että kun yhteiskunnan taholta lapsia ja nuoria kohdellaan väärin, esim. on jätetty järjestämättä asianmukainen terveydenhuolto siten kuin aikuisille, niin heidän asioitaan näillä palstoilla ajavat aikuiset saavat valtavan raivon ja hyökkäyksen niskaansa! Minkä ihmeen takia? Eivät voi olla lasten asialla tuollaiset ihmiset!
Vai ovatko he niin täysin tietämättömiä hoidollisista huostaanotoista, että heidän tajuntaansa tieto siitä ei kerta kaikkiaan mahdu yhdellä lukemisella. Minä aion joka tapauksessa jatkaa lasten ja nuorten oikeuksien ajamista mielipuolisesta vastustuksesta huolimatta.
vaatimaan päättäjiltä lasten ja nuorten psykiatriaan ja neuropsykiatriaan tutkimus-, kuntoutus- ja hoitopaikkoja, sekä henkilökuntaa niin, että riittävä avun saaminen on mahdollista.
Tänään Hesarissa kerrotaan, miten hoitotakuu on saatu toimimaan nyt suu-, korva- ja kurkkusairauksien osalta. Lasten ja nuorten terveydenhuollossa sen on toimittava kaikilta osiltaan!
Yhtään lasta tai nuorta ei saa enää huostaanottaa pelkästään hoidon saamisen takia. Hoidollinen sijoitus ei eroa tavanomaisesta millään tavalla, vaan vanhemmista erottaminen ym. järkyttävät toimet astuvat voimaan heti huostaanottopapereiden allekirjoituksen jälkeen.
Ei lapsen sairaus ole lain mukaankaan huostaanottoperuste! Ei ainakaan silloin kun vanhemmat eivät vastusta lapsen hoitoa. Useinhan huostaanotto tehdään kun vanhemmat hakevat apua lapselle tai omalle jaksamiselleen.
Miten on mahdollista, että Suomessa kukaan aikuinen sallii lapsia kohdeltavan näin?
Joku vielä kirjoitti täällä, että ei hoidollinen huosta ole aiheeton, siihen on syy. Just joo! Niin on syy! Ja meidän kohdallamme se oli se, että ei ollut tarjota sairaalapaikkaa lapselle! Kotioloissa ei syytä löytynyt.
Jos tuolla periaatteella pitäisi tehtailla huostaanottoja, niin kohta umpisuolentulehdustapauksetkin otetaan huostaan, että saadaan vanhemmilta perittävät etuudet kattamaan lapsen sairaalakustannukset. Täällä peräänkuulutetaan Amerikan-mallia ja tuohan olisi sitä, että lapsille ei ole järjestetty julkista terveydenhuoltoa ollenkaan. Sitäkö täällä ajetaan takaa? Kyllä täältä ja naapuripalstalta niin sairaita mielipiteitä saa välillä lukea, että en ihmettelisi ollenkaan!
Lapsia lähetetään laitoksiin joiden toimintakultturiin kuuluu huostaanotto siksi, että psykiatria ei osaa hoitaa lapsia, joilla on jotain neurologista tai kehityksellistä poikkevuutta. Myös traumaattisia ongelmia potevia ja koulussa syntyneitä ongelmia psykiatrialla ei ole edellytyksiä hoitaa.
Sairaaloiden on pakko saada lapset ennen pitkää johonkin pois, ja mitä enemmän hoitokoteja perustetaan, sitä paremmin he siirtävät lapsia sinne.
Ei kannata vaatia lapsille lisää sairaalapaikkoa ja henkilökuntaa, jos he eivät tiedä, mitä siellä pitäisi tehdä, jotta lapsi paranisi ja pystyisi jatkamaan elämäänsä ongelmitta.
Selailin oman lapseni sairaalapapereita ja tämä asia vahvistui taas jälleen kerran. Niistä huokui niin selvästi se tosiasia, että vaikka lapsi oli hoidon tarpeessa, häntä pidettiin vain säilössä ja lähes kaikki merkinnät ja muistiinpanot lapsen hoidossa keskittyivät siihen, että vanhemmista muokattiin kehnoja ja mitättömiä, joiden riitaisuuden ja tekaistujen ongelmien vuoksi lapsi nyt on heillä hoidossa.
Luin myöskin lapselle tehtyjä psykologisia testejä ja kysymyskaavakkeita joita oli kymmenkunta liuskaa. Kysymykset ohjailivat selvästi mittaamaan ennalta määrättyä sairaudenkuvaa, että laittoipa lapsi rastin mihin ruutuun tahansa, tuloksena oli joka tapauksessa jokin hoitoa vaativa sairaus. Jos kerran lapsi oireilee niin, että hänet lähetetään sairaalaan, tottahan hänelle täytyy saada jokin diagnoosi, jota hoidetaan. Ei sairaala voi sanoa, että menkää vaan kotiin ei mitään erikoista löytynyt tutkimuksissa.
No, minä olen tietysti maallikko näissä testiasioissa, ei saisi arvostella..... Mutta maallikkokin tajuaa sen, että kun lapsen ja vanhempien minuus muutetaan sairaalassa täysin, jotain täytyy olla pielessä.
SIIS: ei kannata tässä vaiheessa vaatia lisää psykiatrisia hoitopaikkoja vaan vaatia HOIDON SISÄLLÖN läpinäkyvyyttä. Kun psykiatrit pikku hiljaa alkavat tajuamaan hoidon tuhot lapsille, mukaan lukien siihen liittyvät huostaanotot, nykyinen meno loppuisi.
kirjoitti jo vuosi sitten hoitopaikoista puheen ollen, että lapset tarvitsevat avoterveydenhuollon tukea, erilaisia terapioita ja muunlaista kuntoutusta. Myöskään opetustoimen osuutta ei voi liikaa korostaa siltä osin, että monet neurologisesti oireilevat lapset tarvitsevat pienryhmäopetusta, jotkut jopa omia luokkia opetuksen tueksi. Aina ei yleisopetuksen yhteyteen integroitu erityisopetus riitä, vaan tarvitaan virkoja lisää erityisavustajille, myös välituntiavustajia.
Esim. aistiyliherkkyydestä kärsivä aspergerlapsi ei omista hyvistä kognitiivisista kyvyistä huolimatta pysty keskittymään opetukseen suuressa luokassa olevan hälinän takia. Hänen oppimistuloksensa saattavat olla loistavia kun saa opiskella rauhallisessa ympäristössä. Samoin as-lapsille on tyypillistä, että he ovat aivan puolustuskyvyttömiä koulukiusaamista vastaan, sen takia välituntiavustajat ovat tarpeellisia.
Olen aivan samaa mieltä psykiatrisen hoidon vääristymistä, siksi oikean tuen tarve onkin paljon monimuoisempi ja laajempi asia kuin pelkät osastopaikat. Suurin osa avun tarvitsijoista selviää täysin ilman sairaalahoitoa, mutta tämän hetkinen ongelma onkin kaiken hoidon ja tuen puute. Keskussairaaloiden psykiatrien kytköksiä lastensuojelulain alaisiin laitoksiin en ole ymmärtänyt ikinä, mitä ne ovat ja onko taustalla jotain muuta kuin psykiatrien tieto/taidon loppuminen ja puuttuvat resurssit.
Tuo läpinäkyvyys vaatisi myös täsmennystä asiakkaan oikeuksiin ja potilashuoltolakiin. Hoidon läpinäkyvyyttä saatetaan lastenkodin psykiatrisella osastollakin korostaa, vaikka todellisesta hoidosta ei ole tietoakaan.