Asumme pienessä rivariyhtiössä, johon muutimme reilu vuosi sitten. Taloyhtiössä on 6-vuotias poika, joka on nyt sitten vuoden päivät kiusannut omaa 4½-vuotiastani. Aina kun silmä välttää. Tapaus on todellinen pikkupsykopaatti, narsistinen. Hurmaava pikku pallero. Manipuloi äitiäänkin mennen tullen. Omaa poikaani on jo fyysisesti satuttanut useamman kerran, kohtelee huonosti jne. Karkuun ei pääse, kun asumme samassa yhtiössä: eihän sitä voi kotiinsa sisätiloihin linnoittautua. Täytyyhän sitä saada ulkonakin olla lapsen kanssa. Olen ihan kurkkua myöten tuota pentua. Omistaa koko maailman: voi kävellä yhtäkkiä meille sisään yksinään, rikkoo poikani maalauksia jne, kaivelee katoksestamme leluja ominpäin... Olen kerran hänelle suuttunutkin, mutta ei mitään eroa seuraavana päivänä. Äidilleen olen sanonut ja aika selkeästi yrittänyt viestittää, että pojan perään pitäisi katsoa. Hän ei halua, koska poika on jo kuitenkin melkein seitsemän vuotta. Eihän sitä enää voi! No haloo. eihän sillä ole mitään väliä, jos henkinen ikä on alle 3-vuotta. Mutta mitä voin tehdä, jos äiti itse ei asiaa niin näe. Valittelee kyllä tapahtuneita ja toivoo, ettei ne uusi. Keskustelee poikansa kanssa. Mutta ei muuta. Ja mikään ei muutu. Poika on yksin pihalla ja äiti sisällä. Hän ei juuri koskaan tee mitään poikansa kanssa: päivät päiväkodissa ja kaikki illat yksinään pihalla.
Mitä tällaisessa tapauksessa voi tehdä? Olen aivan kypsä. Tuntuu aivan kauhean pahalta, kun oma poikani ei edes provosoi millään tavoin, mutta aina "vahinkoja" sattuu eli "vahingossa" tönäistään nurin, "vahingossa" jääkokkaret lentelee päähän keinussa ja sitä rataa. Pojan olemuskin on jotenkin "vittumainen" monesti. Aggressioita tuntuisi olevan. Joku päivä voi sattua todellisia haavereita. Mutta ennenkaikkea: harmittaa, surettaa ja suututtaa oman lapsen puolesta, kun hänen maailmankuvansa alkaa pikkuhiljaa vääristyä tuon pikkupsykopaatin takia, joka on osa hänen jokapäiväistä elämäänsä, koska asumme samassa taloyhtiössä. Ja minua todella jurppii. En voi antaa poikani leikkiä pihassa yksinään, vaikka muuten pätjäisikin hyvin. On pakko mennä aina vahtimaan tuota riiviötä, että mitä se tällä kertaa keksii. Olen yrittänyt olla kiva ja sitä rataa. Kasvattaa häntä ja tukea itsetuntoaan, mutta nyt alkaa väsymys iskeä. Miksi minun pitää toisen naisen lasta kasvattaa, kun he kuitenkin vesittävät omalla käyttäytymisellään kaiken sen vähänkin?
Onko kenelläkään ollut yhtään vastaavanlaista tilannetta? Miten saisin tämän loppumaan? Miten saisimme piharauhan? Olen nyt niin kypsä, että ajattelin alkaa hankalaksi itsekin eli alan sanomaan sille penskalle sen mitä ajattelen eli häivy hittoon ja sitä rataa. Äidille sanon myös, että hän on "omahyväinen, laiska ämmä"...kun ei viitsi omaa lastaankaan kasvattaa (on ns. uranainen muutoin...niin kai minäkin, jos koulutus tms. on kriteerinä. äitiys on kuitenkin minulle todella arvokas asia. ja poikani on ainut lapsi eli siis todella tärkeä ja rakas).
On tullut jotenkin ihan paska fiilis tästä touhusta. Tulen aina pahalle tuulelle, kun näen tuon lapsen pihalla. Olen siis täysin ehdollistunut: hänen naama = vaikeuksia, oman lapsen itkua.
apua. Päiväkodissa on kuulema ollut kokoajan myös vastaavanlaisia ongelmia (äiti itse kertoi). Siellä sentäs on ammattikasvattajat yhdessä ratkomassa näitä tilanteita, mutta kun itsellä on kiusattuna oma poika, niin on pikkasen vaikeampaa kerta toisensa jälkeen suhtautua objektiivisesti ja kasvatuksellisesti. Kaiken lisäksi olisi ihanaa, kun tietäisi, että pihalla on "normaali" meininki. Normaalit lasten kahnaukset ja väärinkäsitykset. Mutta kun ei ole.
Tulipa tästä vuodatus, mutta kun todella harmittaa. Olisi kiva jäädä kotiin täksi viikonlopuksi, mutta kun tuo terroristi on maisemissa myös, niin kai sitä pitää taas huomenna sukulaisiin lähteä. Eipä tarvi kenenkään itkeä ja pahoittaa mieltään.
Mitä tällaisessa tapauksessa voi tehdä? Olen aivan kypsä. Tuntuu aivan kauhean pahalta, kun oma poikani ei edes provosoi millään tavoin, mutta aina "vahinkoja" sattuu eli "vahingossa" tönäistään nurin, "vahingossa" jääkokkaret lentelee päähän keinussa ja sitä rataa. Pojan olemuskin on jotenkin "vittumainen" monesti. Aggressioita tuntuisi olevan. Joku päivä voi sattua todellisia haavereita. Mutta ennenkaikkea: harmittaa, surettaa ja suututtaa oman lapsen puolesta, kun hänen maailmankuvansa alkaa pikkuhiljaa vääristyä tuon pikkupsykopaatin takia, joka on osa hänen jokapäiväistä elämäänsä, koska asumme samassa taloyhtiössä. Ja minua todella jurppii. En voi antaa poikani leikkiä pihassa yksinään, vaikka muuten pätjäisikin hyvin. On pakko mennä aina vahtimaan tuota riiviötä, että mitä se tällä kertaa keksii. Olen yrittänyt olla kiva ja sitä rataa. Kasvattaa häntä ja tukea itsetuntoaan, mutta nyt alkaa väsymys iskeä. Miksi minun pitää toisen naisen lasta kasvattaa, kun he kuitenkin vesittävät omalla käyttäytymisellään kaiken sen vähänkin?
Onko kenelläkään ollut yhtään vastaavanlaista tilannetta? Miten saisin tämän loppumaan? Miten saisimme piharauhan? Olen nyt niin kypsä, että ajattelin alkaa hankalaksi itsekin eli alan sanomaan sille penskalle sen mitä ajattelen eli häivy hittoon ja sitä rataa. Äidille sanon myös, että hän on "omahyväinen, laiska ämmä"...kun ei viitsi omaa lastaankaan kasvattaa (on ns. uranainen muutoin...niin kai minäkin, jos koulutus tms. on kriteerinä. äitiys on kuitenkin minulle todella arvokas asia. ja poikani on ainut lapsi eli siis todella tärkeä ja rakas).
On tullut jotenkin ihan paska fiilis tästä touhusta. Tulen aina pahalle tuulelle, kun näen tuon lapsen pihalla. Olen siis täysin ehdollistunut: hänen naama = vaikeuksia, oman lapsen itkua.
apua. Päiväkodissa on kuulema ollut kokoajan myös vastaavanlaisia ongelmia (äiti itse kertoi). Siellä sentäs on ammattikasvattajat yhdessä ratkomassa näitä tilanteita, mutta kun itsellä on kiusattuna oma poika, niin on pikkasen vaikeampaa kerta toisensa jälkeen suhtautua objektiivisesti ja kasvatuksellisesti. Kaiken lisäksi olisi ihanaa, kun tietäisi, että pihalla on "normaali" meininki. Normaalit lasten kahnaukset ja väärinkäsitykset. Mutta kun ei ole.
Tulipa tästä vuodatus, mutta kun todella harmittaa. Olisi kiva jäädä kotiin täksi viikonlopuksi, mutta kun tuo terroristi on maisemissa myös, niin kai sitä pitää taas huomenna sukulaisiin lähteä. Eipä tarvi kenenkään itkeä ja pahoittaa mieltään.
Vastaukset 7
Vanhimmat
sanoa mitään kasvatuksellista ja järkevää muuta kuin sen että älä sentään pura agressiotasi tähän lapseen...se ei helpota hänrn oloaan, se ei helpota loppujen lopuksi sinunkaan oloasi...lapsi ei ole itse itseään kasvattanut tuollaiseksi, eikä siis ole oppinut sosiaalisia käyttäytymissääntöjä vanhemmiltaan..häneen on siis turha purkaa pahaa oloa, vaikka tuntuu että hänen pitäisi asiat jo ymmärtää...todella ikävä tilanne jos lapsen äitikään ei asiaan puutu..olisiko vielä kerran mahdollista keskustella riiviön äidin kanssa..kutsu hänet kahville teille, istuta alas ja kerro että alat olla kypsyny tilanteeseen..että sinä joudut vahtimaan omaa lastasi pihalla, siltä varalta ettei hänen lapsensa satuttaisi taas..ja kerro että normaalit kahnaukset ovat ok, mutta että tämä ei ole enää normaalia..on kumma jos lapsi tulee omin luvin sisällekkin...ja se vaikuttaa totta vie myös sinun lapsesi tulevaisuuteen...pyydä lapsen äitiä seuraamaan joskus pihalla tapahtuvaa..onko lapsella isä vai onko nainen yh?jos isä on kuvioissa, koita puhua hänellekkin..tuo on saatava loppumaan!Ei ole sinun velvollisuutesi kasvattaa heidän lastaan!!miestäni kiusattiin ekasta luokasta lähtien aina 8.luokkaan asti ja vieläkin hänellä on siitä arvet..kauhea hyväksynnän tarve ja itsetunnon pönkitystä pitää harrastaa...eli kyllä se kiusaaminen vaikuttaa ihan aina...
Äiti ei halunnut uskoa puheitani, vaan yhtäkkiä alkoi kieltämään kaiken. Epäili, että minulla on jokin ongelma, kun tuollaisia puhun. Sitä osasin odottaakin tuntien tyypin. Mutta toisaalta antoi toivoa paremmasta, koska yrittää parhaansa mukaan pitää huolen, ettei jatkossa satu mitään (eli todistaa oikeassa olemisensa). Sama se mulle on, vaikka eivät puheitani uskoisikaan, kunhan tästä eteenpäin pojallani olisi turvallisempaa omassa kotipihassaan ja minun ei tarvitsisi aina pelätä.
Nyt olen jo vähän rauhoittuneempi ja en tietenkään ala kohdistamaan turhautuneisuuttani siihen lapseen. Todella ikävä ajatuskin, vaikka olenkin todella kyllästynyt. En tietenkään äitiäkään kutsunut "omahyväiseksi, laiskaksi ämmäksi" .heh.
Se vain tuntuu ihan kauhean pahalle jos omalle lapselle sattuu jotain ja siis nämä eivät ole olleet mitään pikkulasten kömmähdyksiä, vaan jotain muuta. ja toistuvia. rasitus.
Onneksi kouluissa on viime aikoina kiinnitetty kiusaamiseen entistä enemmän huomiota. ja päiväkodeissakin osataan hoitaa näitä asioita todella mallikkaasti. Kun vielä täällä kotiareenoilla hommat hoituisivat.
mitä näitten lapsien isät vaionks nää taas jotai yyyhhoo ruikutuksii
mutta "yh-ruikutus" tässä on kyseessä sikäli, että poika on nk. avioerolapsi. Iskä palvoo tätä poikaansa ja häipyy heti takavasemmalle kun tulee jotain negatiivista kyseeseen. Haluaa miellyttää tätä kaikessa.
Kuulosti moneltakin osalta tutulta tuo ap:n kirjoitus. Meillä on pihapiirissä aika paljon lapsia jotka sitten keskenään leikkivät ja touhuavat paljonkin vapaa-ajallaan. Kun muutimme tähän taloyhtiöön, tuli pojastamme ja naapurin pojasta aika piankin kavereita ja alkoivat touhuamaan yhdessä.
Nyt ollaan asuttu tässä jo muutama vuosi ja kyllä alkaa vähän suututtaa tuo meininki tuolla pihalla. Tämä naapurin poika on "muuttunut" tai sitten se oli alussa vaan jotain "vieraanvaraisuutta" uutta tulokasta kohtaan. Joka tapauksessa... poikamme on nyt 5v. ja tämä kaveri(?) 7v. Jo pitkän aikaa hän on ilmiselvästi tehnyt tahallista kiusaa lastamme kohtaan. Esimerkkeinä jotain; hän houkuttelee poikaamme hyppimään avojaloin ampiaisten päälle "Ei ne pistä, ne kuolee kun hyppäät päälle", hän pyytää itselleen poikamme leluja leikkiäkseen ja eräänkin kerran ollaan hiekkalaatikolla kaiveltu ja etsitty uutukaista lelua kun tämä poika oli sen "vahingossa haudannut" (lelu jäi löytymättä). Kerran satuin kuulemaan kun lapset juttelivat keskenään (eivät tienneet että kuulen), tämä 7v. poika jankkasi pojallemme että "Sano että isi on tyhmä, sano että isi on tyhmä". Kun poikamme sitten niin lopulta sanoi, juoksi kyseinen poika luokseni (edelleenkään ei tiennyt että olin kuullut kaiken) ja toitotti kovaan ääneen: **** kutsu omaa isäänsä tyhmäksi.
Mitäs vielä... kerran sisällä ollessani, kuulin vaimeaa itkua rappukäytävästä. Kun menin katsomaan, mitä siellä tapahtui, oli tämä naapurin poika "ahdistanut" poikamme nurkkaan ja uhkaili siellä että lyönkö naamaan. Kun näki minut, meni niin että vilaus vaan kävi. Kerran hiekkalaatikolla olivat leikkiä (siinä oli monta poikaa),jossa möyrysivät päällekkäin ja potkivat/heittivät hiekkaa toistensa päälle. Sanoivat sitten myös pojallemme että heitä sinäkin ja eipä mennyt kuin hetki kun älytön mekkala alkoi hiekkikseltä että "*** heitti hiekkaa meidän päälle.".
Olen aika paljon perillä näistä muksujen touhuista kun meidän piha on leikkipaikan vieressä ja monesti olen ollut pihallamme (aita ympärillä) kun lapset ovat olleet leikkimässä mutteivät ole tienneet että kuulen kaiken. Lisäksi poikamme on karannut tämän pojan kanssa kerran erään toisen pojan kotiin (koskaan ennen ei ollut niin tehnyt, eikä sen puoleen, tämän ensimmäisen kerran jälkeenkään), vetänyt housut kinttuun kun isompi ensin edellä, heitellyt hiekkaa naapurin ikkunasta sisään, ym. Uusin juttu on että poikaamme on alettu "hylkimään" tämän 7v. ansiosta. Hän saattaa tulla keskelle leikkiä jos poikamme leikkii toisen lapsen kanssa ja houkutella tämän "toisen kaverin" mukaansa ja maanittelee että "Ei oteta tuota *** mukaan" ym. Saattaa olla että hän tulee pyytämään poikaamme pelaamaan palloa ulos ja ei mene kuin hetki kun poikamme tulee pahoilla mielin sisälle kun hänet on potkittu pelistä pois kun hänellä ei "oikeanlaisia jalkapallokenkiä".
Voisin kirjoittaa vielä pitkän listan kaikesta mitä olen nähnyt/kuullut mutta tämä saa riittää. Haluan vielä lisätä ja painottaa, että missään nimessä en väitä enkä kuvittele että oma poikamme olisi viaton pikku kullannuppu. Tiedän että myös hän osaa tehdä ilkeyksiä ja monenlaista jäynää, on ollut arestissa kun on tullut töppäiltyä ulkona ym. Kyllä niissä asioissa on aina kaksi puolta ja riitoihinkin tarvitaan aina kaksi mutta jos yhtään saisin poikaani puolustaa niin hän ei mielestäni tee tuollaista "henkistä" kiusaa. Tämä naapurin poika osaa vetää oikeasta korresta ja aikuiset, jotka ei häntä kunnolla tunne, voivat jopa ajatella että siinäpä rauhallinen poika. Mutta kun ei ne asiat ole aina niin mustavalkoisia. Hänen vanhempiensa kanssa ollaan monet kerrat puhuttu mutta tottakai ymmärrän että jokainen haluaa puolustaa omaa lastansa. Ollaan yritetty monenlaista, pojat eivät ole saaneet leikkiä keskenään, eivät ole olleet yhtäaikaa pihalla, aikuinen on ollut valvomassa, ym. mutta silti tuo homma jatkuu. Ja hänen vanhempansa osoittavat syyttävän sormensa meidän poikaa kohtaan, tämä naapurin poika kun kertoo sen "toisen puolen" tarinastaan kotona.
Joskus tuntuu että olenko todellakin näin hakoteillä omien ajatusteni ja tuntemusteni kanssa mutta olen sittemmin kuullut muualtakin että samanlaista kiusaa tämä poika tekee joillekkin muillekkin ja esim. päiväkodissa on "osannut" hyvin taitavasti "kiusata seläntakana". Joten tiedä sitten...
olen huomannut sama siskoni poikien kanssa...siskoni pojat ovat 3 ja 6...entisellä pihalla oli muutama tällainen "ei oteta tota mukaan leikkiin"-poika...kun he olivat yksinään 6-vuotiaan kanssa, leikittiin ja oltiin yhdessä..ja kun heitä oli kaksi, ei siskon pojalla ollut asiaa leikkiin...surullista oli katsoa ja kuulla kun poika tulee kotiin ja sanoo ettei ne tahtonut leikkiä mun kanssa..nyt uudessa paikassa on pari samanlaista naapurin poikaa mutta onneksi molemmat pojat ovat saaneet harrastuksien ja päiväkodin kautta kavereita..surullista mutta totta, näin ne lapset käyttäytyy..muistan itsekkin kerhossa kuinka olin välillä samanlainen joillekkin..mutta ihan normaali ja välittävä ihminen minusta kasvoi..ja niin niistäkin ketä ei otettu leikkiin..välillä ne vaihtui, olin itsekkin jossain vaiheessa tämä "hylkiö"...näin ne lapset vaan tekee..tätä ei tietenkään pidä hyväksyä..ja se tekee kyllä todella surulliseksi kun omaa lasta(tai omassa tapauksessani rakastakin rakkaampaa siskon lasta)kohdellaan noin ja huomaa että toisella on tosi surku olla...mutta lapset eivät vaan ajattele niin kuin aikuiset...eäh, en nyt oikeen osaa selittää, mutta jokatapauksessa, tuo käytös on, jos ei nyt ihan normaalia, niin ei täysin epänormaaliakaan..pitää vaan yrittää keskustella lastensa ja muiden lasten vanhempien kanssa...mutta ottakaa huomioon että ei lapsiakaan voi pakottaa olemaan klavereita...jso ei toisesta pidä, sille ei voi mitään..eihän aikuisetkaan toisistaan aina pidä..aikuisissa ja lapsissa on vaan se ero, että aikuiset osaavat ja käyttäytymissäännöt ja sen "valehtelun"...lapset eivät tiedä käyttäytymissääntöjä ja ovat vilpittömiä...jos ei pidä jostain, sen kyllä näyttää...
jos lapsen oma äiti ei puutu asiaan voit kyllä ottaa ohjia omiin käsiin ainakin sen teidän tontille tulemisen kanssa ja tehdä muksulle selväksi, että tässä asiassa määräät sinä.
Olen kuullut sellaisestakin tapauksesta, jossa lapselle ei pidetty kotona mitään kuria ja lapsi alkoi hakeutua sukulaispiirissä sen ainoan aikuisen luo joka saneli lapselle sääntöjä ja komenteli.
Ehkä voit jämäkällä otteella saada pojasta perheellesi ystävän?