Onkohan nykyisin tehty kärpäsestä härkänen? Ainakin minua kiusattiin koulussa (1950-luvulla), muutama poika (olen nainen)ja ainakin yksi opettaja. Hän nöyryytti minua luokan edessä, enkä tänä päivänäkään tiedä, miksi. Olisikohan johtunut siitä, että olin hiljainen ja ujo.Tämä oli keskikoulussa. Aikaisemmin kansakoulussa pojat myös kiusasivat, eikä se jäänyt kouluun. Koulumatkalla sain monesti kivestä päähäni. Ei silloin kenellekään valitettu, ei edes vanhemmille. Opin välttämään tätä poikaa, annoin hänen lähteä koulusta ennenkuin itse läksin. Eivät vanhempani huomanneet mitään. Molemmat olivat töissä, joten kyllä sitten olin aina kotona kun he tulivat. Jotenkin tuntuu tämä nykyinen koulukiusaaminen liioitetulta. Moniko on saanut kotimatkalla kivestä päähän?
Entisajan
koulukiusaaminen
6382
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olin ainoa tyttö luokallani. Meillä kolmasluokkalaisilla oli tuntia pitempi koulupäivä kuin eka- ja tokaluokkalaisilla ja viimeinen välitunti oli minulle kauhistus. Pojat kiusasivat kivittämällä, heittelemällä koviksi puristettuja lumipalloja, lauloivat jos jonkinlaista renkutusta. Viimein kerroin asiasta opettajalle. Hän katsoi minua, "kielikelloa" paheksuvasti, sanoi että kanteleminen on rumaa. Ehkä hän kuitenkin piti pojille puhuttelun, koska välitunnit rauhoittuivat, mutta kotimatkat olivat sitäkin ikävämpi siihen asti, kunnes sain itselleni ihailijan! Seitsemänneltä luokalta pitkän komean pojan, hän halusi saattaa minut pyöränsä tarakalla kotini tiehaaraan, vaikka itse asui ihan eri suunnalla! Oo-la-laa... Pelkäsin ainoastaan sitä, että kotona saisivat tietää. No, jälkeen päin oivalsin, että ehkä hän ei ollutkaan ihastunut minuun, vaan halusi saattaa minut, pienen tytön kun oli kuullut, että minua kiusattiin kotimatkalla. Kukaties, vaikka siitä olisi opettajan kanssa sovittukin. Tämä tapahtui pienessä maalaiskoulussa 1940-50 lukujen vaihteessa.
koulukiusaaja. Nypin nukkaa edessä istuvan tytön villapaidasta. Sitten kerran hoksasin ottaa mukaan saksetkin ja pätkä tytön hyvän hajuisesta tukasta katosi muistivihkoni väliin. Ei se siitä reksille tai opelle kannellut, mutta rupesi moiskuttelemaan pusuja koulun käytävilläkin. Siitä minä pulaan, kun kaverit vihreinä kateudesta räkättivivät.
Käytiin koulua julkisella kulkuneuvolla. Oli vain yksi sopiva aamuin illoin. Mentävä oli samaan suuntaan joka päivä kahden samanikäisen tyttären kanssa, jotka pikkulikkojen tapaan eivät kolmatta pyörää halunneet.
Kurjaa oli olla niiden kanssa, kurjaa yksin.
Itkin kotona monta kertaa, mutta koskaan ei äitini ottanut yhteyttä noiden toisten äiteihin, vaikka uskon, että kiusaaminen olisi siihen loppunut.
Aikuisena sitten kysyi minulta, olivatko ne jutut totta, mitä kerroin noista koulumatkoista. Ällistyin todella, miksi ihmeessä olisi valehdellut sellaista, ja loukkaannuin siitäkin, että äiti oli pitänyt minua valehtelijana. Äitini ei voinut ymmärtää niin järjettömiä juttuja, mitä ne kaksi minulle tekivät, veivät tavarani, piilottivat vaatteeni, heittivät minut ojiin tai paiskasivat koululaukkuni lumisille penkoille tms. Ja jäkättivät vaatteista, perheestäni, ulkomuodostani, kaikesta mahdollisesta.
Toinen koulutovereistani on yrittänyt pitää minuun yhteyttä, mutta olen torjunut hänet järjestelmällisesti. Minä en luota ihmiseen, jonka huvina oli kiusata yhtä ihmistä 3 vuotta joka armas arkipäivä. Olkoon vaan, että hän oli silloin alaikäinen.
Toinen on ymmärtänyt pitää välimatkaa. Ikinä en ole kuullut sanaakaan hänestä.
Muutin toiseen kouluun sittemmin. Olin aluksi hirveän hämmästynyt, kun kukaan ei kiusannut ketään eikä puhunut pahaa selän takana. Ihmettelin, että sellaisiakin ihmisiä on.
Se jäi vain vaivakseni, että en oikein koskaan nuoruudessani uskaltanut uskoa saaneeni kenestäkään hyvää ja luotettavaa ystävää.
En voinut ymmärtää, että joku voisi olla ihan oikeasti mielellään juuri minun seurassani.
Kolmannen pyörän asema oli tiukassa.
Kyllä kiusaamista oli tietysti ennenkin.
Nykyisin se on raaempaa. Tuttavaperheen 8-vuotias tytär hakattiin koulumatkalla sairaalakuntoon. Häneltä katkesi reisiluu käsittelyn seurauksena. Hakkaajat olivat saman koulun yläluokkien oppilaita.
Erään koululaisen paljaaseen ihoon stumpattiin kolme savuketta. Kaikki kolme stumppaajaa olivat tyttöjä.
Nykyisin kiusatulta viedään rahat.
Ei enää ole kysymys pelkästään henkisestä väkivallasta, vaan myös fyysisetä, ihan todellisesta, vaarallisesta väkivallasta.
Onneksi asiaan on puututtu. Suunta osoittaa parempaan aikaan. Enää eivät opettajat sano: "Meidän koulussamme ei ole kiusaamista". Kyllä he jo myöntävät, että sitä on.
Olen tainnut ennenkin kertoa eräästä pähkähullusta opettajastani. Myöhemmin hänet puukotettiin kuoliaaksi kesken koulutunnin toisessa koulussa 80-luvulla. - Siinä tapauksessa myötätuntoni on puukottajan puolella. Opettaja oli aivan hirveä ihminen, ja hänestä oli tehty lukuisia valituksia kouluhallitukseen. - Kun luin uutisen Hesarista, niin ajattelin, että nyt hän sitten tapasi vertaisensa! Ajattelin, miten paljon se ihminen oli mahtanut kiusata tappajaansa, kun tämä päätyi niin epätoivoiseen tekoon.
lähtien isokokoinen heikkojen puolustaja, jos jotain kiusattiin olin aina kiusatun puolella ja kostin sen niin räväkästi, että eipä meidän koulussa paljon kiusattu, en käyttänyt väkivaltaa vaan laitoin kiusaajan niskaan mitä mahdottomimpia ötököitä joita oli aina taskussani.
Kukaan ei uskaltanut ottaa mua sakinhivutukseen, opettajat joskus antoivat nauraen rangaistuksen, kun joku kanteli tempuistani, en koskaan sanonut syytä miksi tein sen.
Mielelläni kärsin jälki-istuntoja, sain hetken lomaa, kun kotona odotti monta pikkuveljeä ja muitakin töitä.
Olen samaa mieltä. Kyse ei nykyisin ole jostakin lumipallojen tapaisista kiusaamisesta vaan henkilökohtaisesta terrorista. Kiusaajista voi ikävä kyllä sanoa vähän samaa kuin tuholaisista: uusi sukupolvi on entistä pahempi. Eivätkä ne muidenkaan ikäluokkien kiusaajat kaikki mitään enkeleitä ole olleet. Persoonallisuushäiriöisiä lienee ollut aina.
Opettajista tuli mieleeni aivan vastaavanlainen juttu aikoinaan keskikoulussa. Kävin Tipulaa, samaa koulua kuin mm. Krohnin sisarukset, joista toinen muistelikin yhteistä kouluamme. Jos joku on Leena Krohnin nuoruudenmuistelmat lukenut: järkyttävä koulu ja järkyttävät opettajat. Jouduin erään luokkatoverini kanssa englanninopettajamme hampaisiin. Hänellä oli hyvin kuvaava lempinimi eli haaska.
Opettaja haukkui lähes jokainen tunti joko minut tai luokkatoverini. Osaamisesta ei ollut kyse, me luimme läksymme ja osasimme ne, se ärsytti tätä opettajaa suunnattomasti. Kyse oli ulkonäöstämme (me olimme hyvin kiltin ja vaisun näköisiä molemmat), jota hän reposteli kaikkien kuullen sitne, että kutsui meidät luokan eteen ja sitten haukkui, milloin tukan, milloin vaatteet, milloin mitäkin. Jos hän sai meidät itkemään, hän oli tyytyväinen. Jos ei saanut,olimme ylimielisiä ja meille käy huonosti elämässä.
Loppujen lopuksi äitimme kävivät rehtorilla kertomassa asiasta, koska emme pystyneet enää syömään, oksensimme ennen tunnin alkua ja yöunet alkoivat reistailla. Ilmeisesti rehtori oli opettajaa puhutellut, koska seuravalla englannintunnilla hän haukkui vaihteeksi molemmat luokan edessä käytöstapoja vailla oleviksi huligaaninaluiksi, joille ilman muuta elämässä käy hyvin huonosti. Sen jälkeen haukkumiset jäivät vähemmälle, mutta hän tavallaan kosti siten,että englanninnumeroni oli aina yhden numeron alempi kuin olisi pitänyt. Hän ei koskaan esimerkiksi tervehtinyt, mutta häntä piti tervehtiä. Ainoa vastaus, minkä häneltä satoi saada tervehdykseen, oli kiukkuinen tuhahdus, ivallinen hymy ja ilkeä katse päästä varpaisiin.
En tiedä, mikä tätä ihmistä riivasi, mutta useita hän ehti haavoittaa ennenkuin jäi eläkkeelle aikanaan. Nyt hän on manan majoilla. Valitettavasti ennustukset eivät toteutuneet, olemme luokkatoverini kanssa eläneet tavallisen sopuisan elämän, vaikka voihan vielä tässä yrittää huligaanin uraa kehitellä.