Tässä tulee jatkoa...
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Sinä päivänä me emme nähneet enää vilaustakaan luihusta ja hänen sekalaisesta seurueestaan. Äiti syytti selvästikin kaikesta Sharonia. Me istuimme olohuoneessa tuijottaen toisiamme. Äiti oli käpertynyt isän kainaloon ja kuiski, että huomenna ei saisi mennä töihin kun taloa ei voi jättää vahtimatta.
"Minunko sitten on mentävä kouluun?!" Minä kirkaisin ja lähes vihastuksissani potkaisin ylikorkeaa, vihreää jalkalamppua.
"Ette tietenkään mene! Minä soitan koululle niin sovitaan tämä asia."
"Mitä sinä muka sanoisit rehtorille? Ai että mielipuolinen kukkaruukkukauppias kyylää miedän taloamme?!"
Äitin kurkusta purkautui turhautunut naurahdus. Isän viikset kohosivat ylöspäin ja Sharon säpsähti tuolissaan.
"Aivan niin." Isä sanoi, "Niin kai meidän täytyy sanoa."
Seuraavana päivänä kukaan ei poistunut talosta. Tunnelma kireni entisestään. Joskus iltapäivällä minun oli haettava posti sillä halusin tietää olinko saanut vaihto-oppilaana olevalta isosisareltani kirjettä. Kaipasin häntä valtavasti! Jos hän olisi ollut täällä, olisi tuntunut paljon huolettomammalta ja turvalliselta... Minä kävelin yli tasaisen ruohokentän suuntanani kirsikan värinen postilaatikko. Siinä luki "Pomeroy". Joku oli ympäröinyt P-kirjaimen mustalla tussilla. Jostain syystä, jokin sai minut katsomaan myös hiukan alaspäin; postilaatikon vartea vasten oli isketty vihreä kukkaruukku. Ties kuinka kauan se oli ollut siinä! Ehkä tämä oli varoitus? Minä nielaisin ja nostin postiluukun kantta -ei mitään. Kieltämättä olin lähinnä ajatellut että luihu keksisi virittää sinne pommin. Kävelin takaisin talolle niin rauhallisesti kuin pystyin. Illalla joku soitti jälleen ovikelloa. Isä lähetettiin avaamaan.
"Kuka siellä?!" Hän mörähti matalalla ja pelottavimmalla äänellään.
"T-täällä on kukkalähetti..." Kuului hento naisen ääni ja isä avasi oven raolleen varmistuakseen asiasta. Nuori nainen puristi läpinäkyvään paperiin sullottua, punaisten ruusujen rykelmää.
"Nimi tuohon alle... Hyvä... Kiitos ja näkemiin."
Eteisessä isä pysähtyi katsomaan pientä, vihreää korttia joka oli sidottu ruusujen varren ympärille.
"Kas. Tässä lukee "P" -siis Pomeroy? Tässä ei ole lähettäjän nimeä."
Minä katsoin isää, enkä saanut sanaa suustani. Tämä meni jo lähes koomiseksi!
"Mitä nyt, Paula?" Isä laski kätensä olkapäälleni ja kuljetti sen hellästi hiuksilleni silitellen.
"Hän haluaa minut, Paula Pomeroyn. Olen varma tästä, isä."
"Ihailijoitako...?" Isä virnisti.
Minä pudistin päätäni.
"Ei vaan se luihu kauppias joka suosii vihreää."
Samassa isä kääntyi kohti olohuonetta ja höristi typerällä tavalla korviaan.
"Shh! Kuuntele!"
Toimittajanainen rykäisi ja piti tauon kuin olisi odottanut että kaikkialle laskeutuu hyljaisuus.
Sitten hän jatkoi, kun kaikki istuivat kiltisti sohvalla rivistysten ja tuppisuina:
"New Yorkin laita-asutusta on kohdannut suuri vastoinkäyminen. Mies, jonka henkilöllisyyttä poliisi ei ole saanut vielä tietoonsa, liikkuu mielessään tuhoisat aikeet. Hänen varmaa motiiviaan ei olla vielä ratkottu, mutta poliisi epäilee miehen iskevän eri talouksiin sukunimen etukirjaimen perusteella. Hän valitsee aakkosista noin joka neljännen kirjaimen ja näyttäisi, että hänen listallaan jokainen perhe, jonka sukunimi alkaa P:llä, on vaarassa. Älkää päästäkö siis lapsianne yksin ulos tai taloa vahtimatta. Kyseessä on amatööriluokan rikollinen, mutta aito massamurhaaja. Olkaa varuillanne! Ja seuraavaksi katsotaan huomisen sää..."
Kenelläkään ei ollut enää mitään sanottavaa. Miedän kohtalomme oli nyt sinetöity. Äiti nyyhkäisi ja Sharon syöksyi hänen kainaloonsa. Isä istui hiljaa. Sanattomana. Minä katselin ulos ikkunasta... ja minusta tuntui, että jokaisella silmäyksellä näin vain mustia pakettiautoja. Loputtomasti.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Vieläkö jaksatte kiinnostua tästä? Jatketaanko? ;)
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Sinä päivänä me emme nähneet enää vilaustakaan luihusta ja hänen sekalaisesta seurueestaan. Äiti syytti selvästikin kaikesta Sharonia. Me istuimme olohuoneessa tuijottaen toisiamme. Äiti oli käpertynyt isän kainaloon ja kuiski, että huomenna ei saisi mennä töihin kun taloa ei voi jättää vahtimatta.
"Minunko sitten on mentävä kouluun?!" Minä kirkaisin ja lähes vihastuksissani potkaisin ylikorkeaa, vihreää jalkalamppua.
"Ette tietenkään mene! Minä soitan koululle niin sovitaan tämä asia."
"Mitä sinä muka sanoisit rehtorille? Ai että mielipuolinen kukkaruukkukauppias kyylää miedän taloamme?!"
Äitin kurkusta purkautui turhautunut naurahdus. Isän viikset kohosivat ylöspäin ja Sharon säpsähti tuolissaan.
"Aivan niin." Isä sanoi, "Niin kai meidän täytyy sanoa."
Seuraavana päivänä kukaan ei poistunut talosta. Tunnelma kireni entisestään. Joskus iltapäivällä minun oli haettava posti sillä halusin tietää olinko saanut vaihto-oppilaana olevalta isosisareltani kirjettä. Kaipasin häntä valtavasti! Jos hän olisi ollut täällä, olisi tuntunut paljon huolettomammalta ja turvalliselta... Minä kävelin yli tasaisen ruohokentän suuntanani kirsikan värinen postilaatikko. Siinä luki "Pomeroy". Joku oli ympäröinyt P-kirjaimen mustalla tussilla. Jostain syystä, jokin sai minut katsomaan myös hiukan alaspäin; postilaatikon vartea vasten oli isketty vihreä kukkaruukku. Ties kuinka kauan se oli ollut siinä! Ehkä tämä oli varoitus? Minä nielaisin ja nostin postiluukun kantta -ei mitään. Kieltämättä olin lähinnä ajatellut että luihu keksisi virittää sinne pommin. Kävelin takaisin talolle niin rauhallisesti kuin pystyin. Illalla joku soitti jälleen ovikelloa. Isä lähetettiin avaamaan.
"Kuka siellä?!" Hän mörähti matalalla ja pelottavimmalla äänellään.
"T-täällä on kukkalähetti..." Kuului hento naisen ääni ja isä avasi oven raolleen varmistuakseen asiasta. Nuori nainen puristi läpinäkyvään paperiin sullottua, punaisten ruusujen rykelmää.
"Nimi tuohon alle... Hyvä... Kiitos ja näkemiin."
Eteisessä isä pysähtyi katsomaan pientä, vihreää korttia joka oli sidottu ruusujen varren ympärille.
"Kas. Tässä lukee "P" -siis Pomeroy? Tässä ei ole lähettäjän nimeä."
Minä katsoin isää, enkä saanut sanaa suustani. Tämä meni jo lähes koomiseksi!
"Mitä nyt, Paula?" Isä laski kätensä olkapäälleni ja kuljetti sen hellästi hiuksilleni silitellen.
"Hän haluaa minut, Paula Pomeroyn. Olen varma tästä, isä."
"Ihailijoitako...?" Isä virnisti.
Minä pudistin päätäni.
"Ei vaan se luihu kauppias joka suosii vihreää."
Samassa isä kääntyi kohti olohuonetta ja höristi typerällä tavalla korviaan.
"Shh! Kuuntele!"
Toimittajanainen rykäisi ja piti tauon kuin olisi odottanut että kaikkialle laskeutuu hyljaisuus.
Sitten hän jatkoi, kun kaikki istuivat kiltisti sohvalla rivistysten ja tuppisuina:
"New Yorkin laita-asutusta on kohdannut suuri vastoinkäyminen. Mies, jonka henkilöllisyyttä poliisi ei ole saanut vielä tietoonsa, liikkuu mielessään tuhoisat aikeet. Hänen varmaa motiiviaan ei olla vielä ratkottu, mutta poliisi epäilee miehen iskevän eri talouksiin sukunimen etukirjaimen perusteella. Hän valitsee aakkosista noin joka neljännen kirjaimen ja näyttäisi, että hänen listallaan jokainen perhe, jonka sukunimi alkaa P:llä, on vaarassa. Älkää päästäkö siis lapsianne yksin ulos tai taloa vahtimatta. Kyseessä on amatööriluokan rikollinen, mutta aito massamurhaaja. Olkaa varuillanne! Ja seuraavaksi katsotaan huomisen sää..."
Kenelläkään ei ollut enää mitään sanottavaa. Miedän kohtalomme oli nyt sinetöity. Äiti nyyhkäisi ja Sharon syöksyi hänen kainaloonsa. Isä istui hiljaa. Sanattomana. Minä katselin ulos ikkunasta... ja minusta tuntui, että jokaisella silmäyksellä näin vain mustia pakettiautoja. Loputtomasti.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Vieläkö jaksatte kiinnostua tästä? Jatketaanko? ;)
Vastaukset 2
Vanhimmat
jatka nyt ihmeessä mä jäin jännityksen valtaan äkkiä jatkoo tälle :)
Jatka toi on jännää..
Siis tosi jännää mitä tapahtuu..