Minä inhoan! Urheilusta peräisin oleva kilpailuvietti heijastuu joskus myös muihin elämänaloihin, mutta varsinkin urheilussa häviäminen on kamalaa! Tai sitten voittamisen halu on vain niin suuri, että häviö ei ole edes vaihtoehtona mielessä=) Ja sitten kun se tulee, pettymys on kahta kauheampi. Tunteeko joku muukin sen ärsyttävän, kiehuvan tunteen sisällään jonkin tärkeän asian häviämisen jälkeen? Varsinkin, jos itse olisi voinut tehdä jotain paremmin häviämisen välttämiseksi?
Inhoatko
häviämistä?
161263
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
En siis kammoa "haviämistä", koska suhtaudun asioihin vähän toisin.
Minä en ole koskaan halunnut kilpailla urheilusuorituksista ja vielä vähemmän millään henkisemmillä aloilla. Olen pyrkinyt suhtautumaan kaikenlaiseen tekemiseen siten, että siitä olisi nautintoa itselle, että voisi tehdä asioita ihan vaan tekemisen ilosta eikä suoriutuakseen ja ollakseen muita parempi. Kaikessa ei tarvitse edes olla ns. hyvä ja tehdä voi silti.
Minulle tulee kovin kilpailuhenkisen ihmisen seurassa kurja olo - hänen puolestaan. Näyttäähän siltä, että tuo henkilö pilaa itse itseltään tekemisen ilon, hän ei osaa nauttia itse asiasta. Syyt tuollaiseen kilpailemiseen lienevät niin syvällä jossain...
Kilpailut (urheilu, formula, hevos...) voivat olla hauskaakin katsottavaa: niin pitkään, kun ei näe ja tiedä juuri häviäjien purkauksia kulissien takana. Liian totiseksi menevä/mennyt kilpaileminen kun ei ole kai kenenkään kannalta hyvä.
Inhoan häviämistä yli kaiken. Sen pystyy nielemään, jos on kaikkensa tehnyt ja ei vain mahtamut mitään paremmalleen. Mutta jos omassa suorituksessa olisi ollut parantamisen varaa niin silloin harmittaa ja paljon. Tämä koskee niin lauta- ja tietokonepelejä, seuraleikkejä tai ylipäätään kaikkea missä voi kilpailla. Joukkueessa kestää häviämisen, mutta yksilölajissa ei.
Perhepiirissä (isoveljen kanssa) saattaa tavarat ja nappulat lennellä, kun toinen on ihan samanlainen (ollaan päälle kolmekymppisiä molemmat, pentuina saatiin lähes poikkeuksetta tappelu aikaan). Kaveriporukassa yritänkin hillitä itseni ja olen hetken hiljaa, jos oikein sapettaa...
Huonojen häviäjien vanhemmat ovat vaatineet liikaa lapsiltaan.. Tai ne lapset on kertakaikkiaan lellitty pilalle :)
tai sitten ihmisellä itsellään on niin kova kunnianhimo, ettei häviäminen miellytä.. toisaalta jos se on yks ja sama voittaako vai häviääkö niin onko silloin kilpailemisessa mitään mieltä? Häviämisen vihaaminen saattaa olla motivaatio kehittää omia taitojaan, jotta joku päivä voittaisi.. vaikka edes itsensä.
Mutta jos häviäminen ottaa niin koville, että pitää raivota ja viskoa tavaroita, niin ei sekään mikään hyvä ole. On aika ahdistavaa olla sellaisessa seurassa, jossa kaikki on pelkkää kilpailua ja aina pitää voittaa. Ikäväkseni kun olen huomannut että monet tosi huonoista häviäjistä on niitä, jotka kilpailevat tavalla tai toisella aina kaikista asioista. Ei sellaista vain jaksa.
Toki häviäminen harmittaa minuakin, mutta ei niin paljoa, että se pilaisi päiväni (tai pilaisin toisen päivän sen takia). En minä kuitenkaan ole kunnianhimoton, mutta en halua tehdä omastani tai toistenkaan elämästä helvettiä sen takia, että kaikki olisi minun silmissäni vain pelkkää kilpailua ja ainoa tavoitteeni olisi voittaa kaikessa. Life goes on ja aina voi yrittää uudelleen.
P.S Minä en ollut tuo jolle kommentoit, mutta sekaannuin asiaan kuitenkin :D
On eri asia kilpailla esimerkiksi parisuhteessa "kaikesta" kuin kilpailla vaikka urheilussa. Mielestäni nämä kaksi asiaa on erotettavissa toisistaan. Ja käsittääkseni ap tarkoitti tätä jälkimmäistä tilannetta.
Olisi toiki mielenkiintoista keskustella kilpailusta ihmissuhteissa, mutta se on ehkä toisen ketjun paikka.
ollut ainakaan niin, että olisi lapsena jotain erityistä vaadittu, tai lellitty liikaa. Se nyt vain on niin, että urheilussa ja peleissä en kestä häviämistä (esim. en voi pelata shakkia enää ollenkaan, se on herrasmiesten ja -naisten peli, ja mulla nappulat lentelevät yhdestä isosta mokasta).
Urheilussa tarkoitan nimenomaan henkilökohtaista suoritusta, maajoukkueiden tms. häviämiset tai voittamiset eivät kiinnosta pätkän vertaa. Toki myös penkkiurheilen mutta kansallisuudella ei ole merkitystä. On hienoa olla suomalainen ja vielä parempaa on, kun kaukalossa mailat kädessä surffaamisesta ei tehdä elämän ja kuoleman kysymystä.
Muussa elämässä tunnen omat ja toisten vahvuudet/heikkoudet, se on arkirealismia eikä sitä tarvitse pilata kilpailuhengellä. Pelin pienoismaailma on kuitenkin eri asia.
Jos olisit lukenut tekstini, olisit huomannut sen liittyvän aiheeseen. Kuten ilmaisinkin kantani, minun kohdalleni on osunut usein niitä ihmisiä, jotka inhoavat häviämistä esim. urheilussa ja pikkuhiljaa se asenne on siirtynyt kaikkiin asioihin ja kaikesta on tullut pelkkää kilpailua.
Pyydän nöyrimmästi anteeksi sinulta, että kirjoitukseni lipsahti hiukkasen ohi aiheen. Eipä ole kumma, että täällä ei oikein uskalla mitään mielipidettä sanoa, kun joku on heti oikomassa ja nurisemassa siitä, että jokainen kohta tekstissä ei nyt osu aloittajan viestiin. Huoh. Jos olet ketjun aloittaja, löysää pipoasi.
ei ollut viestin aloittaja asialla. aloittajan pipo on todella löysällä ja kaikenlaiset mielipiteet on sallittuja! enimmäkseen tarkoitin urheilussa häviämistä mutta oli kiva kuulla esimerkiksi kilpailusta parisuhteessa. en pidä häviämisestä missään tilanteessa mutta en todellakaan heittele lautasia seinille pienistä arkisista asioista.
vaikka inhoan häviämistä, se ei tarkoita että olen automaattisesti huono häviäjä. eihän elämästä tule muuten mitään, saati sitten kilpaurheilusta. pakkohan niitä häviöitä on kestää ja kätellä silti voittajaa suorituksen jälkeen. kirjaimellisesti ja vertauskuvallisesti.
En minä ole väittänytkään, että sinä tai joku muu olisi huono häviäjä. Minusta pettyminen on normaalia. Kun odotukset murskautuu siitä seuraa pettymys. Täysin normaalia. Minusta jos ihminen ei kestä häviämistä se juuri tarkoittaa sitä räyhäämistä, kiukuttelua tai sitten astioiden seinille heittelyä.
Jokohan nyt tein itseni ymmärrettäväksi :)
Kyllä inhoan toisaalta, mutta voittaminen kasvattaa odotuksia.
Inhoan hävitä naisen kiinnostuksen miehelle. Silti ihastun melkein poikkeuksetta bi-naisiin. Pientä haastetta pitää olla ;-) Muuta häviämistä en tunne.
1900-luvun ajattelua..
ei aina tartte voittaa (vaik oiskin paras, heh) - joskus on ihan hyvä olla kakkonen tai kolmonen
turha suorituskeskeisyys vie oikean ilon elämästä
hyvä itsetuntoinen ihminen kilpailee vain itsensä kanssa
mulla terve itsetunto, mut kun harrastaa kilpaurheilua, vieläpä yksilölajia (kamppailu-), niin kyllä on ihan pakko omata vahva kilpailuvietti, eikä ilman sitä edes voisi mun lajissa kilpailla. Tappio vituttaa, mut antaa potkua kehittää ihteään eteenpäin. Urheilu on tervettä, kehittää myös sosiaalisia taitoja ja pettymyksien nielemisiä, antaa kiksejä kun voittaa ja vähentää työ- ym. stressiä.
Itsensä kanssa voi sit kilpailla missä tahansa muussa..
jos kerta vain kaks osallistujaa..
niin sit on kyl hyvä olla ykkönen:)
siksi en juuri kilpailekaan. Outo yhtälö ehkä (?) Avovaimon kanssa mun ei onneksi tarvi kilpailla (juurikaan) mistään, mä en ainakaan voisi elää sellaisessa parisuhteessa. En näe semmoista asetelmaa kovin terveenä.
Meillä on kummallakin omat "paikamme" tässä suhteessa, toinen on parempi toisessa ja toinen toisessa, jne.
Mutta muu kilpailu, kuten vaikka seurapelit tai urheilu, eivät innosta, ellen ole varma siitä, että mä voitan. Olen helkkarin huono häviäjä, siinä lentelee kyllä tavaraa ja rumia sanoja ympäriinsä, jos saan olla nk. "oma itseni".
Tuo ilmaus "kiehuva tunne" osuu kyllä aika nappiin =)
T: Ei-luuseri :)