Laitoin tämmöisen tänne, en tiedä, mitä mieltä siitä itse olen. Hoh, se on nälkävuoden pituinen eikä kovin kummoinen (melkoisen pitkäveteinen olisi tälle kai oikeampi määritelmä), siitä puuttuu kunnollinen ote ja pituudesta huolimatta varsinainen "juonellisuus". Mutta kuka käskee lukemaan? Tyyli, jos sitä niin voi nimittää, on sekin jostain tempaistua ja jotenkin kankeaa. Mutta millaista marinaa! Lukekaa nyt, ja arvioikaa itse.
* * *
TANSSITUNTI
Olemme tanssitunnilla. On iltapäivä joulukuussa. Kun taivuttaa niskaansa ja katsoo ylös kohti salin kattoa, näkee, miten neliönmuotoisten kattoikkunoiden pleksikupujen päällä on kerros lunta ja jäätä, ja miten jossain ulkona matalalla ja etäisenä sittenkin paistaa aurinko, säteillen utuisen epäselvänä valkean verhon takaa. Huuruinen jääkerrostuma sumentaa valon ja taivaan kirkkaansiniseksi hohteeksi. Voisimme tarttua salin seinustojen paksuihin, pitkiä ja karkeita palmikkoja muistuttaviin ruskeanharmaisiin kiipeilyköysiin, heilauttaa ne vapaiksi, tempaista ne vapaiksi narusta, joka kokoaa ne yhteen nippuun seinälle, ottaa niistä kiinni ja huumassa kivuta ylös kattoon, kiivetä ylös tältä tanssitunnilta, ja sitten – jos nuo naarmuiset kuvut vain antaisivat myöten –, kavuta katolle ja katsoa jääpeitteisten ikkunoiden taakse, katsoa, josko ulkona tuulisi, ja voisiko siellä tehdä lumipalloja, ja tulisiko aurinko ehkä näkyviin.
Sali on pirteä paikka; valkoisia seiniä on sävytetty kevyellä kermanvaalean ja oranssin sekoituksella, ja niille on maalattu suuria iloisenvärisiä kuvia taloista ja tanssivista ihmisistä, skoottereista ja kirkontorneista ja sypresseistä. Toisen päätyseinän täyttävät puolapuut, jotka ovat, kuten myös salin lakattu puulattia ja myrkynsininen näyttämösyvennys, kuluneita ja kolhiintuneita, värit auringonpaisteen ja käytön haalistamia. Seinissä ja lattiassa on viiruja, mustia ja kaiken muun värisiä erilaisista pelivälineistä tulleita juovia, jotka eivät lähde pois pesemälläkään. Seinillä on koripallokoreja. Miten typeriltä nuo korit näyttävätkään silloin, kun salissa pidetään lakkiaisia tai pikku konserttia tai äänestetään. Juuri koripallokorit, kaikessa erinomaisessa käytännönläheisyydessään ja urheilullisuudessaan, latistavat kaikki sentapaiset tilaisuudet ja muistuttavat läsnäolijoita siitä, miten vähäpätöinen ja surkuteltava täytyy sen-ja-sen silloisen tapahtuman olla, kun se on pitänyt järjestää näin väliaikaiselta ja kotikutoiselta näyttävässä paikassa.
Katon loisteputkien valo on täyttänyt tilan. Keskellä salia, syöttö- ja erilaisten monenkirjavien rajaviivojen väleille ryhmitettyinä, on joukko nuoria henkilöitä; he ovat juuri sellaisia, millaisia heidän nimenomaan ajattelisikin olevan; osan on selvästi vaikea pysyä paikallaan riveissä tai jonoissa tai niissä ihmeellisissä muodostelmissa, mihin heidät sitten onkin asetettu. Näyttämön tuntumassa, lähellä suurta mustaa, suorakulmion muotoista ja ehdottoman merkillepantavaa stereokaiutinsysteemiä, on kaksi opettajaa, mies ja nainen, tehokkaalta ja urheilulliselta vaikuttava parivaljakko. Olemme jälleen yhdellä tanssitunnilla. Tämä on vuoden viimeinen. Vilkuilen muiden tapaan seinäkelloa; vielä neljäkymmentäviisi minuuttia. Me olemme samaan aikaan leipiintyneitä koko tanssiin, toisaalta levottomia ja hiukan hermostuneita –ehkä se on väärä sana –, yhtä kaikki tällainen pakkoluonteinen poikkeustilanne toisen sukupuolen kanssa kiusaa meitä ja saa meidät siirtelemään painoa jalalta toiselle.
Tango. Hidas, nopea-nopea, hidas, nopea-nopea. Askelkuvio on siinä. Hidas, nopea-nopea, hidas, nopea-nopea. Tam, ta-tam-tam. Kun astuu taakse, pitää muistaa liikuttaa oikeaa jalkaa, ei vasenta, vaikka mieli tekisi. Hidas, nopea-nopea. ”Ja tanssiote.” Parit astuvat lähekkäin. Iltapäivän daaminani on mustiin pukeutunut tyttö nimeltä Johanna. Seuralaiseni on melko pieni ja hentorakenteinen, kasvot eivät ole mitenkään mieleenpainuvat, mutta tietyllä tavallisella tavalla kyllä sinänsä varsin viehättävät. Silmät vihreät, olkapäille ulottuvia värjäyksellä sävytettyjä vaaleita hiuksia on punottu pienille leteille sinne tänne eri puolille päätä. Joissakin suortuvissa on vielä heikko sävy jostakin haalean myrkyllisen vihreästä sävystä.
Jotenkin hän tuntuu aina olevan hiukan epävarman oloinen. Nauraessaan hän on kaunis ja säteilevä, mutta muuten hän tuntuu aina kätkeytyvän joukkoon ja muiden samanlaisten kasvojen joukkoon, eikä silmä häntä sieltä erityisesti pane merkille. Puhuessaan hänen lauseensa saattaa jossain vaiheessa jäädä kesken ja kuuntelija alkaa vaivaantua tästä toistuvasta häiriöstä ja lauseiden katkoksista, ja huokaisee sisimmässään helpotuksesta, kun parin silmänräpäyksen kuluttua tyttö on jälleen löytänyt oikeat sanat ja jatkaa keskeytyneestä kohdasta. Minun täytyy kertoa, etten ole koskaan päässyt perille siitä, mistä tämä pikku seikka oikeastaan johtuu, ja se vaivaa minua. Nyt emme kumminkaan puhu paljoa, enkä huomaa, että tämä viive toistuisi kertaakaan.
Tytön kädet ovat lämpimät, suorastaan kuumat. Mielessäni olin pelännyt, että hänen sormensa olisivat olleet kylmät, kuin veri ei kiertäisi niissä kunnolla, enkä tiedä miksi, mutta tämä yllättävä lämpö ilahduttaa minua, aivan kuin osoituksena nuoresta sykkivästä terveydestä, ja siksikin, etten joutunut siten vastaamaan kylmään kosketukseen, eikö kylmien käsien kosketus aina hiukan puistata, eikö se alitajuisesti tuokin mieleen kuoleman tai laihaksi riutuneen sairaan?
”Tanssiote.” Tanssiote, no sehän on vallan yksinkertaista. Toinen käsi ojennettuna suoraksi, sulkien sormet kevyesti tytön sormien ympärille. Toinen käsi tytön uuman ympärille. Tämä on tanssissa se kiintoisa, seikkailullinen hyvä puoli. Käsi tytön uumalle, kas niin. Miten hyvältä tuntuu vain pidellä toista. Tällaista on liian harvoin. Pehmeästi, kädet hioten tuota pikaa, mutta mitä siitä.
Tanssi alkaa, ensin joitakin tahteja ilman musiikkia. Tämä on tanssitunti. Tämä on pakollinen tanssitunti, vastenmielistä ja kankeaa kompastelua. Kompastelua tietenkin vailla mitään tunteiden latauksia. Se voisi olla täynnä läheisyyttä, takertuvaa kosketusta, se voisi. En sano tätä siten, että juuri Johanna herättäisi minussa jotain. Ei. Joku muu, joku toisenlainen. Mutta tämä tilanne toimii kaiketi oivallisena luotsina, kun tähyää kaihomielisesti tyhjään tulevaan, etsien aitoa ja todellista tällaista tilannetta, samanlaista läheisyyttä jonkun todella rakastamansa kanssa. Tytön lämmin selkä, puuvillaneule jo hiukan nihkeää kämmentäni vasten. Toisen vartalo niin lähellä itseä, kosketettavissa. Mutta odota, odota vain sitä todellista tilannettasi. Mehän emme nyt edes katso toisiamme, katsomme jonnekin toisen olkapään yli. Tilanne on liian vaikea. Olemme ainoastaan tarkkoina, ettemme tekisi virheitä. Jalat, jalat. Oikea liikkuu, älä liikuta vasenta. Hidas, nopea-nopea. No niin, hyvä. Jotain anteeksipyytävää ja nolostunutta puoliääneen Johannalle sanottuna. Tyttö hymyilee vähän.
Sitten musiikki. Liikunnanopettajien suuri musta, suorakulmion muotoinen ja ehdottoman merkillepantava stereosysteemi on herännyt eloon. Yhtäkkiä avaraan, oranssin ja valkoisen sävyiseen ja hiukan kauhtuneeseen saliin on saapunut soittamaan wieniläinen kamariorkesteri. Sali kaikuu, ja ilma, jonka tyhjyyteen ei äsken tullut edes kiinnittäneeksi huomiota, on nyt huonosti aikaan ja paikkaan sopivalla tavalla yhtäkkisesti täytetty ilmiselvästi korkeatasoisen musiikin jousisävelillä ja tummilla, tunkevilla puhaltimilla. Tallenne vonkaisee ensin hiukan, kun sävelet yhtäkkiä kajahtavat ilmaan, mutta sitten levy pääsee vauhtiin ja tanssi tulvii sulavana saliin ja täyttää sen, kaikuen vahvana seinistä. Joulukuinen iltapäivä, ja katon loisteputkien kellertävänvalkoinen räikeä valo on täyttänyt salin. Puulattia, joka on jo ehtinyt lakkapinnastaan huolimatta kolhiutua, pääsee nuorten vastentahtoisten parien tanssiparketiksi, jolla eriväristen sukkien peittämät jalat kulkevat kuvioitaan. Hidas, nopea-nopea. Sitten kävely, musiikin tahtiin, tam, ta-tam-tam. Ja viimeisellä askeleella tytön tulee kiepahtaa pojan eteen. Ja taivutus!
Johanna hymyilee pahoitellen ja kertoo kammoavansa taivutusta. Surukseni hän ei sitä sitten tee. Kuulkaahan, pyydän anteeksi, mutta mikä tango se on, jossa ei ole taivutusta? Edes pientä taivutusta; paratkoon, ei mitään suurta ja komeaa ja tulista, punainen ruusu hampaiden välissä tehtävää raivoisan intohimoista taivutusta, vaan edes pientä, vaikka väkinäistä ja tottumatontakin, mutta kumminkin taivutusta, kuin salaisena merkkinä meissä jokaisessa kumminkin kytevästä, tarkoin varjellusta ja kätketystä hehkusta, intohimosta. Miksi ei siis edes pientä taivutusta? Olen totta puhuakseni oikeastaan varma, että vasta juuri taivutuksessa luontaiset kavaljeerinominaisuuteni pääsisivät kunnollisesti oikeuksiinsa. Mutta enhän minä voi pakottaa ketään taipumaan, ja siihen on tyytyminen. Tango jatkuu. Johanna irrottaa hetkeksi kuumat, lämpimät kätensä otteestani ja pyyhkii ne puseronsa helmaan.
Musiikki taukoaa pian, tanssi loppuu. Tango sujuu, ja onhan sen jo sujuttavakin, kun ollaan jo harjoiteltu aiemmillakin tunneilla. Miksi siis enää sitä tanssia? Seuraavan tanssin opetus alkaa. Parit ovat erkaantuneet toinen toisistaan ja siirtelevät jalkojaan ja katselevat kädet lanteilla opettajien täydellistä näytettä uudesta tanssista. Luon vilkaisun kohti salin kattoa ja katon kupuikkunoita. Jääkerroksen läpi näkyy sama sininen hohde. Aurinko on edelleen ylhäällä, ja tiedän, että se on oleva ylhäällä vielä silloinkin, kun astun ulos tästä rakennuksesta, ja jätän taas yhden päivän jälkeeni. Se, että aurinko on vielä ylhäällä kun pääsen täältä, rauhoittaa minua kaikessa muussa epävarmuudessani. Eikö se kerro, että on vielä päivä, ja että en ole käyttänyt tätäkään päivää kokonaan ainoastaan täällä työskentelyyn, siihen, että tulisin, kun vielä on pimeää, ja lähtisin vasta, kun on jo hämärää. Toistuva tuollainen kaiken valoisan ajan uhraaminen yhdelle asialle – ja vielä puoliksi pakolliselle sellaiselle –, oli päämäärä sinällään kuinka tärkeä vain, saa minut ahdistumaan ja kysymään itseltäni: miksi?
Siksi on hyvä, jos aurinko vielä paistaa, kun astun ulos.
Käännän katseeni takaisin piiriimme. Uuden tanssin viimeiset askellusohjeet on juuri annettu. Uusi pari siirtelee jo levottomana jalkojaan minun edessäni.
Valssi alkaa.
* * *
TANSSITUNTI
Olemme tanssitunnilla. On iltapäivä joulukuussa. Kun taivuttaa niskaansa ja katsoo ylös kohti salin kattoa, näkee, miten neliönmuotoisten kattoikkunoiden pleksikupujen päällä on kerros lunta ja jäätä, ja miten jossain ulkona matalalla ja etäisenä sittenkin paistaa aurinko, säteillen utuisen epäselvänä valkean verhon takaa. Huuruinen jääkerrostuma sumentaa valon ja taivaan kirkkaansiniseksi hohteeksi. Voisimme tarttua salin seinustojen paksuihin, pitkiä ja karkeita palmikkoja muistuttaviin ruskeanharmaisiin kiipeilyköysiin, heilauttaa ne vapaiksi, tempaista ne vapaiksi narusta, joka kokoaa ne yhteen nippuun seinälle, ottaa niistä kiinni ja huumassa kivuta ylös kattoon, kiivetä ylös tältä tanssitunnilta, ja sitten – jos nuo naarmuiset kuvut vain antaisivat myöten –, kavuta katolle ja katsoa jääpeitteisten ikkunoiden taakse, katsoa, josko ulkona tuulisi, ja voisiko siellä tehdä lumipalloja, ja tulisiko aurinko ehkä näkyviin.
Sali on pirteä paikka; valkoisia seiniä on sävytetty kevyellä kermanvaalean ja oranssin sekoituksella, ja niille on maalattu suuria iloisenvärisiä kuvia taloista ja tanssivista ihmisistä, skoottereista ja kirkontorneista ja sypresseistä. Toisen päätyseinän täyttävät puolapuut, jotka ovat, kuten myös salin lakattu puulattia ja myrkynsininen näyttämösyvennys, kuluneita ja kolhiintuneita, värit auringonpaisteen ja käytön haalistamia. Seinissä ja lattiassa on viiruja, mustia ja kaiken muun värisiä erilaisista pelivälineistä tulleita juovia, jotka eivät lähde pois pesemälläkään. Seinillä on koripallokoreja. Miten typeriltä nuo korit näyttävätkään silloin, kun salissa pidetään lakkiaisia tai pikku konserttia tai äänestetään. Juuri koripallokorit, kaikessa erinomaisessa käytännönläheisyydessään ja urheilullisuudessaan, latistavat kaikki sentapaiset tilaisuudet ja muistuttavat läsnäolijoita siitä, miten vähäpätöinen ja surkuteltava täytyy sen-ja-sen silloisen tapahtuman olla, kun se on pitänyt järjestää näin väliaikaiselta ja kotikutoiselta näyttävässä paikassa.
Katon loisteputkien valo on täyttänyt tilan. Keskellä salia, syöttö- ja erilaisten monenkirjavien rajaviivojen väleille ryhmitettyinä, on joukko nuoria henkilöitä; he ovat juuri sellaisia, millaisia heidän nimenomaan ajattelisikin olevan; osan on selvästi vaikea pysyä paikallaan riveissä tai jonoissa tai niissä ihmeellisissä muodostelmissa, mihin heidät sitten onkin asetettu. Näyttämön tuntumassa, lähellä suurta mustaa, suorakulmion muotoista ja ehdottoman merkillepantavaa stereokaiutinsysteemiä, on kaksi opettajaa, mies ja nainen, tehokkaalta ja urheilulliselta vaikuttava parivaljakko. Olemme jälleen yhdellä tanssitunnilla. Tämä on vuoden viimeinen. Vilkuilen muiden tapaan seinäkelloa; vielä neljäkymmentäviisi minuuttia. Me olemme samaan aikaan leipiintyneitä koko tanssiin, toisaalta levottomia ja hiukan hermostuneita –ehkä se on väärä sana –, yhtä kaikki tällainen pakkoluonteinen poikkeustilanne toisen sukupuolen kanssa kiusaa meitä ja saa meidät siirtelemään painoa jalalta toiselle.
Tango. Hidas, nopea-nopea, hidas, nopea-nopea. Askelkuvio on siinä. Hidas, nopea-nopea, hidas, nopea-nopea. Tam, ta-tam-tam. Kun astuu taakse, pitää muistaa liikuttaa oikeaa jalkaa, ei vasenta, vaikka mieli tekisi. Hidas, nopea-nopea. ”Ja tanssiote.” Parit astuvat lähekkäin. Iltapäivän daaminani on mustiin pukeutunut tyttö nimeltä Johanna. Seuralaiseni on melko pieni ja hentorakenteinen, kasvot eivät ole mitenkään mieleenpainuvat, mutta tietyllä tavallisella tavalla kyllä sinänsä varsin viehättävät. Silmät vihreät, olkapäille ulottuvia värjäyksellä sävytettyjä vaaleita hiuksia on punottu pienille leteille sinne tänne eri puolille päätä. Joissakin suortuvissa on vielä heikko sävy jostakin haalean myrkyllisen vihreästä sävystä.
Jotenkin hän tuntuu aina olevan hiukan epävarman oloinen. Nauraessaan hän on kaunis ja säteilevä, mutta muuten hän tuntuu aina kätkeytyvän joukkoon ja muiden samanlaisten kasvojen joukkoon, eikä silmä häntä sieltä erityisesti pane merkille. Puhuessaan hänen lauseensa saattaa jossain vaiheessa jäädä kesken ja kuuntelija alkaa vaivaantua tästä toistuvasta häiriöstä ja lauseiden katkoksista, ja huokaisee sisimmässään helpotuksesta, kun parin silmänräpäyksen kuluttua tyttö on jälleen löytänyt oikeat sanat ja jatkaa keskeytyneestä kohdasta. Minun täytyy kertoa, etten ole koskaan päässyt perille siitä, mistä tämä pikku seikka oikeastaan johtuu, ja se vaivaa minua. Nyt emme kumminkaan puhu paljoa, enkä huomaa, että tämä viive toistuisi kertaakaan.
Tytön kädet ovat lämpimät, suorastaan kuumat. Mielessäni olin pelännyt, että hänen sormensa olisivat olleet kylmät, kuin veri ei kiertäisi niissä kunnolla, enkä tiedä miksi, mutta tämä yllättävä lämpö ilahduttaa minua, aivan kuin osoituksena nuoresta sykkivästä terveydestä, ja siksikin, etten joutunut siten vastaamaan kylmään kosketukseen, eikö kylmien käsien kosketus aina hiukan puistata, eikö se alitajuisesti tuokin mieleen kuoleman tai laihaksi riutuneen sairaan?
”Tanssiote.” Tanssiote, no sehän on vallan yksinkertaista. Toinen käsi ojennettuna suoraksi, sulkien sormet kevyesti tytön sormien ympärille. Toinen käsi tytön uuman ympärille. Tämä on tanssissa se kiintoisa, seikkailullinen hyvä puoli. Käsi tytön uumalle, kas niin. Miten hyvältä tuntuu vain pidellä toista. Tällaista on liian harvoin. Pehmeästi, kädet hioten tuota pikaa, mutta mitä siitä.
Tanssi alkaa, ensin joitakin tahteja ilman musiikkia. Tämä on tanssitunti. Tämä on pakollinen tanssitunti, vastenmielistä ja kankeaa kompastelua. Kompastelua tietenkin vailla mitään tunteiden latauksia. Se voisi olla täynnä läheisyyttä, takertuvaa kosketusta, se voisi. En sano tätä siten, että juuri Johanna herättäisi minussa jotain. Ei. Joku muu, joku toisenlainen. Mutta tämä tilanne toimii kaiketi oivallisena luotsina, kun tähyää kaihomielisesti tyhjään tulevaan, etsien aitoa ja todellista tällaista tilannetta, samanlaista läheisyyttä jonkun todella rakastamansa kanssa. Tytön lämmin selkä, puuvillaneule jo hiukan nihkeää kämmentäni vasten. Toisen vartalo niin lähellä itseä, kosketettavissa. Mutta odota, odota vain sitä todellista tilannettasi. Mehän emme nyt edes katso toisiamme, katsomme jonnekin toisen olkapään yli. Tilanne on liian vaikea. Olemme ainoastaan tarkkoina, ettemme tekisi virheitä. Jalat, jalat. Oikea liikkuu, älä liikuta vasenta. Hidas, nopea-nopea. No niin, hyvä. Jotain anteeksipyytävää ja nolostunutta puoliääneen Johannalle sanottuna. Tyttö hymyilee vähän.
Sitten musiikki. Liikunnanopettajien suuri musta, suorakulmion muotoinen ja ehdottoman merkillepantava stereosysteemi on herännyt eloon. Yhtäkkiä avaraan, oranssin ja valkoisen sävyiseen ja hiukan kauhtuneeseen saliin on saapunut soittamaan wieniläinen kamariorkesteri. Sali kaikuu, ja ilma, jonka tyhjyyteen ei äsken tullut edes kiinnittäneeksi huomiota, on nyt huonosti aikaan ja paikkaan sopivalla tavalla yhtäkkisesti täytetty ilmiselvästi korkeatasoisen musiikin jousisävelillä ja tummilla, tunkevilla puhaltimilla. Tallenne vonkaisee ensin hiukan, kun sävelet yhtäkkiä kajahtavat ilmaan, mutta sitten levy pääsee vauhtiin ja tanssi tulvii sulavana saliin ja täyttää sen, kaikuen vahvana seinistä. Joulukuinen iltapäivä, ja katon loisteputkien kellertävänvalkoinen räikeä valo on täyttänyt salin. Puulattia, joka on jo ehtinyt lakkapinnastaan huolimatta kolhiutua, pääsee nuorten vastentahtoisten parien tanssiparketiksi, jolla eriväristen sukkien peittämät jalat kulkevat kuvioitaan. Hidas, nopea-nopea. Sitten kävely, musiikin tahtiin, tam, ta-tam-tam. Ja viimeisellä askeleella tytön tulee kiepahtaa pojan eteen. Ja taivutus!
Johanna hymyilee pahoitellen ja kertoo kammoavansa taivutusta. Surukseni hän ei sitä sitten tee. Kuulkaahan, pyydän anteeksi, mutta mikä tango se on, jossa ei ole taivutusta? Edes pientä taivutusta; paratkoon, ei mitään suurta ja komeaa ja tulista, punainen ruusu hampaiden välissä tehtävää raivoisan intohimoista taivutusta, vaan edes pientä, vaikka väkinäistä ja tottumatontakin, mutta kumminkin taivutusta, kuin salaisena merkkinä meissä jokaisessa kumminkin kytevästä, tarkoin varjellusta ja kätketystä hehkusta, intohimosta. Miksi ei siis edes pientä taivutusta? Olen totta puhuakseni oikeastaan varma, että vasta juuri taivutuksessa luontaiset kavaljeerinominaisuuteni pääsisivät kunnollisesti oikeuksiinsa. Mutta enhän minä voi pakottaa ketään taipumaan, ja siihen on tyytyminen. Tango jatkuu. Johanna irrottaa hetkeksi kuumat, lämpimät kätensä otteestani ja pyyhkii ne puseronsa helmaan.
Musiikki taukoaa pian, tanssi loppuu. Tango sujuu, ja onhan sen jo sujuttavakin, kun ollaan jo harjoiteltu aiemmillakin tunneilla. Miksi siis enää sitä tanssia? Seuraavan tanssin opetus alkaa. Parit ovat erkaantuneet toinen toisistaan ja siirtelevät jalkojaan ja katselevat kädet lanteilla opettajien täydellistä näytettä uudesta tanssista. Luon vilkaisun kohti salin kattoa ja katon kupuikkunoita. Jääkerroksen läpi näkyy sama sininen hohde. Aurinko on edelleen ylhäällä, ja tiedän, että se on oleva ylhäällä vielä silloinkin, kun astun ulos tästä rakennuksesta, ja jätän taas yhden päivän jälkeeni. Se, että aurinko on vielä ylhäällä kun pääsen täältä, rauhoittaa minua kaikessa muussa epävarmuudessani. Eikö se kerro, että on vielä päivä, ja että en ole käyttänyt tätäkään päivää kokonaan ainoastaan täällä työskentelyyn, siihen, että tulisin, kun vielä on pimeää, ja lähtisin vasta, kun on jo hämärää. Toistuva tuollainen kaiken valoisan ajan uhraaminen yhdelle asialle – ja vielä puoliksi pakolliselle sellaiselle –, oli päämäärä sinällään kuinka tärkeä vain, saa minut ahdistumaan ja kysymään itseltäni: miksi?
Siksi on hyvä, jos aurinko vielä paistaa, kun astun ulos.
Käännän katseeni takaisin piiriimme. Uuden tanssin viimeiset askellusohjeet on juuri annettu. Uusi pari siirtelee jo levottomana jalkojaan minun edessäni.
Valssi alkaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
"Mutta kuka käskee lukemaan? ... ... Lukekaa nyt, ja arvioikaa itse."
Vastaus on: sinä. Ai mutta kysymys taisikin olla retorinen.
Voi tuota sinun mahtipontisen värikästä tapahtumien kuvailua! Taidokasta, vaan ei pitkäveteistä. Eniten ehkä pidin niinkin tarinan kannalta toisarvoisesta seikasta kuin salin kuvailemisesta. Ovatko ne kaikki todella samanlaisia? Niin tuli oma tuttu liikuntasali mieleen.
Nuo tekstisi kyllä tunnistaa kirjoittamiksesi. Kaikki lukemani ovat olleet teknisesti erittäin hyviä, jopa virheettömiä, mutta jotenkin sisällöstä jää usein uupumaan sitä tunnetta. (En sitten tiedä onko se tarkoituksenmukaista.) Vähän samoin kuin kysyttäessä joltain henkilöltä mitä hän haluaisi tehdä tai mistä hän pitäisi, tämä vastaa vain "Ihan sama." "Emmä tiiä." tai "Voishan se varmaan olla ihan kivaa, jos..." sen sijaan että todella toisi jotain itsestään esille ja vahvasti kertoisi mitä tahtoisi.
Enkä nyt siis sano että kirjoituksesi olisi kuin sokean tämän kuvaillessa aurinkoa, koska näin ei todellakaan ole. Jotenkin jää vain mielikuva sellaisista vaimennetuista "ikään kuin" -tunteista.
Kaikesta huolimatta kelpo novelli. Pidin.
Eihän tuo ollut mitenkään tylsä. Ei ainakaan yhdellekään, joka joskus on tanssitunteja elämäänsä mahduttanut. Tuosta tuli jotenkin hyvälle tuulelle, ehkä juuri siksi, että tuo oli niin yleispätevä! Voisi siis täsmälleen olla kuvaus omista vanhojentanssiharjoituksistani...
*hymynen* Ja nuo liikuntasalit, todellakin. Meillä ei tosin ole lasikupua katossa, mutta sellaisia pienempiä ikkunoita kylläkin... Ehkä tuo tunteen puute, josta Aleksi13 mainitsi, johtuu juuri siitä, että tilanne on niin ylettömän tuttu. Ja kiihkoton. Kuinka sitä jaksaisikaan olla kovin tunteellinen tunkkaisessa liikuntasalissa, kun ulkona paistaa aurinko. Niin tai näin, minä pidän sinun tyylistäsi, se ei turhia kaunistele, ja tuollaiseen aiheeseen sopii hyvin.
"Johanna hymyilee pahoitellen ja kertoo kammoavansa taivutusta."
Ei voi olla totta...*naurahdus* Todellakin, minäkin aloin kammota taivutuksia, kun tangotaivutuksesta tulikin tyylikäs tangoputoaminen. Ei tosin ollut kyseessä oma parini silloin. Hän vei mallikkaasti, eikä olisi takuulla pudottanut. Mutta niin. Mitäpä tango olisi ilman taivutuksia?