Olen kaksitoista vuotta suhteessani kärsinyt lapseettomuudesta. Olemme onnellisia parisuhteessa, vain se pieni lapsukainen on jäänyt puuttumaan. Myönnän, että asia on aiheuttanut syyllisyyttä ja ahdistusta vuosien ajan. Hoitoihin emme ole halunneet lähteä.
Olen semiuskonnollinen, kirkosta eronnut, kuten miehenikin. En sano, että uskonto olisi jotenkin määrittänyt ajatukseni lapsettomuudesta (taivaassa äitinä useille), mutta olen jotenkin rauhassa hyväksynyt sen, että tässä elämässä toteutan omaa tehtävääni vaimona, kummina, tätinä, ja että tälle lapsettomuudelleni on joku tarkoitus. Minulle on olemassa joku muu tehtävä, ja tyydyn siihen kiitollisuudella.
Tämä ei tarkoita sitä, että haluaisin jotenkin arvostella muita lapsettomia tai tuputtaa omaa maailmankatsomustani. Ymmärrän omasta kokemuksestani, minkälaisia hirvittäviäkin ajatuksia tämä lapsettomuus tuo esille.
Tämä on vain minun tarinani siitä, miten olen nyt pikkuhiljaa yrittänyt hyväksyä asian. Kieltäydyn tuntemasta syyllisyyttä; Olen hieno ihminen, ja elämäni on tärkeä ilman lisääntymistänikin!

Vastaukset 3
Vanhimmat
Oli jotenkin rauhoittavaa lukea tekstiäsi.
Sanoit kaiken niin selkeästi. Tekstistäsi
huomaa, kuinka todella olet sinut lapseettomuutesi
kanssa. Kuinka olette miehenne kanssa siitä
kärsineet ja kuinka oppineet sen kuitenkin
hyväksymään ja näkemään elämän muutkin puolet.
Itselläni lapsettomuutta on takana runsas kolme
vuotta. Hoitoihin emme mekään halua lähteä,
koko ajan taustalla on ollut "tulee jos on
tullakseen"-tapa ajatella. Vaikka joka kuukausi
se totuus on sitten satuttanut.
Se, ettemme ole onnistuneet saamaan lasta, on
ollut minulle kipeä asia. Mutta kuten sanoit,
asioille on olemassa jokin tarkoitus. Mieheni
sanoi juuri tänään, kuinka meidän pitäisi
nähdä elämämme hyvät puolet (terveys, meillä
on toisemme, on töitä, suhde toimii jne) ja
olla tyytyväisiä siihen. Alan uskoa myös siihen,
että minullekin on olemassa täällä jokin muu
tehtävä, jos minusta ei tule äitiä.
Kiitos vielä kirjoituksestasi.
Uskon sen antavan voimia monelle.
Me yritimme mieheni kanssa ensin biologista, söin hormoneja, juoksin sairaalassa ultrassa kerran kuukaudessa jne. Sitten minulla todettiin niin suuri myooma kohdussa, että oli pakko poistaa koko kohtu ( myooma oli kohdun seinämässä ). No, sisukkaasti ajattelimme, että adoptio on meidän vaihtoehtomme, voimme antaa kodin jollekin orvolle. Muutaman vuoden valmennus ja odottelu, sitten kun lapsiesityksen piti tulla minä päivänä tahansa, minulla todettiin syöpä! Tuntui kuin maa olisi hävinnyt jalkojen alta. Kovasti on pitänyt miettiä, minkä vuoksi taistelisin. Kotona oli jo ostettu mm. lasten leluja, liinavaatteita jne.
Tyhjä syli on raskas asia. Minä yritän löytää paikkani tässä maailmassa, nyt se on vielä hakusessa.
Voi että!
Tämä voi tulla niin myöhään tässä nopeassa nettielämässä, ette koskaan tätä lue.
En oikein osaa sanoa sinulle mitään. Tietysti olen pahoillani puolestasi, mutta en voi koskaan sanoa tietäväni, miltä sinusta tuntuu. Toivon paranemista; äidilläni oli erittäin harvinainen ja pahanlaatuinen syöpä kolme vuotta sitten; nyt hän elää päivän kerrallaan. Useat syövät ovat tänäpäivänä parannettavissa, toivon sinulle sitä.
Viitaten ensimmäiseen viestiini (mitenkään kokemuksiasi dissaamatta); elämässä on sentään terveys. Ja minä kun luulin, että tämä lapsettomuusasia on pahinta elämässäni (niin se onkin minun kohdallani). Toivon Sinulle kaikkea hyvää, ennen kaikkea terveyttä omalle kohdallesi. Edelleen ajattelen niin, että kaikelle on tarkoitus, niin julmalta, kuin se joskus tuntuukin.