Olin tällainen kohta 65v ukkeli, ikäisekseni todella vetreä ja kerkeä. Tuntuu vain siltä, ettei missään iässä ehdi juuri nauttia elämän syrjästä kuin palasen kerrallaan... Joko on liikaa aikaa, tai liian vähän.
Onko joku muu pohtinut tätä? Juttelin asiasta pojanpoikani kanssa -hän on semmoinen parikymppinen ylioppilas, ja ehkä viisain koko meidän perhekunnasta... Hän osaa puhua ja kuunnella paremmin kuin muut.
Puhuttiin ajasta ja iästä. Muistatteko, kun olitte lapsia, niin aika tuntui aina pitkältä... vaikka koulussa viimeistä tuntia odottaessa tunti oli kuin pari kolme tuntia konsanaan. Samoin lomia ja vapaahetkiä odotellessa... Lapsena sai aina odottaa jotain, ja maailma venyi aina uuteen odotukseen.
Sitten aikuistuttiin, opiskeltiin ammattiin. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan aikaa, aina oli jokin hoppu. Piti lukea luvut yliopistossa tai kansanopistossa, piti juosta töihin ja sukulaisten rientoihin, olla vaimon kanssa ja harrastaakin jotain kun ehti. Siihen aikaan todellista -siis parhaiten muistettavaa aikaa, lomat, parhaat hetket vaimon kanssa- ne asiat kun tuntuivat todellisilta- kestivät vain hetken ja taas alkoi karuselli. Tuntui, että jos vaikka oli kevät, ei ehtinyt edes huomata hiirenkorvia tai valkovuokkoja, käydä haukia pyytämässä rannoilta sun muuta kun oli jo juhannus, ja sekin hujahti niin että tuntui kun parin viikon päästä olisi jo ollut syyskuu ja maa riitteessä. ikävuodet siitä kuudestatoista 50-60. on niin nopeaa aikaa...
Ja vanhana aika taas hidastuu.
Eläkkeellä on välillä liiankin tylsää, loputtomia iltapäiviä kun miettii intressejä ja mitähän nyt.. Se on epäreilua, että vasta tässä iässä sitä aikaa saa, ja olo on jo piintynyt ja vähän ärtynyt siitä, ettei sitä nuorempana ollut. On kuin olisi taas se penska joka odottaa taas jouluaattoa tai lomaa... paitsi, että tällä iällä eivät erityisesti kovin tavalliset asiat enää hetkauta.
Se, joka tämän on luonut, on varmaan keksinyt mielestään hyvän vitsin.
Ihmisellä on aikaa riittämiin vain silloin kun on ikävää, tylsää tai on sairaana -hemmetti, silloin aika tuntuu ikuisuudelta. Viikko sairaalassa on kuin kuukausi, kun taas kuukauden loma parhaassa iässä on kuin viikko.
Tekisipä mieleni puhutella tämän maailman värkännyttä olentoa, jos Jumala nyt tämän on tehnyt, niin varmaan hän sitten virnistelee välillä kippurassa tälle ihmiskunnan menolle.
Pahin vihollinen ihmiselle on aika ja sen kuluminen!
Onko joku muu pohtinut tätä? Juttelin asiasta pojanpoikani kanssa -hän on semmoinen parikymppinen ylioppilas, ja ehkä viisain koko meidän perhekunnasta... Hän osaa puhua ja kuunnella paremmin kuin muut.
Puhuttiin ajasta ja iästä. Muistatteko, kun olitte lapsia, niin aika tuntui aina pitkältä... vaikka koulussa viimeistä tuntia odottaessa tunti oli kuin pari kolme tuntia konsanaan. Samoin lomia ja vapaahetkiä odotellessa... Lapsena sai aina odottaa jotain, ja maailma venyi aina uuteen odotukseen.
Sitten aikuistuttiin, opiskeltiin ammattiin. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan aikaa, aina oli jokin hoppu. Piti lukea luvut yliopistossa tai kansanopistossa, piti juosta töihin ja sukulaisten rientoihin, olla vaimon kanssa ja harrastaakin jotain kun ehti. Siihen aikaan todellista -siis parhaiten muistettavaa aikaa, lomat, parhaat hetket vaimon kanssa- ne asiat kun tuntuivat todellisilta- kestivät vain hetken ja taas alkoi karuselli. Tuntui, että jos vaikka oli kevät, ei ehtinyt edes huomata hiirenkorvia tai valkovuokkoja, käydä haukia pyytämässä rannoilta sun muuta kun oli jo juhannus, ja sekin hujahti niin että tuntui kun parin viikon päästä olisi jo ollut syyskuu ja maa riitteessä. ikävuodet siitä kuudestatoista 50-60. on niin nopeaa aikaa...
Ja vanhana aika taas hidastuu.
Eläkkeellä on välillä liiankin tylsää, loputtomia iltapäiviä kun miettii intressejä ja mitähän nyt.. Se on epäreilua, että vasta tässä iässä sitä aikaa saa, ja olo on jo piintynyt ja vähän ärtynyt siitä, ettei sitä nuorempana ollut. On kuin olisi taas se penska joka odottaa taas jouluaattoa tai lomaa... paitsi, että tällä iällä eivät erityisesti kovin tavalliset asiat enää hetkauta.
Se, joka tämän on luonut, on varmaan keksinyt mielestään hyvän vitsin.
Ihmisellä on aikaa riittämiin vain silloin kun on ikävää, tylsää tai on sairaana -hemmetti, silloin aika tuntuu ikuisuudelta. Viikko sairaalassa on kuin kuukausi, kun taas kuukauden loma parhaassa iässä on kuin viikko.
Tekisipä mieleni puhutella tämän maailman värkännyttä olentoa, jos Jumala nyt tämän on tehnyt, niin varmaan hän sitten virnistelee välillä kippurassa tälle ihmiskunnan menolle.
Pahin vihollinen ihmiselle on aika ja sen kuluminen!
Vastaukset 10
Vanhimmat
olivat todella työntäyteisiä.
Niin monet ihmiset tarvitsivat sinua, aika oli todellä vähissä.
Ja ne viimeiset tunnit koulussa! Joskus tuntuu, että 45 minuuttia silloin vastaa nykyistä viikkoa.
vai vieläkö omaa koulunkäyntiäsi muistelet? Silloinhan oltiin lauantaitkin koulussa.
Pitkästyin, - tai sitten nauroimme aivan loputtomasti, ja kun siellä olisi siihen aikaan pitänyt olla hiirenhiljaa.
Jostain syystä opettaja ei kieltänyt minua, kai hän huomasi, että se olisi turhaa.
Kyllä mä silti niistä tehtävistä tykkäsin.
Kumma, että vielä muistaa, miltä t u n t u i silloin.
neuvo asiallinen äänenkäyttö ja lupa tehdä kysymyksiä. Paikaltaan poistuminen asiallisesta syystä sallittu, juoksu kielletty turvallisuussyistä. Esim. kynän voi käydä terottamassa aivan rauhallisesti.
Ei ihme, että vanhanaikainen jyrkkyys herätti naurua, kaikenlainen perustelematon diktatuuri on pahasta, loukkaus kohdistetuille, vaikka olisivat lapsiakin.
Ymmärrän myös pitkästymisen silloin. Jos on nopea tekemään tehtävät, ja ne ovat oikein, on vaikea istua hiljaa paikoillaan.
Matkustaminen on virkistävää. Virossa ja Ruotsissa on paljon mielenkiintoisia kohteita, ellei pitemmälle tee mieli mennä.
Jos teitä on vielä kaksi.Lähtekää yhdessä ulos ja nauttikaa jokaisesta hetkestä.
Elämä oli kiirettä ja työtä.Kun eläkepäivät koittivat mies sairastui ja kuoli.
Saisinpa vaikka yhden tunnin siitä ajasta takaisin,jolloin oli aina kiire johonkin...
Mihin elämä katosi...
semmonen se on ihmisen mieli, että aina tuntuu jottain jäävän elämäs tekemätttä jälkikättee aatelles,etenki tässä iässä.
kyllä minust elämä on reilua, ihmisen pitäs vaa oppii myötäilemmää sitä. myö tahotaaa tehhä muuta ko elämä on tarkottannu.
teinkö mie oikein sillon, mietitää jälkikättee.
niin , olinko hyvä vai huono.
vastasin et sie olin niin hyvä ko osasit siihe aikaa olla.
tämän päivän äitit varmmaa ossaa olla hyviä, niin paljo oppii saahaa jo televisosta lapsen kasvatuksesta.
siel opetettaa mite pittää lapsen kiukuteluu suhtautuu, ennää ei risua suositella, eikä remmiä kintuille. kiukuttelunkin ilmoille päästäminen kuuluu ihmisluontoo.
eläimiikin opetettaa kouluttammaa ihmistavoille.
vaik meiän perhees ne ei ole oikee garboon tepsineet.
garbo,on berhardilainen koira ja hää luulee olevans suurin ja kaunein.
niinhä mie kyllä oon häntä puhutellu, mutta luulin ettei hää ymmärrä ihmiskieltä.;)))
minulkii on kohta 3 vuotias ylioppilas tuos kasvamas, tiiä mitä hänest tullookaa. mitä hänel voi muuta kottoo antaa evääks ko siunausta matkallee ja kotont rakkautta ja säästää pahemmilta kolhuilta.
minun lapsuutes oli laulu ja sen varmaa moni ottikin matkaevääkseen.
sillon minä itkin ensi kerran
kun äiti minut maailmalle laittoi
ja sen matalan torpan hiillokselta
leivän mun käteni taittoi.
mene sinä poikani maailmalle
ja eti sinä onnesi sieltä
sillä ethän sinä kotoasi muuta saa
kuin kantaa surullista mieltä.
niin kovvaa oli koton , jote aateltii maailmal olevan helpompaa.
kyl minust tuntuu että nyt täs ijäs ossaa sen elämän perus asian, heittää pitkäksee kiireemmäks ajaks, niinko minun miesvainaa jalmari tuumas.
nyt ei jaksa tehhä niin paljo ko nuorenpan, mutta se pittää myös sannoo lähimmillee. miekii oon sanont että minnuu pittää suhtautuu ko hidastettus elokuvassa.
terveisin lyyli
olen sinulta aina saanut, niin nytkin.
Olet niitä palstan parhaita! Kiitokseni ja hyvän voinnin toivotukset!
tuntu että puuhhestain jäi jottain ja ko kertaaleen sen luin, niin siitä puuttukin pala.
jostain syystä poistui osa puheestain, vai oliko niin että ,puhuinko vaa enkä pannu ylös tänne. korjaan sen nyt tässä. koska tuli näkyviin vaa mitä vastasin äitillein ko hää kysy kuolinvuoteellaa ,oliko hää olt hyvä äiti, ko ei oikee muista sitä.
hänel ol jo vähä tementian alkuukin.siihe mie vastasin tuon minkä kirjotinkin, et sen minkä osasit ,niin hyvä sie olit.
tämän korjasn että, lukija ei jää hämillee puheestain.
terveisin lyyli
No hei Lyyli, sinä oletkin pitkään ollut poissa tältä palstalta.
Ei kai ole oikein kiinnostanut vai mikä lie ollut?
Jotenkin oudolta kuulosti nyt viestisi, mutta eihän sitä aina jaksa.
Jehu on varmaan kasvanut kovasti ja mummon syliin juoksee.
Jos jaksat niin kirjoittele nyt pikkasen useammin, sillä ne on olleet aina mielenkiintoista luettavaa mitä sinä olet kirjoittanut.
Kirjoitellaan: