Latviaan tutustuminen

Otto Wille (Wilhelm) Kuusinen (usein myös Otto Ville Kuusinen, Venäjällä Отто Вильгельмович Куусинен, Otto Wilhelmovitš (eli Wilhelminpoika) Kuusinen, s. 4. lokakuuta 1881, Laukaa, k. 17. toukokuuta 1964, Moskova) oli Neuvostoliiton suomalainen poliitikko, Suomen Sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtaja vuosina 1911-13, Suomen kommunistisen puolueen (SKP) pitkäaikainen johtohenkilö ja Terijoen hallituksen (1939-1940) johtaja.

Sisällysluettelo [piilota]
1 Elämä
1.1 Nuoruus
1.2 Politiikkaan
1.3 Kommunistiksi
1.4 Ura Neuvostoliitossa
2 Perhe
3 Harrastukset



[muokkaa]
Elämä
[muokkaa]
Nuoruus
Kuusinen syntyi kyläräätäli Otto Kuusisen perheeseen Laukaassa 1881. Hänen äitinsä kuoli pojan ollessa parivuotias ja perhe muutti Jyväskylään. Kuusinen valmistui ylioppilaaksi Jyväskylän lyseosta 31. toukokuuta 1900 luokkatoverinaan Edvard Gylling. Kuusisen varhaisia isänmaallisia kirjoituksia ilmestyi koululehti Oraassa. Syksyllä 1900 hän kirjautui Helsingin yliopistoon valiten pääaineikseen filosofian, estetiikan ja taidehistorian. Lainoilla opintojaan rahoittanut Kuusinen toimi aktiivisesti Hämäläis-Osakunnassa, jossa politisoitui yhteiskunnallisia keskusteluja käytyään. Kuusinen oli tuolloin viehättynyt vanhasuomalaisuudesta ja alkiolaisuudesta. Hän toimi Suomalainen-lehden toimittajana lyhyen aikaa 1901-1902. Kuusinen valmistui filosofian kandidaatiksi lokakuussa 1905.

[muokkaa]
Politiikkaan
12. maaliskuuta 1905 perustettiin Ylioppilaiden sosialidemokraattinen yhdistys, jonka perustajajäseniä Kuusinen oli. Toukokuussa hän liittyi Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen (SDP) ja ryhtyi kesäkuussa Työmies-lehden avustajaksi. Venäjältä Suomeenkin levinneet vallankumoukselliset levottomuudet loppuvuodesta 1905 sinetöivät Kuusisen puoluevalinnan. Tuolloin hän myös aloitti syvällisemmän tutustumisensa sosialismin ja marxismin teoriaan, joiden arvostetuksi tuntijaksi hän seuraavina vuosina nousi. Kuusinen oli joulukuussa 1905 perustamassa Sosialistista aikakauslehteä, johon hän kirjoitti aktiivisesti sen kolme ilmestymisvuotta.

Oulun edustajakokouksessa 1906 Kuusinen valittiin SDP:n puoluetoimikunnan varajäseneksi vasemmistosiiven (siltasaarelaiset) edustajana ja hän nousi puolueväen tietoisuuteen. Eduskuntavaaleissa 1908 Kuusinen nousi ensimmäistä kertaa SDP:n kansanedustajaksi, mitä tointa hän ei kokenut kovin tärkeäksi itselleen. Eduskunnassa Kuusinen vastusti venäläistämispyrkimyksiä. Hän ei asettunut ehdokkaaksi vuoden 1910 tai 1913 vaaleissa.

Maltillinen, mutta puolueensa vasempaan laitaan kuulunut Kuusinen valittiin SDP:n puheenjohtajaksi vuonna 1911. Puheenjohtajan ominaisuudessa Kuusinen osallistui marraskuussa 1912 Toisen internationaalin Baselin konferenssiin. SDP:n puoluekokouksessa 1913 Kuusinen kieltäytyi jatkamasta puheenjohtajana, vaikka hänen olisi haluttu jatkavan. Hän pysyi poissa puoluetoimikunnasta kesään 1917 asti syyttäen SDP:tä revisionismista.

Suomen sisällissodassa 1918 Kuusinen toimi kansanvaltuuskunnan valistusasiain valtuutettuna ollen näin yksi punaisten keskeisistä johtohenkilöistä. Hän oli kääntynyt kumouksen kannattajaksi loppuvuodesta 1917, mutta ei kuulunut sen aktiivisimpiin ajajiin esimerkiksi SDP:n marraskuun edustajakokouksessa. Puoluetoimikunnassa 25. tammikuuta 1918 hän äänesti kapinan aloittamisen puolesta. Helmikuussa ilmestyi Kuusisen pääosin laatima uuden tasavallan perustuslaki.

[muokkaa]
Kommunistiksi
Sodan käännyttyä tappiolliseksi Kuusinen pakeni tuhansien muiden mukana Neuvosto-Venäjälle. Sisällissodan jälkeen Kuusinen aloitti voimakkaan itsekritiikin ja julkaisi jo kesällä 1918 usealle eri kielelle käännetyn pamfletin Suomen vallankumous, itsekritiikkiä, jossa vanhaa sosialidemokraattista työväenliikettä arvosteltiin ankarasti. Kuusinen kääntyikin nopeasti bolševikiksi ja oli perustamassa Suomalaista kommunistista puoluetta Moskovassa syksyllä 1918. Kuusisen vaikutuksesta SKP suuntautui uuden aseellisen kumouksen valmisteluun Suomessa. Hän kuitenkin tuli toisiin aatoksiin seuraavina vuosina ja kritisoi tätä puolueen alun "äkkijyrkkää" vaihetta.

Kun SKP:n toiminnan käynnistäminen Suomessa osoittautui ongelmalliseksi, päätti puolue lähettää johtoaan Suomeen valmistelemaan työväenliikkeen uutta nousua. Kuusinen (salanimellä Otto Willebrand) ja toverinsa Juho Lehtosaari (salanimellä Bruno Saaristo) siirtyivät rajan yli 27. toukokuuta 1919. Kuusinen pyrki Suomessa luomaan yhteyksiä työväestöön ja oli taustalla Suomen sosialistista työväenpuoluetta (SSTP) perustettaessa. Kuusinen esimerkiksi laati puolueen ohjelman. Hän kirjoitti Suomen sosialidemokraattisen nuorisoliiton (SSN) uudelleen perustamaan Sosialistiseen aikakauslehteen nimimerkillä Usko Sotamies.

Helmikuussa 1920 levisi suomalaisiin sanomalehtiin alun perin Ilkassa julkaistu huhu Kuusisen kuolemasta. Tietoon uskottiin ja Kuusisen muistoksi pitivät ylistäviä puheita Suomen työväenliikkeen johtohenkilöt niin Suomessa kuin Venäjällä. Kuusinen kuitenkin oli koko ajan piilopaikassaan Helsingissä lähellä Pohjoisrantaa ja poistui maasta vasta myöhemmin Ruotsin kautta päätyen takaisin Venäjälle alkuvuodesta 1921.

Suomen vierailu sai Kuusisen muuttamaan mielipiteitään uuden vallankumouksen potentiaalista ja hän alkoi kritisoida tätä SKP:n äkkijyrkkää vaihetta. Kuusinen oli Tukholmassa oleskellessaan hetken oppositiossa puolueensa keskuskomiteaa vastaan. Osan SKP:n johtajista saatua surmansa ns. revolveriopposition järjestämässä verilöylyssä syytettiin Kuusista näiden tukemisesta, kun hän ei tarpeeksi selväsanaisesti irtisanoutunut teon suorittajista. Kominternin johtaja Zinovjev kutsui Kuusista menševikiksi. Vuoden 1921 edustajakokous päättyi kompromissiin ja Kuusinen valittiin SKP:n johtoelimiin yhdessä vastustajansa Eino Rahjan kanssa. Miesten väliset mielipide-erot heijastelivat sitä jännitettä, joka SKP:tta perustettaessa syntyi ns. vanhojen (Pietarin) ja uusien (Suomesta paenneiden) bolševikkien välille. 1930-luvulla Kuusinen ajautui erimielisyyksiin SKP:n puheenjohtaja (1920-1935) Kullervo Mannerin kanssa. Voittajaksi selviytyi Kuusinen ja Manner kuoli Vorkutan pakkotyöleirillä, mikä ei ollut harvinainen kohtalo Kuusisen vastustajalle tuona aikana. SKP:n johtoon siirtyi Mannerin jälkeen käytännössä Kuusinen.

[muokkaa]
Ura Neuvostoliitossa
Kuusinen loi varsinaisen uransa Neuvosto-Venäjällä/Neuvostoliitossa. Hän osallistui SKP:n edustajana tammikuussa 1919 kommunististen puolueiden neuvottelukokoukseen, jossa päätettiin esittää vetoomus uuden kolmannen eli Kommunistisen internationaalin (Komintern) perustamiseksi. Kominternin perustavassa kokouksessa 2. maaliskuuta 1919 Kuusisella oli näkyvä rooli tämän puolustaessa uuden internationaalin tarpeellisuutta sen perustamisen lykkäämistä esittäneille. Kuusinen valittiin 1921 yhdeksi Kominternin toimeenpanevan komitean sihteereistä, missä toimessa hän jatkoi vuoteen 1939. Esimerkiksi Kominternin 4. kongressissa Kuusinen valittiin lisäksi puhemiehistöön ja toimeenpanevaan komiteaan. 1927 Kuusinen johti Kominternin Lev Trotskin erottanutta kokousta. 1930-luvun loppupuolella Kuusinen puhui yhteisrintamataktiikan puolesta Kominternin jäsenpuolueissa. Kuusiselle luonteenomaista oli hiljainen työskentely kulissien takana.

Kuusinen oli yksi harvoista 1930-luvun Stalinin johtaman Neuvostoliiton hirmuhallinnon vainoista ja puhdistuksista hengissä selvinneistä johtavista suomalaiskommunisteista. Monet hänen entiset toverinsa menettivät henkensä "kansanvihollisina". Ollessaan osallisena tapahtumiin Kuusinen puolusti tehtyjä ratkaisuja, mutta esimerkiksi 1938 hän yritti (turhaan) vedota joidenkin SKP:n jäsenten puolesta. Vuoden 1937 jälkeen SKP oli jonkinlaisessa halvaustilassa eikä Kuusinenkaan pystynyt käytännössä vaikuttamaan tapahtumiin.

Talvisodan alkaessa 1939 nimitti Stalin Kuusisen "Suomen kansanhallituksen" eli Terijoen hallituksen pää- ja ulkoministeriksi. Kuusinen oli kutsuttu keskusteluihin Stalinin kanssa ensi kerran saman vuoden syyskuussa ja marraskuusta lähtien hän oli vakijäsen neuvostojohdon neuvotteluissa. Kuudesta suomalaiskommunistista muodostetun "nukkehallituksen" oli määrä ottaa valta Suomessa maan virallisen hallituksen kukistuessa. Kun rauha solmittiinkin virallisen Suomen kanssa, Kuusinen siirrettiin 1940 Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan johtajaksi, jossa tehtävässä hän toimi vuoteen 1956.

Vuonna 1941 Kuusisesta tuli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) keskuskomitean jäsen ja hän toimi Stalinin haamukirjoittajanalähde? ja neuvonantajana. Hänet valittiin ensimmäisen kerran NKP:n sihteeristöön 1946. Uusien tuulien puhaltaessa 1957 Kuusinen nimitettiin jälleen Nikita Hruštšovin johtaman NKP:n sihteeristöön sekä seuraavana vuonna Neuvostoliiton tiedeakatemiaan. Kuusinen nousi 1956 uudestaan NKP:n puhemiehistöön (/poliittiseen toimikuntaan), josta hänet oli tiputettu Stalinin kuoltua.

Kuusinen oli pääarkkitehti uuden, stalinismista pesäeroa tehneen, Marxismi-leninismin perusteet -teoksen (1958) ilmestymisessä, vaikka olikin ollut keskuskomitean ohjelmatoimikunnassa jo Stalinin aikana (1947-). Kuusinen kritisoi Stalinin henkilöpalvontaa ja halusi uudistaa kommunismin oppeja. Vanhoillisten kauhuksi, ja lopulta Hruštšovin tukemana, Kuusinen esitti esimerkiksi käsitteestä proletariaatin diktatuuri luopumista, mikä ei kuitenkaan toteutunut. Kuusinen kantoi huolta kansallisuuskysymyksestä. Hänen mielestään kommunistien julistama "kansallisuuksien yhteensulautuminen" eli käytännössä niiden venäläistäminen ja hävittäminen tapahtuisi vasta kaukaisessa tulevaisuudessa ja asiasta olisi taktisista syistä ollut viisaampaa vaieta 1950- ja 1960-luvuilla. Kuusisen kädenjälki näkyi myös NKP:n vuoden 1961 puolueohjelmassa. Viimeisinä vuosinaan hän kritisoi etenkin "maolaista harhaoppia" ja häneltä jäi kesken järkälemäinen käsikirjoitus aiheesta. Teoksessa Mao Zedongia syytetään muun muassa opportunismista ja "valemarxilaisesta fraseologiasta".

Kuusinen kuoli maksasyöpään toukokuussa 1964. Hän pysyi kuolemaansa asti SKP:n tärkeänä taustavaikuttajana, vaikka häntä ei, lukuisista yrityksistä ja henkilökohtaisista toiveista huolimatta, päästettykään takaisin Suomeen sotien jälkeen. Esimerkiksi 1958 Suomen hallitukselta anottiin viisumia Kuusiselle, mutta hakemus vedettiin takaisin Suomen suurlähettilään keskusteltua Neuvostoliiton ulkoministeriön edustajien kanssa. Kuusinen piti tiiviisti yhteyttä SKP:n johtohenkilöihin, etenkin Ville Pessiin ja tyttäreensä Hertta Kuusiseen, joka sotien jälkeen kohosi yhdeksi maan vaikuttavammista poliitikoista. Kuusinen kuoli Moskovassa toukokuussa 1964 ja hän on ainoa Kremlin muuriin haudattu suomalainen. Petroskoin yliopisto oli jonkun aikaa nimetty hänen mukaansa. SKP:ssa Kuusista pidettiin suuressa arvossa tämän kuoleman jälkeen ja esimerkiksi vuoden 1981 (19.) edustajakokouksessa Kuusisen syntymästä kulunutta sataa vuotta juhlittiin näyttävästi.

[muokkaa]
Perhe
Kuusinen oli naimisissa useasti ja sai paljon lapsia, joista suurimman osan (Aino Elina [s. 1901], Hertta Elina [s. 1904], Esa Otto Wille [s. 1906], Riikka-Sisko [s. 1908], Heikki [s. 1911] & Taneli [s. 1913]) ensimmäisen vaimonsa (1902-), Saima Dahlströmin kanssa. 1920-luvun alussa Kuusinen avioitui Aino Sarolan kanssa suhteen Suomessa oleskelleeseen Saimaan katkettua Venäjälle siirtymisen jälkeen. Vuonna 1936 Kuusinen rakastui palavasti itseään 31 vuotta nuorempaan armenialaiseen Marina Amiragovaan. Pari pysyi yhdessä Kuusisen kuolemaan saakka, mutta virallisesti he eivät olleet naimisissa, asia josta tosin vaiettiin. Kuusinen ei myöskään koskaan puhunut siitä, että hänelle syntyi vielä 1937 tytär Violetta, joka kuitenkin eli vain 11 kuukautta.

[muokkaa]
Harrastukset
Politikoinnin lisäksi Kuusinen harrasti kirjallisuutta ja kirjoitti runoja; nuorena estetiikan opiskelijana hänestä povattiin joko alan professoria tai runoilijaa/kirjailijaa. Hän esimerkiksi tutki Kalevalaa ja kirjoitti vuoden 1956 neuvostoliittolaispainokseen laajahkon esipuheen (Kalevala ja sen luojat). Kuusisen tunnetuin runo on vuonna 1920 ensi kerran ilmestynyt Torpeedo. Hän on kirjoittanut myös kansainvälisen työväenliikkeen tunnuslaulun Kansainvälisen (Internationale) suomenkieliset sanat yhdessä Yrjö Sirolan ja Sulo Wuolijoen kanssa.

Edeltäjä:
Matti Paasivuori