Tää täytyy kyllä laittaa. Jatkoa seuraa ehkä myöhemmin. Tai sitten ei. Meneehän se näinkin?
EMMALLENI (29.09.06)
1/5
Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.
Katukahvilan pöydästä katselin kävelykadun suuntaan -
ja sinä astelit pöytääni kohti.
Seisahduit siihen, katsoimme toisiimme.
Mihin ensinnä ihastuin?
Kävelytyyliisi,
ja hellyyttä pursuviin silmiin.
Tuntui kuin olisit sanonut minulle, vaikka et vielä puhunut mitään:
Olen sinun.
Ojensin käteni, ja ihme: et kadonnut,
et väistänyt kosketustani.
Sinä tulit!
Koko maailma avautui hetkessä,
menneet pettymykset asettuivat oikeisiin
mittasuhteisiin,
linnut alkoivat laulaa kirkkaammin.
Tunnustan: rakastuin.
Minä rakastan sinua, Emma!
Ihmeellisiä, ihmeellisiä sanoja.
Olenko lausunut niitä koskaan ennen?
Näin vakaasti, en.
Näin todesti, en koskaan ennen.
Nyt - rakastan sinua!
Ja linnut taivaalla visertävät yhä uudelleen:
Emma.
Yhä uudelleen, vain Emma.
EMMALLENI (29.09.06)
1/5
Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.
Katukahvilan pöydästä katselin kävelykadun suuntaan -
ja sinä astelit pöytääni kohti.
Seisahduit siihen, katsoimme toisiimme.
Mihin ensinnä ihastuin?
Kävelytyyliisi,
ja hellyyttä pursuviin silmiin.
Tuntui kuin olisit sanonut minulle, vaikka et vielä puhunut mitään:
Olen sinun.
Ojensin käteni, ja ihme: et kadonnut,
et väistänyt kosketustani.
Sinä tulit!
Koko maailma avautui hetkessä,
menneet pettymykset asettuivat oikeisiin
mittasuhteisiin,
linnut alkoivat laulaa kirkkaammin.
Tunnustan: rakastuin.
Minä rakastan sinua, Emma!
Ihmeellisiä, ihmeellisiä sanoja.
Olenko lausunut niitä koskaan ennen?
Näin vakaasti, en.
Näin todesti, en koskaan ennen.
Nyt - rakastan sinua!
Ja linnut taivaalla visertävät yhä uudelleen:
Emma.
Yhä uudelleen, vain Emma.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Päivämäärä lipsahti väärin. Runo on siis tietty kirjoitettu tänään 29.8. Jos vielä laitan kohdan 2/5. Osat 3 - 5 lieneekin sitten parempi jättää laittamatta. No, jatkan ainakin tämän verran...
2/5
Vein sinut asunnolleni.
Olit kiinnostunut kaikesta mikä on minun.
Onko siitä vasta kolme päivää?
Tuntuu kuin olisimme tunteneet pitkään.
Aina.
Tutustuit tarkkaan -
kuinka asun,
tunnustelit huoneissani
miltä tuntuu täällä, tämän miehen kodissa.
Minua vain huvitti uteliaisuutesi, ja olin levollinen:
ei tarvinnut pelätä että paljastuisin
ja lähtisit pois.
Kaikki oli avointa välillämme.
Kaikki oli avointa välillämme heti.
Emma.
- -
Käteni liikkuvat selässäsi
ja sinä työnnät kielesi korvaani.
Minä nauran, sysään sinua hellästi kauemmas.
Sinä tulit maailmaani kuin ihme,
ja linnut visertävät:
Emma.
olen aina lukenut runosi, olen aina ollut
yhtä äimän käkenä, niin nytkin.
En tiedä, miten osaan kommentoida, mutta
yritän kuitenkin jotenkin.
Tyylisi on erikoinen, joskus ronskikin
ollut muistaakseni.
Runosi ovat pitkiä, mutta ei puuduttavia,
ajatuksia herättäviä aina, ne jaksaa lukea
loppuun kuitenkin, ja mielenkiinto säilyy.
Nämä Emma-runot olivat aidon oloisia,
lienevätkin aidosti Emmalle kirjoitettuja.
Lauseet on melko pitkiä, mutta ne kulkee
silti hvyin, ja sointuvat toinen toisiinsa.
Tunnen itseni/runoni aloittelijan tekeleik-
si omiesi rinnalla, mutta jatkan silti
runojeni rustaamista.
Ehkä kasvan vielä isommaksi tytöksi ja opin
itsekkin parempia tekemään.
Kiitokset Emma-runoista, todella pidin.
Ole sinä vaan se Rellu joka olet. Kyllä asia lienee niin että minun runoni ovat sanahelinää ja kikkailua sinun runojen rinnalla. Luon illuusioita aidoista tunteista, mutta sun runoissa sentään on oikeasti aitoja tunteita. Huomaan.
Ja tuskinpa sun täytyy isommaksi kasvaa jotta oppisit parempia runoja tekemään...
Ole vaan sinä ite. :-)
Kasvua kyllä tarvitsee jokainen. Omaksi aidoksi itsekseen tulemista. Sen löytämistä mitä aidoimmillaan on.
Joskus siihen tarvitaan kylmiä tuulia. Ne voivat saada käpristymään, menemään kuoreen ja kasvattamaan panssarin sielun ympärille - mutta toisaalta, jos uskaltaa, voi astua kalliolle sielu vereslihalla kasvot tuulta vasten:
Ah, elämää - minä olen ja hengitän, ehkä kyyneleet kasvoillani mutta sittenkin, kiitos elämästä!
Täytyy vaan kohdata itsensä niitä toisia syyttelemättä.
Eikä itseäänkään ole hyvä loputtomiin syytellä.
Siinä se on? Kohdata elämän raadollisuus sulkematta silmiään toisten ja omalta itsekkyydeltä, mutta siitä huolimatta - ja juuri sen tähden - luovia läpi menettämättä uskoaan elämään.
Runoistani vielä. Jos tyyliäni tulkitsen jotenkin...
Niiden aitous ehkä on siinä että ne on oikeiksi tunteiksi pukeutuvaa merkityksetöntä sanakikkailua antaen rivien välistä ymmärtää että takana sittenkin on aitoja tunteita joita sanakikkailuun paetaan?
Ehkä laitan Emmalleni-runon loput tuohon vielä. Mietin.
Tällaisen tänä aamuna herättyäni kirjoitin:
USKALSIN OTTAA SINUA KOHTI
uskalsin ottaa sinua kohti
haparoivan askeleen
ja rohkaiseva hymysi
auttoi jatkamaan
kunnes kaikki
uskaliaasti ja herkkänä rakennettu
lähti kuin dominopalikat kaatumaan
ja sieluni käpristyi
sitä muistelen väkisinkin
ja tahtoisin selittää
mutta en uskalla
kun nainen nyt katsoo kysyvin silmin
hän varmaan lähtee kohta
luulee ettei minua kiinnosta ja kohauttaa olkapäitään
puren huultani
niin syntyi kaamoksen pimeyteen kevät
vihreät lehdet ja kaivattu laulu
alkoi värähdellä ja pulputa sisälläni elämän tuntu
kunnes kaikki
uskaliaasti ja herkkänä rakennettu
lähti kaatumaan
sieluni vetäytyi piiloon ja käpristyi
tähän pelokkaaseen ja vastustavaan asentoon
kaikkea aikaisempaa muistelen väkisinkin
tahtoisin selittää
kun uusi kevät pitkän talven jälkeen näyttää
ensimmäisiä merkkejään
tämä sisälläni padottu virta
hitain ja haparoivin liikkein
tempoilee vapauteen
miksi väistän kosketustasi
ja käännyn kätesi ulottuvilta
varmaan luulet kohta ettei minua kiinnosta
ja lähdet
tahtoisin nyt avautua ja itkeä syliäsi vasten
menneet pettymykset mutta
kuinka uskallan sen tehdä
puhun seinälle
kuuletko nainen
minä tahtoisin mutta ymmärrä toki
anna minulle aikaa
ehkä uskallan ja sinä olet vieläkin siinä
ja linnut laulavat
hänen mentyään puhun seinälle
ja kuvat sulavat yhteen
kaikki on taas poissa
ympärilläni tuttu autius kuin
talvinen viima puhaltaisi nurkista
yksinäisyyteni maastoon
alennat itseäsi, eivät runosi ole sanahelinää
kikkailusta puhumattakaan, eikä kannata
tehdä edes vertailuja sun runot/mun runot vaikka
itse otinkin sen esille kommentissani, niin
loppujen lopuksi kirjoitamme kumpikin niillä
eväillä mitkä omaamme.
Kiitän kuitenkin kommentoinnistasi omiin
runoihini. Eivät ole omat runonikaan aina
edes elävästä elämästä, haavetta, unelmaa,
tuskaa kaiken sekoitusta, välillä omasta
elämästä syntyneitä tuntemuksia, toisinaan
jonkun muun/muiden elämästä kertovia.
En ole lähellekkään tyytyväinen omiin tuot-
toksiini. Osassa onnistun, siis omalla arvos-
teluasteikollani mitattuna, melko hyvin ja
osa on väkisin synnytetyn oloista, kun luen
niitä jälkeenpäin, so ?
Tehty mikä tehty.
Sitä kasvua tarvitaan jokainen, eikä tässä
runoilussa tule koskaan niin isoksi, etteikö
vielä olisi vara kasvaa, niin se vaan on.
Kehitystä toivon mukaan kuitenkin ajan oloon
tapahtuu, sitä kasvua.
Kommenttisi oli niin hienoilla sanavalinnoilla
höystelty, kuten
* Joskus siihen tarvitaan kylmiä tuulia.
Ne voivat saada käpristymään,
menemään kuoreen ja kasvattamaan
panssarin sielun ympärille - mutta toisaalta,
jos uskaltaa *
jne, luin nautinnolla jokaisen rivin, jokaisen
kappaleen, kaikki - kiitos.
Tämä Emma runo jätti haikean olon ja kaipauksen,
tunteen, että pitää ottaa syliin ja antaa itkeä
ne tunteet, jotka sisälläsi myllertää.
sinä sanoit että rakastat minua
ja sielusi on tulessa
etkä koskaan käännä kelkkaasi
jos mukaani lähdet
et koskaan jätä
tässä sitä nyt ollaan
kahden ja puolen vuoden jälkeen
minä joka tunsin itseni niin vahvaksi
kun seisoimme rinnakkain kallion laella
huohotan tuhkaksi palaneena
sinun liekehtivän sielusi paineessa
todellakin
et kääntänyt kelkkaasi
sinä syöksyit ja yhä syöksyt suoraan yli
raastat minut riekaleiksi
- - -
PEACE. Pitäkää toisistanne huolta. :-)
Hyvää elämää ja kaunista kesän jatkoa, syksykin on ihana vuoden aika.
T:
äitiparta
Kiitos ja niiaus runoistasi,
pidin niistä todella paljon,
mielenkiinnolla ja innostuneena jaksaa lukea loppuun asti,,, :))
kaikkea hyvää sulle, kaunis on sielusi :))
rakkaudella Anskuliini siipiään havisuttaa,,,
sanattomaksi menee jälleen hän,
kun lukee runoasi - huoks.
En enempää enkä vähempää siitä sano,
uskon että edellä mainitulla olen
sanonut tarpeeksi siitä, mitä mieltä
runostasi olin.
Syksy on parhaimmillaan, kun ruska puhkeaa
kauneimpiin kukkiinsa.
Kaikkea hyvää äitiparta, rakkautta elämääsi
toivon, halaan ja kiitän.
kauniista toivotuksistasi ja halauksesta.
Kumartaen poistuu hän,
jonka sisällä on paljon itkemättömiä itkuja.
Sydämellinen halaus myöskin sinulle arvokas Rellu, sekä Anskuliinille, kaikille teille rakkaat ystävät, koette sitten runoni ja toivotukseni kuinka tahansa, lämpimästi
peace.
EMMALLENI (29.08.06)
1/5
Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.
Katukahvilan pöydästä katselin kävelykadun suuntaan -
ja sinä astelit pöytääni kohti.
Seisahduit siihen, katsoimme toisiimme.
Mihin ensinnä ihastuin?
Kävelytyyliisi,
ja hellyyttä pursuviin silmiin.
Tuntui kuin olisit sanonut minulle, vaikka et vielä puhunut mitään:
Olen sinun.
Ojensin käteni, ja ihme: et kadonnut,
et väistänyt kosketustani.
Sinä tulit!
Koko maailma avautui hetkessä,
menneet pettymykset asettuivat oikeisiin
mittasuhteisiin,
linnut alkoivat laulaa kirkkaammin.
Tunnustan: rakastuin.
Minä rakastan sinua, Emma!
Ihmeellisiä, ihmeellisiä sanoja.
Olenko lausunut niitä koskaan ennen?
Näin vakaasti, en.
Näin todesti, en koskaan ennen.
Nyt - rakastan sinua!
Ja linnut taivaalla visertävät yhä uudelleen:
Emma.
Yhä uudelleen, vain Emma.
2/5
Vein sinut asunnolleni.
Olit kiinnostunut kaikesta mikä on minun.
Onko siitä vasta kolme päivää?
Tuntuu kuin olisimme tunteneet pitkään.
Aina.
Tutustuit tarkkaan -
kuinka asun,
tunnustelit huoneissani
miltä tuntuu täällä, tämän miehen kodissa.
Minua vain huvitti uteliaisuutesi, ja olin levollinen:
ei tarvinnut pelätä että paljastuisin
ja lähtisit pois.
Kaikki oli avointa välillämme.
Kaikki oli avointa välillämme heti.
Emma.
- -
Käteni liikkuvat selässäsi
ja sinä työnnät kielesi korvaani.
Minä nauran, sysään sinua hellästi kauemmas.
Sinä tulit maailmaani kuin ihme,
ja linnut visertävät:
Emma.
3/5
Ainoastaan yksi asia sinulle täytyy
vielä opettaa:
että jätät kaluni rauhaan.
Yritän olla kanssasi kärsivällinen
siinäkin, Emmani.
Entiseen heilaani verrattuna toki -
vaikka yksin jäätyäsi järsitkin kaikkea,
etunasi on tämä:
kun tulen illalla kotiin minun ei tarvitse
juurta jaksaen selittää ja perustella
kenen kanssa olen ollut,
missä ja miksi.
Hyväilen selkääsi hieman: sinä värähdät ilosta -
rapsutan korvasi takaa ja olet tyytyväinen.
Sinä olet tyytyväinen Emma,
taivaan lahja ihmiselle:
miehen paras toveri, kalakaveri
ja iltojen ilo.
4/5
Onko siitä tosiaan vain kolme päivää?
Tuntuu kuin olisimme tunteneet toisemme aina...
Katson sinuun ja hymyilen.
Heilutat häntääsi,
painaudut jalkaani vasten.
Marianne täytyi viedä kahville, elokuviin -
milloin minnekin,
sinulle riittää pieni lenkki
pari kertaa päivässä.
5/5
Minä muistan sen aina Emmani,
se oli rakkautta, rakkautta ensi silmäyksellä!
Täytimme paperit entisen isäntäsi kanssa,
ja kun hän lähti vilkuttaen
et edes katsonut hänen peräänsä.
Linnut visersivät nimeäsi - ja visertävät yhä uudelleen.
Yhä uudelleen visertävät linnut.
Emma.
Me olemme alusta asti
luodut toisillemme.
- -
Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.
Katukahvilan pöydästä katselin kävelykadun suuntaan -
ja sinä astelit pöytääni kohti.
Seisahduit siihen, katsoimme toisiimme.
Mihin ensinnä ihastuin?
Kävelytyyliisi,
ja hellyyttä pursuviin silmiin.
Tuntui kuin olisit sanonut minulle, vaikka et vielä puhunut mitään:
Olen sinun.
Ojensin käteni, ja ihme: et kadonnut,
et väistänyt kosketustani.
Sinä tulit!
Koko maailma avautui hetkessä,
menneet pettymykset asettuivat oikeisiin
mittasuhteisiin,
linnut alkoivat laulaa kirkkaammin.
Tunnustan: rakastuin.
Minä rakastan sinua, Emma!
Ihmeellisiä, ihmeellisiä sanoja.
Olenko lausunut niitä koskaan ennen?
Näin vakaasti, en.
Näin todesti, en koskaan ennen.
Nyt - rakastan sinua!
Ja linnut taivaalla visertävät yhä uudelleen:
Emma.
Yhä uudelleen, vain Emma.
- - -
Tarina oli siis tämä. Runoilija kirjoittaa runoa kuinka hän hankki koiransa, ihanan Emman. Tietysti, kirjoittaa varsin liioitellen ja ilkikurisestikin, kuin kirjoittaisi rakkausrunoa, käyttää samanlaisia sanoja ja ilmauksia.
Mistä kuka tietää onko hän kirjoittanut naiselleen vai koiralleen? Ei mistään. Ainoastaan hän itse joka kirjoittaa, tietää asiansa. Koirastahan minä!
Runo on osittain autenttinen ja tosi.
Äitiparta todellakin kirjoitti koiran hankkimisesta, liioitellen ja hieman ilkikurisesti. Tapansa mukaan pohdiskellen, kuinka luettu teksti saa merkityksensä lukijan mielessä ja muuntuu hänen mielikuviensa mukaiseksi, niin.
Kuitenkin kyseessä on fiktio. En ole hankkinut koiraa.
Kyseessä on siis kuvitelma runoilijasta joka koiran hankittuaan kirjoittaa kyseisestä tapauksesta runon, pohdiskellen ihmisten tapoja käyttää sanoja, kirjoittaa ja lukea. Runo on fiktiota ja faktaa.
Miuh - sanoi hertta neiti
ja pyydysti taas yhden kärpäsen =)
Muistitko etunimeni
vaikka käytänkin toista?
tai sitten näinkin:
keksit nimen muistamatta
että se on etunimeni
vedit sen hatustasi
tai söit juuri marianne-karkkeja
no, miten vaan ( sinä senkin partasuti =) jonka etunimenalkukirjain
alkaa myös M )
" Marianne täytyi viedä kahville, elokuviin
- milloin minnekin..."
TÄYTYI >< voioihoijoi doiduudaatröö
oli se kamalaa kun täytyi mua vetää pitkin
P...rin toria
**
Ehkä siun kannataisi vakavasti harkita koiran ottoa -
se jaksaisi lipsutella kiltisti kaikkea
ja se saisi vetää sua pitkin P...rin toria
eli fiktiota olisikin se, että otat
koiran nimeltä Marianne ja faktaa
että jonain päivänä luoksesi kävelee
söpösti sipsuttaen ihana Emma
JOS VAIKKA KUKA MUTTA MINKÄ VERRAN
Jos vaikka kuka
Mutta minkä verran
Hermoon viiltävä kipu
Kun ei osaa päättää
Kukkaset lakastuvat maljakossa
Nopeutettu filmi: pilvet taivaan yli kiitävät
Minä nojatuolissa
Hakkaan kämmenellä otsaa
Täytyisi tehdä päätöksiä
Suunnitelmia ja ratkaisuja vaikka minkälaisia
Kelaan kuvaa taaksepäin ja ne liikkuvat
Takaperin
Jos vaikka
Jos vaikka sinua joku kosketti,
pienen hetken verran.
Jos vaikka jätti polttavan
kivun
joka sisään asti viiltää.
Päätöksen vaikeus
astuakko eteen
vaiko pysähtyä -
kuunnella sisintä.
Kukat lakastuivat,
hän ei palannut
pilvet kiitävät kuitenkin
ja sinä vain istut
otsaasi kämmenellä hakaten.
Mitä tapahtui, vai tapahtuiko mitään ??
Kuvat kulkevat taaksepäin
ja sinä vain istut.
Et osaa tehdä päätöksiä,
istut ja ihmettelet,
elämäsi lipuu ohi.
Ai sellaisia ajatuksia? Niinpä. Runot synnyttävät ihmisessä tunnelmia omien muistikuvien ja emotioiden kautta sekä millaisissa yhteyksissä on tottunut tietynlaisia lauseita kuulemaan.
Luulen, että tuon tyyppiset päättämättömyyden hetket ja epätoivoinen tuntu elämän lipumisesta sormien läpi on jokaiselle tuttuja jossain määrin. Yleisinhimillisiä kokemuksia ajan rattaassa kun ihminen sekä hapuilee että pelkää lähelle toista?
Uskaltaako vai ei.
Minäkin kirjoitan kokemuksista, mielikuvista ja tapahtumista jotka ei aina ole faktisesti omiani. Ei tämäkään. Runo ei siis kuvaa itseäni istumassa nojatuolissa. Lähtökohtana oli muistikuvani luontofilmistä jossa luonnon tapahtumia näytettiin nopeutettuna kuvana.
Kuvittelin henkilön istumaan nojatuoliinsa ja siinä oman päättämättömyytensä keskellä joko katselee kyseistä kuvasarjaa videolta tv:stään tai on aikaisemmin nähnyt ja muistelee mielessään. Lopuksi laittaa filmin pyörimään takaperin ja näkee että liikkuvathan ne asiat toiseenkin suuntaan.
Mutta mikä on sanomattakin selvää, kipuna kaikessa: filminauhoja voidaan liikutella ja kuvia liimailla uudenlaisiksi kollaaseiksi, mutta elämä liikkuu vain yhteen suuntaan - kaiken runoilunkin keskellä vuodet kuluvat. Arki tärkeine ihmisineen ja ratkaisuineen on enemmän kuin sanamaalailua, on tässä ja nyt.
Tehtyjä ja tekemättömiä ei saa takaisin.
- -
Runoa kirjoittaessa mulla ei kyllä ollut mielessä mihinkään tiettyihin asioihin, esimerkiksi rakkaussuhteeseen liittyvää päättämättömyyttä, vaan yleisesti ottaen valintojen paljous ja ihmisen tuskastuminen tuhansien vaihtoehtojen edessä, jos suunta ei ole selvillä.
Tarkoitus ei ollut luoda selkeäpiirteistä kuvaa ihmisen päättämättömyydestä enkä ajatellut mitä runon alussa mainittu "jos vaikka kuka" tai "minkä verran" pitävät sisällään. Ne oli lakonisia lausahduksia joista runo lähti liikkeelle. Tarkoitukseni oli vähillä ja lausahduksen omaisilla ilmauksilla luoda omituinen ja vähän hämmentäväkin, ehkä myös kirpeän huvittava runo josta ei selkeästi osaa sanoa, mistä tässä on kyse, mutta josta välittyisi jonkinlaista päättämättömyyden tunnetta ja kipua ajan kulumisesta ja että lukija jollain tapaa havahtuisi pohdiskelemaan omia valintojaan joko tietoisella tai tiedostamattomalla tasolla.
Päällimmäiseksi kait jää kuva itseään kämmenellä päähän läiskivästä henkilöstä päättämättömyytensä keskellä nojatuolissaan. Tragikomiikkaa. Kirjoitettuani huomasin että lyhyet lauseet terävine tavuineen (esim.: jos vaik-ka ku-ka / mut-ta min-kä ver-ran) vahvistavat vaikutelmaa.
Lähtiessäni kirjoittamaan kyseistä runoa minulla ei vielä ollut mielessäni tuota kämmenellä otsaan läiskimistä, kuten sanoin, lähdin vain liikkeelle aloitussanoista. Joten saattaa olla että edellä käyttämäni lyhyet lauseet ja niiden rytmi synnyttivät sitten lauseen "hakkaan kämmellä otsaa".
Eipä siinä sen syvällisempiä...
- -
Joissain runoissa minulla on jo alussa tietty päämäärä, ikäänkuin hahmotelma tai luonnos, mutta yleensä runoni lähtevät joko jostakin sanasta tai mielikuvasta ikäänkuin sattumanvaraisesti, sana johtaa toiseen enkä alussa vielä yhtään tiedä mihin päädyn. Tapani kirjoittaa on siis tajunnanvirtaa, se perustuu assosisaatioihin, mielleyhtymiin. Tällöin en ajattele kirjoitettavaa teksiä älyllisesti, kyseessä on intuitiivinen kirjoittaminen.
Olennaista kuitenkin on myös toinen taso, älyllisempi, jota harjoitan samanaikaisesti. Älyllisellä tasolla tarkastelen kirjoitustapahtumaa kuin ulkopuolisena, jolloin kirjoitan runon sekaan havaintoja hänestä joka kirjoittaa: runon kirjoittaja muuttuu mielikuvitushenkilöksi, ei enää ole objektiivisesti ottaen minä. Tuo runoilija sitten pohdiskelee kirjoitustapahtumaa. Monimutkaistako? Jotenkin tällä tavalla olen havainnut sen menevän.
Runoissani on siis yleensä kaksi tasoa.
1. Mielikuvien ja assosisaatioiden virta,
2. Runoilija joka kirjoittaessaan tarkastelee mielikuviaan ja assosisaatioitaan, niiden muuntumista sanoiksi ja kirjoitukseksi, näin kirjoittaen assosisaatioidensa joukkoon havaintoja itse kirjoittamistapahtumasta, sekä muutenkin pohdiskelee sanoja ja niiden taas synnyttämiä mielikuvia, yleistä informaatiopeliä ja kuinka lauseilla ihmisiin vaikutetaan.
Kyseisten runojen runoilijahenkilö ei siis tarkalleen ottaen voi olla minä vaan on mielikuvitushahmo, tämä on selvää, koska runojen tapahtumat (kuten tässä tapauksessa kämmenellä päähänsä läiskivä mies) eivät ole omasta elämästäni. Niin myöskään runoilijahenkilö, joka kirjoittaessaan tarkastelee tapahtumia ominaan, ei voi olla minä.
Runojen kuvaamat tapahtumat tapahtuvat siis kuvitteelliselle henkilölle joka kirjoittaa elämänsä tapahtumista runoa ja kirjoittaessaan tarkastelee kirjoittavaa itseään.
Joukossa on tietty jonkin verran henkilökohtaisiakin tuntojani, nousevathan fiktiivisen runoilijan tuntemukset assosisaatioina minun, todellisen tekijän sisimmästä. Mutta ulkopuolisen henkilön on hyvin vaikea, suorastaan mahdoton aprikoida mikä runoissani on suoraan minun tunne-elämästä ja elämäni tapahtumista. Tuskinpa sitä voi sanoa läheinenkään ihminen. Itsellekin se on usein silkkaa arvoitusta. :-)
Harvassa ovat runot joissa nimenomaan omana itsenäni kirjoitan selkeästi omista tunnoistani ja joiden "sinä" on joku tietty todellinen henkilö jolle runon osoitan. Sellaisia runoja on toistaiseksi syntynyt vain muutamia. Niin että yksiselitteisen henkilökohtaisia rakkausrunoja olen koko elämäni aikana kirjoittanut varmaan alle parikymmentä.
Poikkeuksen runoissani muodostavat selkeästi hengelliset runot. Niissäkin on joissain tapauksessa mukana mielikuvitusta tapahtumien muodossa sekä epäselviä mystisiä sävyjä, mutta ei moniulotteista informaatiopeliä, ulkokohtaista tarkastelua ja tarkastelun tarkastelua.
Hengelliset runoni on muutenkin minulle rakkaimpia siinä mielessä että niissä kirjoitan todellisena itsenäni siitä mikä minulle on rakkainta.
Ei silti, kyllä nämä rakkausrunot-palstankin runot jollain tapaa minua itseäni on. Ihminen kun on moniulotteinen pakkaus!
Ja tulipa taas selitystä.
tuli todella selitystä, minen ees yrittämällä
yltäis samalle tasolle, mutta liekkö tuo ees
puute, noup !
Soon hyvä, jos pystyy ilmentämään noinkin moni-
sanasesti itseään/ajatuksiaan, ei siinä mitään.
Joo, ymmärsin kyllä, ettei runossani ollutkaan
varsinaisesti mitään kuningasajatusta, otsikko
jo itse asiassa kertoi sen, mutta minä nyt vaan
taas noita omia rönsyjäni levittelin, ja muodos-
tin ne muunnellen/muokaten runoasi omien mielty-
mysteni mukaisesti,heikolla tuloksella, mutta
kuitenkin.
Hemmetin hyvin perustelit kaiken runosi sisäl-
löstä *peukku pystyssä*
Oikeesti, luin kokonaan sun vastauksen, enkä
muista varmaan puoliakaan, mutta toki sen,
että perustelusi olivat hyviä.
Halusin vaan vielä kertoa, miksi/miten oma
vastausrunoni syntyi.
Kiitti taas mielipiteiden vaihdosta,
kiwaa päivän jatkoa, hymyillään :D
terkuin Rellu
Maa katosi jalkojeni alta
kun suutelit
Avaruudet kieppuivat toistensa ympäri
ja putosin
Nojatuolissani näprään partaani
tässä istun, hitto, olisin halunnut vielä nukkua
Maa katosi jalkojeni alta
kun suutelit!
Ja kankein jaloin minä nousen
sammuttamaan television sykkivän kuvaruudun
Siellä joku chattailee:
täällä olisi yksi vailla seuraa
Kohta huomaan hihittäväni
ja röhähdän nauruun
Otinko hetken aikaa hänet kuin tosissani
luulin itse istuvani tässä
Maa katosi jalkojeni alta
kun häntä suutelit
(kirjoitettu 31.08.06 klo noin 13:50 - 13:55)
- -
Tämä runo nyt lähti liikkeelle sanoista ja tunnelmasta "maa katosi jalkojeni alta / kun suutelit" ja seuraavaa lausetta "avaruudet kieppuivat toistensa ympäri / ja putosin" kirjoittaessa alkoi syntyä kuvitelma kirjoittajasta (runon kokija ja samalla fiktiivinen runoilijahenkilö) joka on muistikuvastaan (suudelma) juuri pudonnut arjen todellisuuteensa (nojatuoli). Seuraavassa lauseessa kuva täsmentyi: kyseessä ei olekaan muistikuva, muisto jostakin joka on tapahtunut hänelle ja jollekin toiselle, vaan uni josta hän juuri heräsi. Tässä vaiheessa avoimeksi jää koskiko uni jotakin todellista henkilöä, kenties mennyttä rakastettua. Se asia ei näköjään selvinnyt vielä runon lopussakaan.
Siinä esimerkki assosisaatioihin perustuvasta intuitiivisesta tavastani kirjoittaa...
Runon lopussa tuli tyypillisesti esiin tai lisäyksenä vielä tämä yksi taso. Kun runon kokija ja samalla fiktiivinen kirjoittaja on kuvitelmaa, on tietysti olemassa myös tekijä, minä joka kuvittelen ja teen runon kokijan (jonka yleensä kuvittelen myös runon kirjoittajaksi: hän siinä kirjoittaa kokemuksestaan - tällä kertaa nukahtamisestaan ja heräämisestään - runon).
Vaikka fiktiivinen henkilö runossa onkin "minä", todelliselle tekijälle eli äitiparralle se kuitenkin on "hän".
Ikäänkuin viksahtaneella tavalla näkökulma muuttuu. Vaikka asia tuntuu vinksahtaneelta, se koskettaa todellisuutta.
(Kuinka usein ja kuinka paljon olemmekaan tekemisissä pelkkien roolien, emme todellisten ihmisten kanssa? En tarkoita että joku välttämättä vetäisi tietoista roolia, vaan omaa tapaamme kokea toinen: seurustelenko häntä koskevilla mielikuvillani, jotka syntyvät omien toiveideni ja pelkojeni kautta, rakentamani roolin kanssa vai todellisen persoonan, joka on minusta riippumaton ja arvokas itsessään?)
Lukemassasi esimerkinomaisessa testirunokyhäelmässä kyseessä on useita sisäkkäisiä fiktioita, koska tässä tapauksessa myöskin runon lopussa esiin tuleva tekijä ("minä" ja "hän" vaihtavat paikkaa), joka on kuvittellut runon kokijan kirjoittamaan runoa kokemuksestaan, on fiktio! Todellinen tekijä - äitiparta - ei missään kohtaan tunteellisesti eläytynyt luomaansa fiktiivihenkilöön, ei myöskään hihittänyt ja röhähtänyt nauruun. Tiettyä huvittuneisuutta myönnän kyllä tunteneeni...
Ok. Vaikka kyseessä on fiktioita limittäin ja sisäkkäin, ja vaikka usein ja niin tässäkin tapauksessa huomaan kirjoittavani virne suupielessä tai vähintään pilke silmäkulmassa, kyseessä ei ole vitsi eikä pelkkä sanamaalailukaan. Myös ironiaa harrastaessani koen empatiaa - tässä tapauksessa niihin jotka hukkaavat itsensä kuvitelmiin toisesta (eh?) - ja jollakin, vaikka ehkä muuntuneella tavalla koskettelen samalla myös omia kaipauksiani, toiveita ja pelkoja, tosia ja mahdollisia.
Vaikka en edelleenkään koe olevani varsinaisesti runoilija enkä osaa ilmaista itseäni niin hyvin kuin haluaisin suhteeni sanoihin on kuitenkin liian vakava voidakseni ryhtyä heittelemään pelkkiä sutkauksia ilman että niillä on, ainakin luomistapahtumansa verran, itselleni merkitystä.
Minut henkilökohtaisesti tuntevat ihmiset tietävät että arkielämässä olen hyvinkin tarkka siitä kuinka sanoja käytetään, puhumisessa on syytä pyrkiä rehellisyyteen eikä lauseita saa käyttää pelivälineinä oman edun ajamisessa ja toisen manipuloimisessa itsekkäisiin ratkaisuihin.
Tuloksesi ei ollut mielestäni lainkaan heikko.
Laittamasi runorönsy oli koskettava ja mielestäni lauseilla on selkeä kiintopiste jonka ympärillä runon ajatus liikkuu.
Koin sen näin:
Jos vaikka jokin koskettaa - jos vaikka - Ei aina ole helppo myöntää että on tullut kosketetuksi, kuinka syvästi, ja mitä se ehkä itselle merkitsee. Uskaltaako sen kohdata ja ottaa todesta, oman kaipauksensa ja halunsa, ehkä rakastumisensa? Rakkauteen kun aina liittyy riski: tulla rakastetuksi on kääntöpuoleltaan tulla hylätyksi. Kumpikin mahdollisuus on olemassa kun hapuilee uutta suhdetta kohti.
> kukat lakastuvat / hän ei palannut <
Hylätyksi joutuminen - tai hylätyksi joutumisen pelko.
> mitä tapahtui, vai tapahtuiko mitään? <
Tämä lause nyt sitten on ehkä pohdiskelua minun runooni, että tapahtuiko todella jotakin vai oliko kaikki kuvitelmaa?
Runon loppu on oikein koskettava:
Kuvat kulkevat taaksepäin
ja sinä vain istut.
Et osaa tehdä päätöksiä,
istut ja ihmettelet,
elämäsi lipuu ohi.
Juu. Tässä sitä on taas istuttu! No niin, tunnin päästä on tärkeä yhden johtokunnan palaveri ja sitten lähden katsomaan muutamia ystäviä sairaalaan, jonka jälkeen illalla vielä muuta menoa - ja siivotakin vielä pitäisi, kun aamulla on taas aikainen lähtö erääseen suuntaan.
Joten CIAO ja halauksia kaikille.
heips!