Kukkaruukku vai kepponen?

KultaharjaLeijona kirjoitti:

Tässä tulee nyt sitä kauan kaivattua "kauhua" ja jännitystä... Lukekaa, jos haluatte ja kertokaa, kirjoitanko jatkoa. :) Palaute on tervetullutta...
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤



Älä jätä taloasi vahtimatta.
Tätä roistoa lukot eivät estä.
Vaarallinen rikollinen on
saapunut kaupunkiin... ellei
hän sitten ole ollut täällä aina.
Aivan naapurissasi.


"Kuulitteko tuon?" Isä kääntyi sohvallaan ja katsoi meitä muita, jotka istuttiin koiran kanssa lattialla.
"Minne tämä maailma on menossa?!" Televisiossa silmälasipäinen nainen selitti kiihdyksissään, miten hänen kotiinsa oli murtauduttu väkipakolla.
"En tiedä... En todellakaan tiedä! Pitäisiköhän minun mennä sitä meidän nuorimmaista vastaan?"
Isä kohautti olkapäitään ja hänen koko pullukka olemuksensa vavahteli.
"Mistä minä tiedän. Ei kai sitä tarvitse."
"Mutta ajattele jos joku vaikka pahoinpitelee hänet!" Äiti intti vastaan ja kohosi ylöspäin lattiasta montakin senttiä. Kuin limpputaikina.
Minä mietin pikkusisartani tulemassa balettitunnilta kotiin vaalea letti hulmuten tuulessa. Niin ärsyttävän ihana tappelupukari...
Minua melkein puistatti.
"Kyllä hän pärjää." Isä hymyili hiukan ja kumartui suutelemaan äitiä. Äiti valahti rusoposkiseksi. Noin he tekivät vain silloin, kun tarvitsivat kumpikin rohkaisua tai yrittivät epätoivoisesti uskotella, että kaikki on hyvin.

Minun oli vaikea uskoa, että niin oli tapahtunut aivan lähellä... vain parin kadun päässä. Täällä. Aivan maailman laidalla. Sairasta.
Minä nuolaisin maapähkinävoileipää eikä se maistunut hyvältä. Miten ihmeessä äiti voi syödä jotain sellaista mössöä?!
"Äiti!" Huusin ja äidin pää kurkistikin pian oviaukosta. Tuskin kerkesin avata suutani, kun hän jo kiirehti luokseni kädet ojossa.
"Sharon ei ole vieläkään palannut kotiin!" Äiti nyyhkytti.
"Isä ajatteli soittaa poliisille. Nyyh... nyyh..."
Minä katsoin äitiä syvälle silmiin.
"Älä katso minua noin!"
Samassa ovi kävi. Askeleista kuulin miten isä ryntäsi eteiseen koira kannoillaan -sellainen suuri musta, jollaisia on täkäläisissä poliisisarjoissa. Äiti juoksi heti perään ote yhä minussa. Tulin siis automaattisesti perässä.
"Sharon!" Isä huudahti.
"Missä ihmeessä sinä olet ollut?!"
Vaaleiden haituvahiuksien alta kurkisti enkelikasvoinen pikkutyttö niin viattomasti kuin suinkaan pystyi.
"Missä?" Äiti pyyhki kyyneliään; "Kerro missä sinä olet ollut, kultaseni!"
"Joku mies otti minut autoon."
Minun päässäni pyörähti ikävästi ja maha kääntyi ympäri. Äiti vilkaisi ensin isää, sitten minua. Siinä katseessa ei ollut mitään hyvää.
"Muistatko mitä ollaan puhuttu...?" Äiti voihkaisi ja isä joutui tukemaan häntä, ettei hän olisi pyörtynyt tai muuten vain horjahtanut.
"Se mies ei tehnyt mitään pahaa!" Sharon kiljaisi ja puristi kätensä nyrkkiin keltaisen flanellitakin taskuissa. Otsahiukset leijailivat ilmassa kiihtyneen hengityksen kannattelemina.
"Se mies ei ollut mikään namusetä! En minä ole niin pieni, ettenkö tietäisi! Se mies kysyi vain meidän osoitetta koska se aikoo kaupata nättejä kukkaruukkuja äidille!"
Äidin polvet nytkähtivät uudelleen.
"Mutta jos se on se..."
"Ei ole!" Sharon sanoi tiukasti ja lähti kohti omaa huonettaan.
Koko huoneen täytti painava hiljaisuus. Yksi kerrallaan me lähdimme omiin suuntiimme. Minä viimeisenä.

Seuraavana aamuna ovikello soi aikaisin. Äiti oli näyttänyt unohtaneen koko eilisen välikohtauksen ja huivi tummien kiharoiden ympärillä, tiskirätti kädessä hän riensi avaamaan ovea. Siellä seisoi auringon haalistamalla kivetyksellä mies, pitkänhuiskea, luihu mies.
"Huomenta rouva!" Hän tervehti iloisesti,
"Minulla olisi tässä tällaisia..."
Mies lopetti lauseen kesken ja ojensi äidille kasan erilaisia esitteitä. Hän antoi houkuttelevien kuvien ja tarjousten puhua puolestaan. Esitteissä oli erilaisia maljakoita, kuppeja ja vaaseja. Minä kurkistin äidin olkapään yli ja puolihuomaamattomasti rykäisin merkiksi hajamieliselle holhoojalleni. Tarkkaavainen kauppias huomasi eleen oitis.
"Voi ei ei ei! Eivät ne nyt niin kalliita..."
Pahoitteleva hymy sai äidin sulamaan.
"Tulehan sisään, niin katsotaan hiukan tarkemmin."
Mä käännyin kannoillani ja juoksin kiireesti Sharonin huoneeseen.
Tyttö nukkui kerällä peiton alla ja hänen tasainen hengityksensä pihisi vasten tyynyä.
"Sharon? Herää!"
"Mitä nyt..?" Pikkusisareni nousi haukotellen.
"Se kauppias on nyt täällä!"
Sharonin naama sinkui heti hymyyn ja hän ryntäsi puolipukeissa keittiöön, missä kauppias ahmi kitaansa herkullista munkkia ja kahvia.
"He..!"
Sharon käännähti äkkiä ympäri.
"Ei tuo ole se mies..." Hän kuiskasi ja lähti takaisin tulosuuntaansa. Niinpä minäkin katsoin kohteliaaksi ja ystävälliseksi tavaksi istua aikuisten kanssa keittiön pöydän ääreen.
Äiti päätti ostaa itselleen vaaleanvihreän kukkaruukun.
"Kas kas!" Mies naurahti jotenkin teennäisen kuuloisena.
"Katsoinkin tässä ohitse ajaessani että rouvalla on vihreät verhot ikkunassa... Niinpä otin TÄMÄN mukaani..."
Hymyillen ja säteillen mies kaivoi laukustaan hienoon pakettiin käärityn ruukun.
"Mutta... säleverhohan on ikkunan edessä... en usko että te ainakaan TÄNÄÄN olette voineet ajaa tästä ohi niin että olisitte nähneet millaiset verhot minulla on ikkunassa!"
Nauraen epäuskoisesti äiti työnsi ruukun takaisin kauppiaan käsiin.
"Nyt vaadin teitä lähtemään!"
Miehen kasvot luihistuivat entisestään ja valahtivat kalpeiksi. Sitten hän kääntyi poispäin.
"Tarjous on yhä voimassa!"
Kun ovi oli pamahtanut kiinni, äiti kumartui minun puoleeni ja kuiskasi;
"Sharonin on täynyt mennä kertomaan sille kummajaiselle eilen vähän kaikenlaista tästä meidän kodistamme... tuo mies-" Äiti huikkasi kädellään kohti miehen autoa joka hävisi nopeasti näkyvistä. Musta pakettiauto.
"-Tuo mies on sen toisen ilmiselvä rikoskumppani."
Minä nyökkäilin vaisusti. Niinpä niin. Nytkö äiti sen vasta tajusi...?! Oikeastaan tilanteen vakavuuden minä sain tajuttua itsekin vasta kun olin kävelemässä kouluun parin päivän kuluttua.

Kävelin pää painuksissa ja nostin katsettani vain silloin, kun ylitin tietä. Punainen valo... pysähdy. Aivot ajattelivat kummallisen robottimaisesti. Sharon juoksi jossain edelläni kahden kaverinsa kanssa. Vihreä valo...
"Hei!" Kuulin äkkiä ja kirkaisin kun musta pakettiauto pysähtyi eteeni jarrut kirskahtaen.
"Tähän ei saa pysähtyä!" Minä huusin raivoissani ja hypähdin taaksepäin,
"Tässä on suojatie!"
"Viis siitä." Luihu katsoi minua virnuillen. Huomasin että miehen toinen etuhammas oli lohjennut.
"Onko äitisi jo päättänyt?"
"Päättänyt mistä?"
"No niistä vaaseista!"
"Ei ole!" Huudahdin kovalla äänellä. Jotkut ohikulkijat kääntyivät katsomaan.
"Mene kuppeinesi jonnekin muualle, vinttikoira!"
"Vinttikoira?!" Mies huudahti ja tuuppasi kädellään auton töötin lyttyyn.
"Saakelin pentu! Minä sinulle vinttikoirat näytän!"
Minä tunsin miten raskaat painot siirtyivät väsyneiltä silmiltä jalkoihin.
"Tämä on viimeinen varoitus." Minä murahdin ja silmäkulmastani näin miten toisesta suunnasta alkoi lähestyä kaksi mustapukuista miestä.
"Jätä perheeni rauhaan."
Tajusin, että jompikumpi niistä mustapukuisista saattoi olla se joka oli ahdistellut Sharonia.
"Ajatella." Minä siirsin katseeni luihun silmiin, vaikka se tekikin pahaa.
"Käyttää nyt pientä lasta hyväkseen! Häntä te ette saa puolellenne! Ette saa, paskapäät!"
Silmäkulmassa vilahti nyt jotain kiiltävää. Jalat allani lähtivät juoksemaan.
"Takaisin pentu! Ala tulla! Vauhtia! Tästä sinä ja sinun perheesi ette selviä!"
Miehet eivät tulleet perässäni. Kotona minä valahdin lattialle jalkojeni päälle sydän pamppaillen.
"Äiti!" Sain sanottua läähätyksen lomasta,
"Laita ovet lukkoon ja käske isä hakemaan Sharon koulusta."
Pommi oli räjähtänyt.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä