Nuorimmaisemme lähti tällä viikolla opiskelemaan toiselle puolelle Suomea. Haikealta tuntuu ja ikäväkin painaa. Kuulumisia ei kärsi paljonkaan soitella, neuvoja ei kärsi - ensin "täytyy lyödä päätä seinään", sitten vasta oppii. Missä lie mennyt vikaan vai olenko ylihuolehtivaisuudella ärsyttänyt tytön. Kotonakin viime ajat ollut kiukkunen, laitoimme sen jännityksen piikkiin... Muiden lasten kanssa ei tämmöisiä ongelmia ollut. Onko vastaavanlaisia kokemuksia muilla?
Lapset lähtee...
emoeeva
152743
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
En usko, ei sinulla ole mennyt mitään vikaan, tuskin olet muita äitejä sen kummemin ylihuolehtivampi, (onhan sinulla jo kokemusta muista lapsista), mutta tytär tietenkin kokee asian toisin. Tietenkin kuopus on sisarussarjan nuorin ja on ehkä kuitenkin "hemmotelluin" lapsi useilta tahoilta. Varmaan häntäkin jännittää lähteä pois kotoa, on se lapselle aina iso askel aikuisuuteen.
Älä vaan katkaise välejä, älä hermostu. Lähetä vaikka tekstiviestejä jos ei puh.soittoa juttele. Eihän ole pakko aina hänen kuulumisiaan tivata, kerro omia kotiasioita. Tunnusta välillä että sinulla on häntä vähän ikävä. Kun hän saa siellä reviirinsä järjestykseen, niin rauhoitutte molemmat...! Tsemppiä syksyynne.
kuin omista lapsistani olisit puhunut.
Eräässä laulussa sanotaan: ei äitini neuvoja antanut lain, poika kun maailmalle lähti....
Minä kuitenkin yritin ja yritän väliin vieläkin, vaikka ovat olleet jo vuosia pois kotoa. Aina vastaus on sama.
"Älä viitsi meitä neuvoa, kyllä me osataan ja tiedetään".
Päätä lyövät kyllä väliin seinään, mutta mikäs parempi koulu, kun oman kantapääopisto. Niin ollut itsellänikin.
Joten mitäs hätäilemään emoeeva. Se on kait sitä itsenäistymistä, ja ihan luonnollista :=))))
Niinhän ne menee, meiltä lähti jo vuosia sitten ensimmäinen ja viimeinen samalla kertaa. Lähti ensin opiskelemaan, sai töitä löysi vaimon ja jäi sille tielleen. Kyllä munkin otti koville kun poika lähti. Ei kylläkään mennyt "ovetpaukkuen" ja aluksi soitti kotiin joka ilta. Soitellaan kyllä vieläkin useasti joka viikko. Itselle otti kyllä koville se yksinjäänti, poika ikävöi kotia ja minä poikaa. Kolmekuukautta meni ennenkuin sen hyväksyin mielessäni että kyllä hän on nyt kasvanut niistä lapsen vaatteistaan lopullisesti ulos. Ei niitä poikia ja tyttöjä omiakaan voi omistaa, eikä pitää aina housuntakamuksesta kiinni ja ajatella että tämä on nyt meidän lapsi eikä tätä päästetä koskaan kotoa pois.Tuolla pajas silloin kun poika lähti kävi minun luona sellainen jo vanhempi leikkisä mies. Hänelle siinä päivittelin että kyllä se elämä teki nyt lopullisen tasapään kun poikakin tästä lähti ja jäin aivan ysinäni tähän touhuamaan. Hannu kysyi siinä minulta että minkä ikäinen se sun poikas nyt sitten on. Sanoin että eisunkaan se oo ku kahenkymmenen. Hannu sanoi että "voi hyvänen aika ja päästit pojan jo nyt maailmalle, oon sanonut aina että kyllä lasten paikka on viiteenkymmeneen ikävuoteen kotona" no joo sitten naurettiin ja opin hyväksymään sen tosi asian että parempi näin.
olet onnistunut äiti kun lapsi osaa- ja haluaa lähteä maailmalle, kyllä se ikävä pikkuhiljaa muuttuu helpotukseksi. :)
ps. seuraavaksi tulevat sitten lapsenlapset, joita sitten ikävöidään ja kaivataan - kerran äiti, aina äiti - niin se vain on.
Kyllähän se paljon tuo tullessaan tämä äitiys. Lastenlapsia meillä on jo kolme, joista saa hurjasti iloa ja voimaa! Huomenna 5-vuotiasta lähden katsomaan 70 km päähän. Yllätti vain tämän tytön "etäisyys". Ikävissään kun täällä oon, voisi pienikin myötätuulen viesti tehdä ihmeitä. Täytyy kai kärsivällisesti odotella mitä tuleman pitää.
noin minäkin olen ajatellut kuin Pirre, että silloin on onnistunut, kun lapset haluaa ja pystyy itsenäistymään. Kaksikymppisinä minunkin tyttäreni ovat kotoa lähteneet, eikä äidin neuvoja ole juuri suvaittu. Hyvin ovat pärjänneet. Yhdeksäntoista vee poika asuu lähes kokonaan tyttöystävän luona, oma asunto suunnitteilla. Tekstareita lähetellään ja soitellaankin. Välillä nähdäänkin. Ikävä minullakin on, mutta luonnon lakihan se, että pesä tyhjenee!
lähti ainoa poikamme parikymppisenä asumaan itsekseen ja luulin, että minulle tulee tyhjän pesän syndrooma. Mutta ei siinä niin käynyt, vaan välillä tunsin suorastaan huonoa omaatuntoa, kun en häntä niin kovin kaivannut. Meillä menee mieheni kanssa niin hyvin, että olemme olleet ainakin viimeiset kymmenen vuotta kuin vastarakastuneet toisiimme. Joten pojan lähtö ei riipaissut, vaikka muuten minulla on poikaan hyvinkin läheiset välit. Ihmeen hyvin poika on itsekseen pärjännyt ja huushollannut, vaikkei sitä kotona paljon harjoitellutkaan, kun passasin liikaa. Olen tosi iloinen, että hän on hyvin itsenäistynyt. Käy kuitenkin silloin tällöin vielä meillä saunomassa.
on ympari isoa maata,toinen 5000km paassa,ja kaksi'vain'2000km matkan paassa. tuo joka on kauempana ei edes kesalla paassyt kotiin.viimeksi oli kotona viime jouluna.on vanhemmilla jo vahan ikava.on tuo ollut jo 6 vuotta kaukana oppimassa.
Syksyn muuttolintuja hekin juuri opiskelujen vuoksi.Ainoa vaan, että yleensä se muuttomatka on vain sinne yhteen suuntaan ja merkitseen "lopullista muuttoa pois".
Pesä on viikot tyhjä, mutta ainakin yksi lapsista on viikonvaihteet kotona.
ps.Tänään kaikestaan viides reisu, kun käyn reilun kahdensadan km.päässä nuorimmaisen luona.Kolme viikoa vasta asunut itekseen.
(no on siinä kaksi muuttokyytiä laskussa mukana.)
Tänään taas käymään, koska lähden tuttavan nuorenparin muuttoa tekemään hesaan. Saa tulla pakkaamaan ja järkkäämään tavaroita sinne.
Jokainen lapsi meilläkin aivan erilainen, mutta hyvin on 'apu' sentään kelvannut.
Tosin juuri eilen pojalle soittelin ja kävin hakemassa nimen erääseen asiapaperiin. Kysäisin että "asutkos" vielä yksin, niin vastaus oli: "periaatteessa".
Enpä sen enenpää hänen sasioitaan käynyt uteleen.
Kuopuksen lähdettyä sairastuin pahaan masennukseen.Ei se kaikille ole luonollinen, helpottava asia.
Sitähän itsekkin vähän pelkään. Vaikkakaan vielä en itselle tunnusta tämän olevan sitä, jospa vain huolta ja ikävää näin alkuun. Kaikki me koetaan nämä asiat eri tavalla. Herkkänä harmittaa olla tippa silmässä kun asiasta aletaan juttelemaan. Toivottavasti olet toipunut!!!!!
voisitko kirjoittaa tyttärellesi kirjeen, jossa kerrot miltä sinusta tuntuu lähdettyäsi?
En tarkoita sellaista ruikutuskirjettä, jossa lasta syyllistetään tyylliin "kun sinä nyt jätit minut - äitiraukan :)".., mutta ihan asiallinen ja asioita selvittävä kirje, jossa sitten kerrot myös sen, kuinka iloinen kuitenkin olet hänen itsenäistymisensä vuoksi.
Koskaan ei kannattaisi ns. polttaa siltoja nuortensa kanssa ja jättää molemminpuolisia luulotteluita ilmaan, sillä lastensa parasta kai se on aina ajateltava - ajattelin vain, kun kerroit tuossa ettei nuori ole ottanut mitään yhteyttä - toisaalta - nuorille aika on ihan eri käsite kuin heidän vanhemmille, heillä on mukavaa siellä ja eikö se ole jo ilonaihe sinällään :)
Joskus on helpompaa kirjoittamalla ilmaista tunteitaan ja tuntemuksiaan.
ps. syyllistäminen on nuorista kiusallista ja kuka nyt meistäkään haluaisi velvollisuusystävyyttä keknenkään kanssa, - kai kaikkein vähiten oman lapsensa kanssa.
Aamusella laitoin taas viestin ja kertoilin niitä näitä - tuli pitkät luritukset eilisestä ja kivaa oli ollut. Lopussa vielä kysyi, että miten te siellä pärjäätte; Kerroin, että huonosti ilman sua... ikävöiden (tietää kyllä mun huumorin!). Kyllä se tästä, tämä riittää mulle! Tahtoo vain meikäläisellä olla, että kun on apealla päällä, niin kaikki tympii... Ihania tsemppausviestiä sain teiltä kaikilta!
Olen itse ollut kuopus. Äitini ilmeisesti ajatteli, että olen ikuinen lapsi, jonka ei pidäkään koskaan elää omaa elämäänsä eikä sallinut minulle mitään elämän eväitä. Hänestä huolimatta olen jaloillani seisova itsenäinen ihminen.
Äitini äiti teki saman omalle kuopukselleen. Isoäidin kuopuksen pelastus oli kuolema. Ennen kuolemaansa tytär ytitti itsenäistyä ja muutti pois kotoa. Isoäiti painosti ja pakotti ja fyysisesti haki hänet takaisin. Sitten tyttö kuoli parin vuoden kuluttua.
On hyväksyttävämpää, että äiti tuntee masennusta kuin se, että nuori ihminen kuolee elämän puutteeseen.
lähettyä. Oli kova ikävä ja ajattelin kaikkea mahdollista tapahtuvaksi...Tuolloin ei vielä ollut "kännykkä-aikaa" joten minun oli vaan odotettava, kunnes hän oli opiskelija-asunnon lankanumerossa...Oli se piinaavaa aikaa: kuopukseni, "pikku-tyttöni" oli kotoa poissa. Kuvittelin kaikenlaista, mitä "saattaisi tapahtua" - vei aikansa, kunnes opin luottamaan siihen, että elämä kantaa ja että meidän vanhempien on vaan osattava luopua lapsistamme. Kipupisteet on kestettävä. Minua auttoi rukous ja luottamus Jumalan varjelukseen. Kaikkea hyvää!