”Herttainen tyttö vieläkin,” ajattelin heti hänet nähtyäni. Ajatukseeni sekoittui pieni hiven kuivakkaa ivaa, sillä tuo suloisuus oli tosiaan lähes sataprosenttista. Se antoi tyttösen olemukseen jopa epämääräisesti häiritsevää sinisilmäisyyttä, jonka olisi halunnut pyyhkäistä pois. Kun sitten oli jo ojentamassa kätensä, ei tiennytkään, mistä aloittaisi.
”No. Voinko viedä nämä kamppeeni jonnekin, vai…” suora katse kaivautui mietintöjeni lävitse kysyvänä.
”Mitä? Juu, tule perässä vain,” kehotin, ja tartuin lähimpään matkalaukkuun. Annika seurasi kannoillani, ylös portaita ja vierashuoneeseen. Hän oli sisareni tytär, kesälomalla ja lupautunut innokkaasti lapsenlikaksi, koska minä itse olisin töissä vielä koko kesäkuun. En tuntenut Annikaa kovin hyvin, sillä tavanomaiset sukulaisvierailut olivat tähän mennessä olleet liian lyhyitä kunnolliseen tutustumiseen.
”Laita vain vaatteet sun muut noihin kaappeihin. Pärjäilet varmaan? Ajattelin, että saisit tänään pyöriä ympäriinsä, miten mielit. Ehdit saada sopivan tuntuman, ennen kuin tosityö alkaa,” virnistin. Annika myöntyi auliisti väläyttäen nopean hymyn. Hän tassutteli huoneensa ikkunalle ja kurkisti ulos.
”Voisin ehkä käydä metsässä kävelemässä? Osaan kyllä kulkea aika hyvin, varsinkin, jos siellä on jonkinlaisia ulkoilupolkuja.”
”Tietysti. Eihän tuo metsä mikään iso ole.” Tuijotin vielä hetken, mutten keksinyt enää mitään sanottavaa. Jätin hänet purkamaan matkatavaroitaan ja palasin arkisen perunankuorinnan pariin. Minua hymyilytti ajatellessani tulevia viikkoja. Maaseutuasumiseen tottumaton saattaisi helposti kyllästyä, jos ei ollut ”oikeaa tyyppiä”. Vaikka mistä minä tiesin, ettei Annika ollut.
*
Annika nautti vapaudestaan. Siinä, että sai vetää päälleen kauhtuneet lempivaatteensa ja vain painua metsään, oli jotain kutkuttavan virkistävää. Nopeasti hän uppoutui metsän lauluun: oksiston rasahteluun ja humahteluun, lintujen sirkutukseen ja varoitushuutoihin; muurahaisten kuhinaan valtavassa, männynrunkoon nojaavassa keossa. Puiden harva, auringossa hehkuva pylväikkö loi hallitsemaansa tilaan omituisen valon ja hämärän yhteisvaikutelman. Annika tiesi, että huolimatta yksinäisyyden lumouksesta, hänen tulisi pitää aistinsa hereillä eksymisen varalta.
Annikka pysähtyi. Sekunnin murto-osa sitten jokin oli kiinnittänyt hänen huomionsa, nopeammin kuin hän itse liikkui. Tyttö kääntyi tarkastelemaan polunmutkan maata lähemmin. Neulasmatossa oli virhe, tumma, savinen läiskä. Annika naurahti. Ympärilleen vilkaistuaan hän kyykistyi koskettamaan painaumaa. Vaikka hän kuinka yritti nähdä läiskän toisin, hän ei voinut olla myöntämättä sitä: se näytti aivan pieneltä jalanjäljeltä, pitkäkyntisen pikkuihmisen jalan painamalta savijäljeltä. Hän nousi jälleen seisaalleen. Äkillinen liike sai näkökentän hämärtymään hetkeksi. Hänen korvissaan surisi vaimeasti, mutta hän pani äänen alhaisen verenpaineen piikkiin. Räpytellen näkö palasi. Mielijohteesta Annika sovitti sandaalinsa pohjan pieneen jalanjälkeen.
Tunne sai tytön ponnahtamaan taaksepäin. Ei, sittenkin eteenpäin. Annikka tähyili villisti ympärilleen, mutta hänestä tuntui, etteivät silmät totelleet. Hän hengitti syvään sisään vain huomatakseen keuhkojensa pakahtuvan hapenpuutteesta. Se oli väärin. Seuraavassa hetkessä kaikki virtasi tavallisille merkityksilleen. Annika saattoi jälleen hengittää. ”Kotiin!” välähti ajatus selkeänä hänen mielessään. Määrätietoisesti Annika lähti marssimaan tulosuuntaansa. Keikahdus tapahtui hitaasti. Ensin hän ei edes huomannut sitä, käveli vain takaisin tätinsä taloa kohti. Keveys jähmetti kehon ja mielen. Jalat liikkuivat kyllä, mutta tyhjässä. Taivaan sininen malja kaareutui hänen allaan. Kirkaisu purkautui syvältä. Se ei auttanut: hänen yläpuolellaan puut kasvoivat kohisten, levitellen juuriaan kohti yläilmoja, alailmoja.
Joku lauloi. Annika tajusi, ettei hänen olisi pitänyt kuunnella sitä. Se oli kiellettyä, hyvin kiellettyä ja vaarallista. Hän iski kämmenensä korvilleen, mutta aaltoilevasti valittava musiikki yltyi. Se ei tullut hänen päänsä sisältä, sillä siellä vallitsi toisenlainen äänimaailma, tasainen surina, surina, surina… Laulu porautui Annikan käsien läpi. Hän riuhtaisi ne pois korviltaan, muttei tuntenut mitään. Oliko hänellä käsiä? Mikä on käsi? Annika ei ollut enää varma. Hän kohotti käsivartensa silmiensä tasalle. Hän ei nähnyt mitään. Hän katseli itseään eikä nähnyt muuta kuin ilmaa, tyhjää. ”Katselen? Missä minä olen? Miten minä olen?” Annika kysyi varmuudenvuoksi ääneen. Se oli hyvää. Hän toisti sen kuin loitsun: Missä olen? Miten olen? Missä, miten, missä, miten? Hän luuli katsovansa alas. Polku oli jälleen oikealla paikallaan. Annika rojahti raskaasti tantereeseen. Kivusta hän oli varma, että hänellä oli ruumis.
Laulu ei ollut keskeytynyt hetkeksikään. Kohottautuessaan vavisten istumaan Annika näki, kuka lauloi: hontelojalkainen peuran vasa istui kivellä polun vieressä ja hymisi hiljaisesti.
Rietan jälkeen pieni lapsi,
metsän peittoon pilttiseni.
Tule jälkeen, tule ennen,
kierrä takas palaten, lähtien.
Säe toistui uudelleen ja uudelleen, vaikka Annikasta vaikutti hämärästi siltä, että laulun merkitys vaihtui joka kerralla. Yhtäkkiä peura vaikeni. Mikään Annikan ennen kuulemista äänistä ei vetänyt vertoja hiljaisuudelle. ”Hiljaisuus ei ole ääni” hän kiisti heti mielessään.
”On,” sanoi peuranvasa eikä Annikan tehnyt mieli väittää vastaan. Sen sijaan hän yritti nousta seisaalleen ja luovutti, kun oli vajonnut vyötäisiään myöden kosteaan kuoppaan, jonka oli juuri kaivanut. Männynneulaset ropisivat vihreänä sateena kaikkialle hänen ympärilleen. Kuopassa hänen jalkansa kastuivat purosta, joka virtasi maaseinää ylös.
”Helvetin vittu saatana,” Annika arveli muutaman suomalaisen kirosanan tehoavan mihin tahansa taikaan, joka häntä vastaan oli langetettu. Peuranvasa hykerteli naurusta. Halkinainen hymy levisi se sirosta turvasta karvaisille poskille. Se ei ollut kiltti hymy, eikä ilkeä.
”Mitä sinä sanot, piltti? Meillä on hengille toisenlaiset nimet, ja tuo keskimmäinen ei kai kuulu tähän mitenkään,” vasa kysäisi kiherryksensä lomasta. Nyt, ensimmäisen kerran, Annika itki pelosta. Kyyneleet valuivat hänen suuhunsa ja suusta leualle.
”MIHIN ei kuu- uuh- lu? Mitä tämä on?” hän kirkui äänen sortuessa falsetista karheaksi rääkynäksi.
”Rietan jälkeen pieni lapsi…” lauloi vasa ja hypähti alas kiveltään. Se seisoi ensin kahdella jalalla, mutta hetken tuumattuaan, pudottautui kaikille neljälle sorkalleen. Se kiersi ympäri kuopan, jossa Annika kyhjötti. ”Isämeitää takaperin tai mekko nurinpäin päälle. Tai sitten etsijöittesi on katsottava lähteestä. Ei saa astua rietan jäljelle. Peikot ja maahiset ovat sellaista porukkaa. Tai ehkä se on sama, peikko vai maahinen. Mitä minä sinulle kerron!” eläin sähisi tytölle. Nyt se kuulosti pahansuovalta.
”Älä.” Annika uikutti.
Peura purskahti iloiseen nauruun. ”Enhän minä. Minähän olen melkein kuin sinä: Annikki. Sinä olet minä, minä olen sinä, melkein kuin, kuin melkein. Tai Katrikki tai Turu, miten vain. Eikä mitenkään noin. Ihmiset eivät ole koskaan nähneet kovin selvästi,” se… hän virkkoi huvittuneena, ”MEKKO NURINPÄIN päälles, tyttö. Pidetään penikoistamme huolta, juu. Kun vain olisivat vähän vähemmän tolloja,” se jatkoi kärsimättömään sävyyn.
Neulaset kasvoivat takaisin puihin. Annika oli yksin. Epäröimättä hän riisuutui ja vaihtoi kesämekkonsa väärinpäin päälleen. Hän kompuroi omiin jalkoihinsa, kun polku silisi hänen sandaaliensa alle, korvien surina katkesi ja kaikki oli lohdullisen tavallista. Annika seisoi aivan metsän reunassa ja hänen tätinsä talo näkyi sadan metrin etäisyydellä. Hän pinkaisi juoksuun, mutta joutui pian pysähtymään ja lysähtämään keskelle tietä.
*
Annika oli viipynyt kauan. Huolimatta siitä, että tiesin tytön varmaksi metsässäliikkujaksi, huolestuin illallisajan mataessa ohitse. Huutelin häntä pihamaalta. Lopulta minun ei auttanut muu kuin lähteä etsimään metsästä. Huikkasin miehelleni olohuoneeseen ja lähdin kiireesti, epämääräisen pelon kalvaessa sisikuntaa. Hädissäni melkein kompastuin tiellä istuvaan tyttöön. Annika nosti katseensa ja hymyili minulle uneliaasti. Nostin hänet jaloilleen ja huusin huoleni hänen kasvoilleen. Annika vakuutti olevansa kunnossa, mutisi jotain pienestä huimauksesta. Tarkastelin häntä ihmeissäni. Tytön silmät olivat hyvin suuret. Aivan kuin ne olisivat nähneet jotain, mistä minulla ei voisi milloinkaan olla edes vähäisintä aavistusta.
_________________________________________________
Tällainen satujuttu taas, kuinkas muuten. Kommenttia kaipailen. Mitä tahansa saatte sanoa (niin kuin muka voisin siihen jotain vaikuttaa). Joo.
”No. Voinko viedä nämä kamppeeni jonnekin, vai…” suora katse kaivautui mietintöjeni lävitse kysyvänä.
”Mitä? Juu, tule perässä vain,” kehotin, ja tartuin lähimpään matkalaukkuun. Annika seurasi kannoillani, ylös portaita ja vierashuoneeseen. Hän oli sisareni tytär, kesälomalla ja lupautunut innokkaasti lapsenlikaksi, koska minä itse olisin töissä vielä koko kesäkuun. En tuntenut Annikaa kovin hyvin, sillä tavanomaiset sukulaisvierailut olivat tähän mennessä olleet liian lyhyitä kunnolliseen tutustumiseen.
”Laita vain vaatteet sun muut noihin kaappeihin. Pärjäilet varmaan? Ajattelin, että saisit tänään pyöriä ympäriinsä, miten mielit. Ehdit saada sopivan tuntuman, ennen kuin tosityö alkaa,” virnistin. Annika myöntyi auliisti väläyttäen nopean hymyn. Hän tassutteli huoneensa ikkunalle ja kurkisti ulos.
”Voisin ehkä käydä metsässä kävelemässä? Osaan kyllä kulkea aika hyvin, varsinkin, jos siellä on jonkinlaisia ulkoilupolkuja.”
”Tietysti. Eihän tuo metsä mikään iso ole.” Tuijotin vielä hetken, mutten keksinyt enää mitään sanottavaa. Jätin hänet purkamaan matkatavaroitaan ja palasin arkisen perunankuorinnan pariin. Minua hymyilytti ajatellessani tulevia viikkoja. Maaseutuasumiseen tottumaton saattaisi helposti kyllästyä, jos ei ollut ”oikeaa tyyppiä”. Vaikka mistä minä tiesin, ettei Annika ollut.
*
Annika nautti vapaudestaan. Siinä, että sai vetää päälleen kauhtuneet lempivaatteensa ja vain painua metsään, oli jotain kutkuttavan virkistävää. Nopeasti hän uppoutui metsän lauluun: oksiston rasahteluun ja humahteluun, lintujen sirkutukseen ja varoitushuutoihin; muurahaisten kuhinaan valtavassa, männynrunkoon nojaavassa keossa. Puiden harva, auringossa hehkuva pylväikkö loi hallitsemaansa tilaan omituisen valon ja hämärän yhteisvaikutelman. Annika tiesi, että huolimatta yksinäisyyden lumouksesta, hänen tulisi pitää aistinsa hereillä eksymisen varalta.
Annikka pysähtyi. Sekunnin murto-osa sitten jokin oli kiinnittänyt hänen huomionsa, nopeammin kuin hän itse liikkui. Tyttö kääntyi tarkastelemaan polunmutkan maata lähemmin. Neulasmatossa oli virhe, tumma, savinen läiskä. Annika naurahti. Ympärilleen vilkaistuaan hän kyykistyi koskettamaan painaumaa. Vaikka hän kuinka yritti nähdä läiskän toisin, hän ei voinut olla myöntämättä sitä: se näytti aivan pieneltä jalanjäljeltä, pitkäkyntisen pikkuihmisen jalan painamalta savijäljeltä. Hän nousi jälleen seisaalleen. Äkillinen liike sai näkökentän hämärtymään hetkeksi. Hänen korvissaan surisi vaimeasti, mutta hän pani äänen alhaisen verenpaineen piikkiin. Räpytellen näkö palasi. Mielijohteesta Annika sovitti sandaalinsa pohjan pieneen jalanjälkeen.
Tunne sai tytön ponnahtamaan taaksepäin. Ei, sittenkin eteenpäin. Annikka tähyili villisti ympärilleen, mutta hänestä tuntui, etteivät silmät totelleet. Hän hengitti syvään sisään vain huomatakseen keuhkojensa pakahtuvan hapenpuutteesta. Se oli väärin. Seuraavassa hetkessä kaikki virtasi tavallisille merkityksilleen. Annika saattoi jälleen hengittää. ”Kotiin!” välähti ajatus selkeänä hänen mielessään. Määrätietoisesti Annika lähti marssimaan tulosuuntaansa. Keikahdus tapahtui hitaasti. Ensin hän ei edes huomannut sitä, käveli vain takaisin tätinsä taloa kohti. Keveys jähmetti kehon ja mielen. Jalat liikkuivat kyllä, mutta tyhjässä. Taivaan sininen malja kaareutui hänen allaan. Kirkaisu purkautui syvältä. Se ei auttanut: hänen yläpuolellaan puut kasvoivat kohisten, levitellen juuriaan kohti yläilmoja, alailmoja.
Joku lauloi. Annika tajusi, ettei hänen olisi pitänyt kuunnella sitä. Se oli kiellettyä, hyvin kiellettyä ja vaarallista. Hän iski kämmenensä korvilleen, mutta aaltoilevasti valittava musiikki yltyi. Se ei tullut hänen päänsä sisältä, sillä siellä vallitsi toisenlainen äänimaailma, tasainen surina, surina, surina… Laulu porautui Annikan käsien läpi. Hän riuhtaisi ne pois korviltaan, muttei tuntenut mitään. Oliko hänellä käsiä? Mikä on käsi? Annika ei ollut enää varma. Hän kohotti käsivartensa silmiensä tasalle. Hän ei nähnyt mitään. Hän katseli itseään eikä nähnyt muuta kuin ilmaa, tyhjää. ”Katselen? Missä minä olen? Miten minä olen?” Annika kysyi varmuudenvuoksi ääneen. Se oli hyvää. Hän toisti sen kuin loitsun: Missä olen? Miten olen? Missä, miten, missä, miten? Hän luuli katsovansa alas. Polku oli jälleen oikealla paikallaan. Annika rojahti raskaasti tantereeseen. Kivusta hän oli varma, että hänellä oli ruumis.
Laulu ei ollut keskeytynyt hetkeksikään. Kohottautuessaan vavisten istumaan Annika näki, kuka lauloi: hontelojalkainen peuran vasa istui kivellä polun vieressä ja hymisi hiljaisesti.
Rietan jälkeen pieni lapsi,
metsän peittoon pilttiseni.
Tule jälkeen, tule ennen,
kierrä takas palaten, lähtien.
Säe toistui uudelleen ja uudelleen, vaikka Annikasta vaikutti hämärästi siltä, että laulun merkitys vaihtui joka kerralla. Yhtäkkiä peura vaikeni. Mikään Annikan ennen kuulemista äänistä ei vetänyt vertoja hiljaisuudelle. ”Hiljaisuus ei ole ääni” hän kiisti heti mielessään.
”On,” sanoi peuranvasa eikä Annikan tehnyt mieli väittää vastaan. Sen sijaan hän yritti nousta seisaalleen ja luovutti, kun oli vajonnut vyötäisiään myöden kosteaan kuoppaan, jonka oli juuri kaivanut. Männynneulaset ropisivat vihreänä sateena kaikkialle hänen ympärilleen. Kuopassa hänen jalkansa kastuivat purosta, joka virtasi maaseinää ylös.
”Helvetin vittu saatana,” Annika arveli muutaman suomalaisen kirosanan tehoavan mihin tahansa taikaan, joka häntä vastaan oli langetettu. Peuranvasa hykerteli naurusta. Halkinainen hymy levisi se sirosta turvasta karvaisille poskille. Se ei ollut kiltti hymy, eikä ilkeä.
”Mitä sinä sanot, piltti? Meillä on hengille toisenlaiset nimet, ja tuo keskimmäinen ei kai kuulu tähän mitenkään,” vasa kysäisi kiherryksensä lomasta. Nyt, ensimmäisen kerran, Annika itki pelosta. Kyyneleet valuivat hänen suuhunsa ja suusta leualle.
”MIHIN ei kuu- uuh- lu? Mitä tämä on?” hän kirkui äänen sortuessa falsetista karheaksi rääkynäksi.
”Rietan jälkeen pieni lapsi…” lauloi vasa ja hypähti alas kiveltään. Se seisoi ensin kahdella jalalla, mutta hetken tuumattuaan, pudottautui kaikille neljälle sorkalleen. Se kiersi ympäri kuopan, jossa Annika kyhjötti. ”Isämeitää takaperin tai mekko nurinpäin päälle. Tai sitten etsijöittesi on katsottava lähteestä. Ei saa astua rietan jäljelle. Peikot ja maahiset ovat sellaista porukkaa. Tai ehkä se on sama, peikko vai maahinen. Mitä minä sinulle kerron!” eläin sähisi tytölle. Nyt se kuulosti pahansuovalta.
”Älä.” Annika uikutti.
Peura purskahti iloiseen nauruun. ”Enhän minä. Minähän olen melkein kuin sinä: Annikki. Sinä olet minä, minä olen sinä, melkein kuin, kuin melkein. Tai Katrikki tai Turu, miten vain. Eikä mitenkään noin. Ihmiset eivät ole koskaan nähneet kovin selvästi,” se… hän virkkoi huvittuneena, ”MEKKO NURINPÄIN päälles, tyttö. Pidetään penikoistamme huolta, juu. Kun vain olisivat vähän vähemmän tolloja,” se jatkoi kärsimättömään sävyyn.
Neulaset kasvoivat takaisin puihin. Annika oli yksin. Epäröimättä hän riisuutui ja vaihtoi kesämekkonsa väärinpäin päälleen. Hän kompuroi omiin jalkoihinsa, kun polku silisi hänen sandaaliensa alle, korvien surina katkesi ja kaikki oli lohdullisen tavallista. Annika seisoi aivan metsän reunassa ja hänen tätinsä talo näkyi sadan metrin etäisyydellä. Hän pinkaisi juoksuun, mutta joutui pian pysähtymään ja lysähtämään keskelle tietä.
*
Annika oli viipynyt kauan. Huolimatta siitä, että tiesin tytön varmaksi metsässäliikkujaksi, huolestuin illallisajan mataessa ohitse. Huutelin häntä pihamaalta. Lopulta minun ei auttanut muu kuin lähteä etsimään metsästä. Huikkasin miehelleni olohuoneeseen ja lähdin kiireesti, epämääräisen pelon kalvaessa sisikuntaa. Hädissäni melkein kompastuin tiellä istuvaan tyttöön. Annika nosti katseensa ja hymyili minulle uneliaasti. Nostin hänet jaloilleen ja huusin huoleni hänen kasvoilleen. Annika vakuutti olevansa kunnossa, mutisi jotain pienestä huimauksesta. Tarkastelin häntä ihmeissäni. Tytön silmät olivat hyvin suuret. Aivan kuin ne olisivat nähneet jotain, mistä minulla ei voisi milloinkaan olla edes vähäisintä aavistusta.
_________________________________________________
Tällainen satujuttu taas, kuinkas muuten. Kommenttia kaipailen. Mitä tahansa saatte sanoa (niin kuin muka voisin siihen jotain vaikuttaa). Joo.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hei Hessu-kissa
Kertomuksesi oli vivahteikas, kiinnitin huomion kuitennkin siihen, että olisit voinut kirjoittaa yksinkertaisemmin. Kertomuksessa on minun mielestäni useassa kohdassa lisäsanoja, jotka vievät parhaan terän sanomasta. Voit kirjoittaa vastakommenttia. Luin tuossa juuri Claes Andersonin kirjaa luova mieli, jossa käsitellään kirjoittamista. Siellä varoitettiin liiallisesta adjektiivien ja lisäsanojen käytöstä.
Lisäsanat ovat, hmm, helmasyntini kirjoittamisen saralla. Tästä on minulle ennenkin natkutettu, ja ihan aiheesta. Jostain kumman syystä tarvitsen aina jonkun potkaisemaan, ennen kuin huomaan taas sanailleeni ylimääräistä. Kiitos potkusta.(Lue "asiallisesta kritiikistä") ;) Kenties voisin joutessani muokata ko. tekstini luettavampaan muotoon ja tuoda tämän ketjun jatkeeksi. Ja kenties sinä silloin lukisit sen läpi ja kertoisit minulle, toimiiko paremmin? Olisin kovin kiitollinen. Harvoin vain löytää niin avuliaita ihmisiä, jotka näkisivät uudelleen lukemisen vaivan.
Tämä on ehdottomasti lahjakkaan kirjoittajan tuotos.
Luen parhaillaan Stephen Kingin novellikokoelmaa, jo tämän tarinan tunnelma antoi minulle lähes Kingimäisen kutkutuksen. Sen juuri olisi mahdolistanut paljon pidemmänkin seikkailun - jotenkin lopussa tuli sellainen olo, että kirjoittaja päästää lukijan liian helpolla otteestaan.
Olen otettu sanoistasi. Kiitos. Loppu on väljähkö, myönnetään. En vain oikein tiedä, mitä siihen keksisin. Jos vain viitsin, yritän saada viritelmäni vähän tiukemmalle, ennen kuin koko otsikko kelautuu muinaisuuteen. :)
Sähän varmaan tiedät miten mä vihaan satuja, mutta hei! Mitä tää on?
Tää mikään satu ole.
Mä en lähde määrittelemään sitä mitä tämä on, kun en osaa, mutta jotain tämä on.
Mnää oon ihan mykkänä. Olikko nää pampina?
(Mä menen nukkumaan. Mä oon ihan sekaisin)
Tämä on käsittämättömällä tavalla scifiin vivahtava kuvaus nykyihmisen luontosuhteesta. Tarina ei syntynyt teemasta, vaan teema syntyi tarinasta. Kyllä se varmaan jotain on.
Sotkeennun taas näihin sanoihisi. Jos tarkoitat italian sanaa "bambin|o, ?-a", vastaus on juu. Kiitosta vain kommentista, ehkä.