Ahdistaa, radioista kuuluu Tommi Läntisen kappale missä on se koulukiusattu tyttö. Se on hyvä. Äiti laittaa alakerrassa ruokaa ja hyräilee jotain, vähän nuotin vierestä. Isä pakkaa vielä viimeisiä tavaroita muuttoautoon. Istun huoneeni lattialla, siellä ei ole enään edes huonekaluja, ainoastaan mankka ja minä. Pitäisi mennä jo syömään, mutta aijon olla huoneessani viimeiseen asti, kunnes ei enää ole vaihtoehtoja.
"Syömään!" huusi äiti keittiöstä. Nyt oli mentävä, nyt tai ei koskaan. Kaappasin mankan kainalooni ja menin alakertaan. Irvistin matkalla kissalleni Pörrölle, joka vain makasi muuttolaatikoiden päällä. "Sillä on niin helppoa, ei se tästä muutosta mitään ymmärrä", mietin.
Menin keittiöön, jätin radion pöydälle ja istuin pöytään. Ruoka oli hyvää, makaronia ja jotain sienikastiketta. Äiti ja isä olivat jo syöneet, joten jäin yksinäni.
Kaikki oli valmista, enää ei tarvinnut kun astua muuttoautoon ja jättää kaiken taakseen. Halasin vielä kerran parhaan ystäväni Sannan, joka oli asunut naapurissa ihan pienestä asti, ja nousin autoon. En katsonut taakseni, en itkenyt. Muiden edessä itkeminen on heikkoutta. En halua näyttää heikolta. Ehkäpä siksi laitoin aamulla niin tajuttoman tummat meikit. Yrittäkääpäs sen läpi nähdä tunteeni. Kukaan ei huomaa, että pelkään enemmän kuin milloinkaan.
Nukahdin autoon ja heräsin vasta kun auto kaartoi uuden talomme pihaan. Kodiksi, sitä vanhanaikaista rakennusta en pystyisi koskaan sanomaan, enkä koskaan. Menimme katsomaan taloa sisältä päin. Se oli hieno, minä jopa pidin huoneestani, mutta en näyttänyt sitä. Sitä iloa en vanhemmilleni suonut, jotkat riistivät minut rakkaan ytäväni luota, kotoani.
Kaikki huonekalut ja tavarat oli tuotu sisään. Aloin järjestellä huonettani, ensin vaatteet, sitten loput. Kaikki yksitellen, ja samalla karvaasti muistellen, millä paikalla ne olivat edellisessä, rakkaassa huoneessani. Kun olin saanut kaiken valmiiksi, menin ulos. Vähän kauempana annoin kaiken tulla surun tulla ulos. Huusin, kiljuin, potkin, hakkasin, itkin ja kiroilin. Kun lopetin, huomasin että se tosiaan auttoi. En tiedä miksi, mutta se tosiaan auttoi. Ehkä ihmisen ei ole hyv' antaa asioiden patoutua sisäänsä, niiden pitää vaan antaa tulla ajallaan.
Muutosta oli jo kulunut viikkoja, eikä minulla ollut yhtään ystävää. Kaipasin kotiin. Mieleeni tuli eräästä laulusta kohta: "rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana." Se sopi tilanteeseeni. Nukahdin.
Kun nousin ylös, päivä oli jo aluillaan. Meikkasin ja menin keittiöön. Siellä äiti ja isä istuivat ja itkivät. En ollut koskaan ennen nähnyt isän itkevän. Äiti katsoi minuun ja sanoi itkuisella äänellä: "Sanna on kuollut. Hän jäi rekka-auton alle."
Juoksin ulos ja paiskoin oven perässäni kiinni, kuulin vain äidin huutavan nimeäni perääni. Menin läheisen lammen rantaan itkemään. "Ei mulla ole enää syytä elää", ajattelin. Sanna sanoi minulle kerran näin: "En aina voi sua ymmärtään, sä koitit mulle selittää, ei oo järkee jatkaa elämää, mä tahdoin olla sulle syy jatkaa huomiseen. Sä olet perhonen perhonen, jonka siivet eivät kauas kantaneet, sä väsyit kylpyhuoneeseen. Sanna puhui minulle noilla sanoilla kun oli yrittänyt viimeksi itsemurhaa, meidän kyldpyhuoneessamme. Nyt ne sanat muistuivat mieleeni. Siinä oli minulle syy jatkaa huomiseen.
Menin kotiin, halasin äitiä ja isää, pyysin heiltä anteeksi ja menin huoneeseeni itkemään..
^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^
Olis kiva saada kommenttia vaikka onkin pari vuotta vanha novelli.. Taisi olla ensimmäisiäni.
"Syömään!" huusi äiti keittiöstä. Nyt oli mentävä, nyt tai ei koskaan. Kaappasin mankan kainalooni ja menin alakertaan. Irvistin matkalla kissalleni Pörrölle, joka vain makasi muuttolaatikoiden päällä. "Sillä on niin helppoa, ei se tästä muutosta mitään ymmärrä", mietin.
Menin keittiöön, jätin radion pöydälle ja istuin pöytään. Ruoka oli hyvää, makaronia ja jotain sienikastiketta. Äiti ja isä olivat jo syöneet, joten jäin yksinäni.
Kaikki oli valmista, enää ei tarvinnut kun astua muuttoautoon ja jättää kaiken taakseen. Halasin vielä kerran parhaan ystäväni Sannan, joka oli asunut naapurissa ihan pienestä asti, ja nousin autoon. En katsonut taakseni, en itkenyt. Muiden edessä itkeminen on heikkoutta. En halua näyttää heikolta. Ehkäpä siksi laitoin aamulla niin tajuttoman tummat meikit. Yrittäkääpäs sen läpi nähdä tunteeni. Kukaan ei huomaa, että pelkään enemmän kuin milloinkaan.
Nukahdin autoon ja heräsin vasta kun auto kaartoi uuden talomme pihaan. Kodiksi, sitä vanhanaikaista rakennusta en pystyisi koskaan sanomaan, enkä koskaan. Menimme katsomaan taloa sisältä päin. Se oli hieno, minä jopa pidin huoneestani, mutta en näyttänyt sitä. Sitä iloa en vanhemmilleni suonut, jotkat riistivät minut rakkaan ytäväni luota, kotoani.
Kaikki huonekalut ja tavarat oli tuotu sisään. Aloin järjestellä huonettani, ensin vaatteet, sitten loput. Kaikki yksitellen, ja samalla karvaasti muistellen, millä paikalla ne olivat edellisessä, rakkaassa huoneessani. Kun olin saanut kaiken valmiiksi, menin ulos. Vähän kauempana annoin kaiken tulla surun tulla ulos. Huusin, kiljuin, potkin, hakkasin, itkin ja kiroilin. Kun lopetin, huomasin että se tosiaan auttoi. En tiedä miksi, mutta se tosiaan auttoi. Ehkä ihmisen ei ole hyv' antaa asioiden patoutua sisäänsä, niiden pitää vaan antaa tulla ajallaan.
Muutosta oli jo kulunut viikkoja, eikä minulla ollut yhtään ystävää. Kaipasin kotiin. Mieleeni tuli eräästä laulusta kohta: "rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana." Se sopi tilanteeseeni. Nukahdin.
Kun nousin ylös, päivä oli jo aluillaan. Meikkasin ja menin keittiöön. Siellä äiti ja isä istuivat ja itkivät. En ollut koskaan ennen nähnyt isän itkevän. Äiti katsoi minuun ja sanoi itkuisella äänellä: "Sanna on kuollut. Hän jäi rekka-auton alle."
Juoksin ulos ja paiskoin oven perässäni kiinni, kuulin vain äidin huutavan nimeäni perääni. Menin läheisen lammen rantaan itkemään. "Ei mulla ole enää syytä elää", ajattelin. Sanna sanoi minulle kerran näin: "En aina voi sua ymmärtään, sä koitit mulle selittää, ei oo järkee jatkaa elämää, mä tahdoin olla sulle syy jatkaa huomiseen. Sä olet perhonen perhonen, jonka siivet eivät kauas kantaneet, sä väsyit kylpyhuoneeseen. Sanna puhui minulle noilla sanoilla kun oli yrittänyt viimeksi itsemurhaa, meidän kyldpyhuoneessamme. Nyt ne sanat muistuivat mieleeni. Siinä oli minulle syy jatkaa huomiseen.
Menin kotiin, halasin äitiä ja isää, pyysin heiltä anteeksi ja menin huoneeseeni itkemään..
^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^
Olis kiva saada kommenttia vaikka onkin pari vuotta vanha novelli.. Taisi olla ensimmäisiäni.
Vastaukset 3
Vanhimmat
ihan hyvä...tosin sillee kaikki tapahtu vähä nopeesti..mutt hyvä..ni oliks toi sun eka novelli vai?
Tais se eka olla. Mut mä kirjotin sen käsin siks se on niin nopeesti etenevä kun en jaksanut jaaritella:) Ja se siis tosiaan on kirjotettu joskus 12 vuotiaana..
Ei ollenkaan hullumpi 12-vuotiaan(?) kirjoittamaksi... Itse tosin en kehtaisi niitä sen aikaisia näytille laittaakaan...:) Sen verran tökeröjä nuo omat tekeleeni kuuden vuoden takaa ovat...
Hiukan hyppelehtivä tuo juoni...tai siis, alkaa kaipuulla kotiin, ja toimii aiheena, mutta sitten jotenkin, täysin irrallisena tuo loppu ja lapsuudenystävän kuolema...jota et sitten ole pahemmin jaksanut kästelläkään... (Muuten kuin siteeraamalla tuota "Ilonaa", Apulannan ehkä hienointa biisiä) Hätäistä, niin kuin myönsitkin, mutta 'lapsena' sitä tulee sorruttua vähän kaikkeen. Juoneen kun pitää saada mahtumaan kaikki ajatukset kerralla :)