Miten yksinäinen ihminen voi olla?

sama olo, miksi kukaan muija ei huoli mua?! välittävä perhe, muutama kaveri, mut ei muijaa...outoa? Ja tuntuu ahdistavalta..

...myös ihan käytännön tasolla. Yksin mäkin oon, täällä tietokoneen ääressä oottelen kuolemaa, 17- vuotias. Ei kovin lohdullista, että odotettavissa oleva odotusaika on n. 60 vuotta :(

Niinpä niin. En ole siis ainoa. Täällä sitä vaan mökötetään kotona kirjojen parissa.

Jaa-a paha sanoa neidille kyllä nyt tuohon mitään varmasti tuntuu pahalta uskon sen, oletko koittanu puhua asiasta jollekki kaverille tms? vois ehkä vähä auttaa jos puhuisit.

Ja mitä epätoivoon tulee niin tuttua on juu..mutta neiti koittaa vaan jaksaa kohtahan uusi vuosi ja kaikkea..

Hyvää jatkoa ja pärjäile.

Ehkä aina ei kuitenkaan tunnu kuvaamaltasi? Elämähän on yhtä vuoristorataa; ylös ja välillä tosi alas. Kirjoittele vaikka mulle: [email protected]

Ja joulunaikaan yksinäisyyden tunne tuntuu korostuvan.

Ehkäpä yksinäisyys johtuu nykypäivän ihanteista. Kun suurin osa ihmisistä jahtaa vain mammonaa, kahmivat lisää kamaa itselleen.

Kumppania etsiessä tuntuu tärkein kriteeri olevan se ulkoinen olemus, eikä kumppanin sisin.

Ja kun vain kuorta tuijotetaan, ei ihmekään että sisällään ihminen tuntee kolon, yksinäisyyden.

Niin no, mitäpä tässä selitän. Omia olettamuksia ja ajatuksiani. Tuttua minullekin tuo yksinäisyys.

Ja ikäväkseni olen huomannut, että olen antanut periksi. Yksinäisyyden tuska on raastanut jo liikaa sisintäni. Olen muuttunut kylmemmäksi ihmiseksi, kovettanut sisintäni.

Mutta ehkä en anna periksi. Ehkä saan itseni vielä uskomaan että tuolla jossain on joku mukava tyttönen joka haluaa tutustua myös ajatuksiini. Jolle en ole vain ulkokuori.

Ääh, itsesäälistä lässytystä, voi minua :)

Sun kirjoitukses sai mut vähän surulliseks ja muistamaan itseni (joskus)...

Se sai mut kirjoittamaan tämän joka koskee kyllä jokaista joka kokee vähänkin samaa...

Toi on AIVAN kuin mun omat ajatukset kirjoitettuna paitsi että olen poika.

En tiedä kuinka "vahvasti" tytöt kokevat tunteet, kuten yksinäisyyden, mutta itse olen sen kamalan tunteen moneen kertaan kokenut ja masennukset ja kaiken todella vahvasti...

Nyt syksyn aikana koin viimeksi masennuksen ja ihan turhasta jälleen.. eli mulla on myös rakastava perhe, itsekin rakastan perhettäni, kaikkia ystäviäni eikä mulla ole mitään vihanpitoa eikä siihen aihetta kenenkään kanssa...

Silti se masennuksenpoikanen aina yrittää täyttää juuri tuon "kolon" sisälläni joka on juuri se "kumppani vain puuttuu, kaikki muu on elämässäni mitä parhain päin".

Onneksi tätä ajatusta en ole enää paljoa viljellyt.. "ihastukseni", josta olen monta vuotta elätellyt "toiveita", (on hyvä kaverini) sai melkein jätkän, tai jätkä sai melkein tämän tytön mutta tyttö antoi "pakit"...

Olin siinä luulossa, että nyt sekin "ihastus" on poissa laskuista enkä kestään muusta oo koskaan pitänyt yhtä paljon.. tästä lähti VIIMEISTÄÄN käyntiin mun "uusi alku", olin "puhtaalla pöydällä" ja valmis lähtemään mihin suuntaan vain, mutta en todellakaan tiennyt, minne.

Nykyään oon "lieventänyt" tätä ajatusta ystävästäni ihastuksena, olen ERITTÄIN iloinen "kaveruudestamme" mutta en poissulje varmaan koskaan "sitäkään" mahdollisuutta...

Kaikki on edelleen hyvin ja elämä ON TODELLAKIN mahtavaa ja on hieno tunne vain "olla olemassa" mutta kyllä se on pakko myöntää että vaikka osaan jo turpaan antaa sille masennukselle, joka yrittää aina vallata mun hyvän fiiliksen, se puuttuva "kumppani" välillä aina "mietityttää".. en näe sillä MITÄÄN kiirettä, oon valmis odottamaan vaikka 10 vuotta mutta en mä edelleenkään osaa ajatella muita kuin tuota "ihastustani"...

Enää en SURE KUNNOLLA tätä asiaa, koska mulla ei ole siihen todellakaan mitään aihetta, se pitää muistaa, eli mulla ei ole koskaan muijaa ollut, mut oonhan mä paljon niiden kanssa aikaa viettänyt ja kavereitakin on eli mä voin tarjota itseni jollekkin tytölle sitten niin että HÄN on mun ensimmäiseni.. ja onhan se mulle ainakin plussaa kun ei tarvitse murehtia mitään aikaisempaa eli en etsi pää punaisena muijaa vaan nautin tästä MUUSTAKIN nuoruudesta niin kauan kun sitä on.. jos tosiaan (niinkuin joku tässä mainitsi) odotettu elinikä meillä on enää jotain 60-70 vuotta, ajattelen minä ainakin tästä että "mitä on n. 20 vuotta 60:stä.. se on kolmasosa mutta KAKSI KOLMASOSAA kerkiän vielä etsimään HYVINKIN kumppania"...

Tämä EI ole mikään tavoite.. ottaisin muijan kyllä hetken mietinnän jälkeen luultavasti varmaan heti kun mahdollista ja kun tilaisuus olisi, mutta etenen tässäkin asiassa "rennosti".. mulle on pääasia että muijia on ystävinäkin ja on tosiaan rakastavia tai edes välittäviä ihmisiä ympärilläni ja sen muijan suhteen etenen rauhallisesti.. ei tämä ihastuksenikaan mikään mahdottomuus varmaan ole.. rauhassa vaan.

Tosiaan, niinkuin "Life" mainitsi, ELÄMÄ ON VUORISTORATAA ja kovaa onkin ainakin joidenkin ihmisten kohdalla ja useimmiten niiden jotka ovat vähän "tunteellisempia" kuin muut, kuulun itse näihin...

Mutta sinullekkin, nyt kun olen kertonut itsestäni, suosittelen ottamaan sen asenteen, että tulet varmasti jonkun joskus saamaan vaikka se kuinka epätoivoiselta joskus tuntuisikin, yritä muistaa että TODELLISIA murheita sulla ei (varmaan?) ole, eli jos nyt (esim) vaikka joku todella läheisesi kuolisi, tuskin ensimmäisenä ajattelisit puuttuvaa kumppania??

Mieti, että niin kauan, kuin asiat OVAT hyvin, on niitä rakkaita läheisiä ja kaikki on terveitä ja kuinka hyvä loppujen lopuksi on olla, täytä tämä "aukko" sisälläsi tällä tunteella äläkä päästä sitä "masennusta" (en keksi parempaa sanaa) niskan päälle todellakaan, koska sitä tunnetta ON vaikea saada pois.. siinä sitten itketään loppujen lopuksi ihan turhaan vain siitä että ei ole ketään kun kuitenkin TOTUUS on, että jokaiselle löytyy joku jos jaksaa vain uskoa, jos et USKO, ei myöskään sitä tilaisuutta välttämättä kohdalle tule.

Ja se vielä: Puhu ongelmistasi!! Mä puhuin ensin kuraattorille ja opettajille kun koulu ei sujunut mutta pidin sen salassa vanhemmilta ja tässä joulun jälkeen kerroin tämän myös porukoille ja kyllä he mua (ja vieläpä hyvin) ymmärsivätkin vaikka luulin todellakin että tästä seuraa vain huutoa ja kaikkea mahd. ikävää... Ei, se ei todellakaan ole noin ja aina löytyy joku joka välittää edes jotenkin.. jo se, että jauhat vaan asioistasi jollekkin vaikkei häntä edes kiinostaisi (ainakin mun kohdalla) auttaa MUA ITSEÄ kun saa purkaa asiansa ulos päästä.. mua itseä masentaa tasan niin kauan, kuin pidän ongelmani "oman sydämen asioina".

Lue vaikka nämä muinaiset kirjoitukseni joita (anteeksi) mainostan kaikille, en sen takia että saisin lukijoita, vaan haluan todellakin auttaa (vaikken hyvä siinä olekaan) koska olen itse tästä kamalasta itsesäälistä, morkkaamisesta ja masennuksista suurimmalta osin ihan omin avuin eroon pääsyt.. pakko mun on muutamaa ihmistä myös kiittää mutta kuitenkin...

http://keskustelu.suomi24.fi/show.cgi?category=106&conference=639&posting=20500000000282450

http://keskustelu.suomi24.fi/show.cgi?category=106&conference=639&posting=20500000000286926

Nautitaan nuoruudesta! Jokainen hetki on ainutlaatuinen, jokainen hetki on vain SE YKSI KERTA eli jokaista hetkeä eletään vain KERRAN!

Vaikka välillä masentaakin, se kuuluu elämään, siten voimme tosiaan nauttia niistä ihanistakin hetkistä mutta en todellakaan haluaisi itsekään (enkä kenenkään muun elävän olennon) olevan surullinen (varsinkaan turhista) mutta hyväksyn sen ja uskon siihen (toivottavasti te kaikki muutkin) että jokaiselle on jossain joku ja VARMASTI jokainen jonkun saa, jokaisesta välitetään, ainakin joku, jossain mutta ei vaivuta epätoivoon tai masennukseen, koska se on se ainut asia joka "rikkoo" tuon kaiken.

Nuoruus on paljon muutakin kuin "kumppani", ehkä itsekin sitten kuulun näihin "sinkkuihin joita ei kumppanin puuttuminen tunnu haittaavan" mutta vaikka elämässä ehkä tärkein se rakkaus onkin, on rakkauskin paljon muutakin kuin "se toinen".. mä ainakin rakastan jo nyt pelkkää elämääkin niin paljon että en osaa edes ajatella kuinka paljon rakastan sitten sitä ensimmäistä tyttöä jonka VARMASTI (NIINKUIN JOKAINEN) JOSKUS SITTEN SAA(N)!

Oikeesti, tsemppiä elämään ja hymyä peliin!!!

Kokoajan tuntuu todella yksinäiseltä kun ei ole muijaa, mutta sen tunteen kanssa oppii elämään kun on kerran pakko.

Täysin sama tunne mulla ! Kaikki on oikeastaan paremminkin kuin hyvin mutta se tyttö kainalosta puuttuu.

Minullakin on rakastava perhe.Pari hyvää kamua.Silti kaipaan jotakuta jonka kanssa vois puhua kaikesta ja joka olisi enemmän...Kaikilla kavereilla on melkeinpä joku.Olisi kiva jutella lisää.Vastaa tähän ja anna mailis jos kiinnostaa jutella vaan...

mäkin tunnen joskus noin, mulla on kans muut asiat hyvin, mutta oma kulta puuttuu...mutta mä pystyn viä ajattelemaan toiveikkaasti ja yrittämään jotain sen suhteen, että löytäsin oman kullan...ja toivon että tekin pystytte:) kyllä jokaiselle on se joku! tännekin on kirjottanu monia poikia ja tyttöjä, jotka on yksinäisiä...joku näistä ihmisistä on voinu tulla sua vastaan kadulla monta kertaa, mutta eihän sitä siinä voi tietää mitä toinen aattelee...meinaan siis, että moni ajattelee noin, moni on yksinäinen ja haluis oman kullan, mutta se ei näy ulospäin, ja joku toinen aattelee, että on ainut joka on yksin...mutta kyllä jokainen löytää jonkun!! mä ainakin aattelen niin!

Niin no et siis tosiaan oo ainot täällä, joka tuntee ittensä jollain tavalla yksinäiseksi. Mullakin on sinäänsä kaikkea, ystäviä, kavereita, bestis, ihana harrastus josta nautin yli kaiken, perhe ja kaikin puolin mun elämä on ihan kunnossa, ei valittamista. Kuitenkin aika usein tulee sellanen haikee olo, esim. musiikkia kuunnellessa. Sille ei kai voi mitään, se vaan on. Ja ei silleen, että haluisin nyt kauheesti angstittaa tai valittaa.. :D Mutta en mä pistäis pahakseni jos löytyis oma kulta, en erityisemmin nauti sinkkuudesta. Tai no miten sen nyt ottaa..Asioita voi kattoo niin monelta kannalta.

Kaikesta huolimatta, koitan parhaani mukaan nauttia kaikesta, en haluu jäädä liikaa murehtimaan. :)