Kauan sitten kirjoitin tänne sellaista novellia kuin Minä ja Marcus, se jäi kesken, mutta nyt päätän sen. Laitan tähän koko novellin.
-------------------------------------------------
Odotin että kello tulisi viittä vaille kaksi.
Itse asiassa oli odottanut sitä jo viime lauantaista asti. Silloin Marcus oli ehdottanut että nähtäisiin, mentäisiin kahville tai jotain. Vähän jännitti. Kyllähän minä Marcuksen halusin nähdä, ei siinä mitään, olin varma että en joutuisi pettymään häneen millään lailla, toinen asia oli sitten minä itse. Mitä jos menisin puolimykäksi ja en keksisi mitään järkevää sanottavaa. Sinähän Marcus minua piti, älykkäänä ja hauskana.
Vilkaisin kelloa jälleen kerran. Kymmentä vaille kaksi. Kemian opettaja jatkoi täydellä teholla asioiden läpikäymistä ja olin varma että ei päästäisi sekuntiakaan ennen kuin kello soi…
Vihdoin, ”…ja kotitehtäväksi teette tehtävät 1-45 ja 1-46 ja luette seuraavat kaksi kappeletta…” Pakkasin kirjat ja muut äkkiä reppuun, riensin alas portaita naulakoille ja kiskoin takin päälle ja kiedoin kaulaliinan kaulaan. Juna lähtisi kymmenen minuutin päästä Turkuun, ehtisin juuri ja juuri.
Liukastelin alas ulkoportaita, ne olivat jäässä ja hiekoitus ei auttanut mitään, niin kuin aina.
Löysin pyöräni muiden joukosta ja haparoin lukon auki pakkasen puremilla käsilläni. Vedin henkeä ja suuntasin kohti juna-asemaa.
Mitä jos en menisikään? Sanoisin että myöhästyin junasta ja oli pakko lähtee jonnekkin...mmm...hammaslääkäriin? Ei, Marcus tietäisi heti että jänistin. Ja minähän en sitä tekisi! Mitä minulla on hävittävänä? Ei mitään? Kai sen noinkin voisi ajatella, mutta kun ei... uhkana oli pilvilinnoista putoaminen. Ja se voisi sattua.
Tutustuin Marcukseen netin välityksellä kun etsin itselleni ruotsinkielistä mailikaveria, parantaakseni ruotsin kielen taitoa, ja sitten löysin Marcuksen. Tarkoitukseni oli saada vain kaveri, mutta hänestä tulikin jotain enemmän. Siitä en ollut lainkaan varma, mitä hän minusta ajatteli, ainakin kaverinaan piti...se riitti minulle tässä vaiheessa.
Marcus oli täydellinen, juuri minulle. Hän oli samanlainen kuin minä, jaoimme samat kiinnostuksen kohteet ja mielipiteet. Hän oli hauska ja älykäs, kaksi piirrettä mitä arvostin hänessä eniten. Ei kulunut kauaa kun olin jo korviani myöten ihastunut häneen. Olimme mailailleet jo melko kauan kun hän vihdoin lähetti kuvansa. Olin valmistautunut jo siihen, että minkä näköinen tahansa hän olisi, en antaisi sen haitata mitenkään. Pidin hänestä itsestään jo niin paljon, että ulkonäkö oli täysin menettänyt merkityksensä. Mutta sitten, se kuva, voi luoja, hänhän oli kuin unelma... purin huulta katsellessani kuvaa, ei tälläistä ole...
Kuvassa hän katsoi kameraan ja hymyili. Silmät, joiden väriä oli mahdotonta määritellä, nauroivat... ruskeat hiukset olivat sekaisin, hänellä oli sininen villapaita päällään ja kuvan taustalla kimalteli meri.
Mutta takaisin juna-asemalle! Odotin junaa kylmissäni ja vihdoin näin sen kaartavan mutkan takaa esille...
Istuin junassa ja harkitsin Marcukselle tekstiviestin lähettämistä. Jos jotain vaan lähettäisin...tekis mieli...ei oo muutakaan tekemistä. Toisaalta, se on kai just lähdössä, ei se välttämättä ehtis vastaamaan...
Kumminkin...
"Hej...Oon junassa matkalla Turkuun. Mun pitäis nähdä sut siellä. Muistakko? :) Näkemisiin.. "
Helevete, ei siitä mitään haittaa oo, näin... viesti lähetetty. Ja nyt sit voinkin koko loppu junamatkan ajan tuijottaa kännykkää ja odottaa et se vastais.
Epäilykset tulvivat mieleeni. Mitä jos Marcus ei ilmaantuisikaan paikalle? Mitä jos en enää koskaan kuulisi siitä? Mitä jos sille on tapahtunu jotain? Mitä jos se on KUOLLU? Hmm...ei tarvitsis stressata sen näkemisestä. ÄÄh...nyt mä oon kauhee. Mitä mä ajattelen???
Kyllä, olin todella hermostunut. Kaikki itseluottamus oli kateisssa ja olin melko varma että tästä ei seuraisi mitään hyvää.
MUTTA, eihän me oltu muuta kuin kavereita. Ei niin paha kuin jos meillä olis ollu jotain...enemmän. No joo, minä ja mun tunteet, muuta Marcus ei tiedä niistä.
Oltiin melkein jo Turussa. Marcus ei ollu vastannu mun viestiin. Ei todellakaan auttanut yhtään! Otin reppuni viereiseltä penkiltä ja kävelin huojuen kohti ovea...mulla taisi olla kuumetta.
Seisoin juna-asemalla eksyneen oloisena. Olinhan toki ollut siellä monen monta kertaa ennenkin...tunne ei johtunut vieraasta paikasta, se oli Marcuksen syytä. Miksen voi ottaa vain rennosti? Toivoin, että kun tapaisimme tilanne muuttuisi heti helpoksi, ja kaikki jännitys olisi muisto vain, kun sitten viimein tapaisin sen pahuksen tyypin, jonka tapaamista nyt stressasin niin paljon.
Eräs asia joka minua vaivasi oli myöskin kieli. Marcushan oli suomenruotsalainen. Hän oli asunut koko ikänsä melko pienessä etelä-suomalaisessa kaupungissa, missä valtaosa asukkaista oli ruotsinkielisiä ja ei ollut juuri suomea tarvinnut. Olihan hän sitä koulussa opiskellut, mutta arvosanat olivat olleet sitä vitosta.... Ja entäs minä ja minun ruotsinkieln taitoni? Noh, aina olen ollut kaikissa kielissä hyvä, mutta vaikka olenkin lukiossakin saanut pelkästään kiitettäviä ruotsin numeroita, se ei tarkoita että todellakin oikeasti osaisin puhua ruotsia! Marcus kirjoitti minulle aina ruotsiksi, ja minä hänelle suomeksi, mutta se on eri asia kuin puheen ymmärtäminen. Hmmm...olisi pitänyt puhua tästä aiheesta yhdessä aiemmin....
Lähdin kävelemään asemalta kaupungille päin. Lunta satoi hiljalleen ja oli oikein kaunista. Vastaan käveli onnellisen näköisiä pariskuntia käsi kädessä ja olo oli haikea. Jospa minä ja Marcus.... No, ei mennä asioiden edelle! Katsoin kelloa, puolen tunnin päästä pitäisi tavata Marcus yhdessä keskustan kahviloista. Sinne ei kestäisi kävellä kuin kymmenen minuuttia.
Ajattelin käydä ennen Marcuksen tapaamista jossain vaatekaupassa. En tosin aikonut ostaa mitään, sovituskoppiin piti päästä varmistamaan että näytin sentään ihan ihmiseltä... Menin erääseen isohkoon vaateliikkeeseen ja sieppasin
jonkun villapidan kasasta ja lähdin sovittamaan. Ajatukseni olivat aivan jossain muualla ja kun en katsonut eteeni törmäsin vahingossa johonkin.... menetin tasapainoni ja
kaaduin päin vaatetankoa ja löin siihen pääni. Tälläistä ei tapahdu. Enhän minä
yleensä törmäile vaatekaupoissa, enkä varsinkaan kaadu päin vaatetankoja. Nousin ylös ja oli lähellä etten kompastunut pitkään kaulaliinaani(se tästä vielä olisi puuttunut) mutta silloin joku tarttui minua kädestä ja kiskoi ylös.
Auttajani oli se "jokin" johon olin törmännyt.
-Sori, mulla oli vähän kiire ja niin tais olla sullakin, törmättiin.
Haaa, auttajani oli miespuolinen ja vielä hyvännäköinen. Mmmm....nolotti, se varmaan ajattee et oon joku ihan seko kun ryntäilen ympäriinsä kun sekopäinen ja hakkaan päätäni vaatetankoihin.
-Heh, tota...kiitti. Joo...kiirehän mulla. Anteeks.
Hieroin ohimoani ja ryhdistäydyin ja yritin poistua paikalta edes vähän arvokkaasti. Apua, en taida poistua sovituskopista ennen kuin toi tyyppi on varmasti lähtenyt täältä, ajattelin.
Noniin, vihdoin peilin edessä. Vedin henkeä ja päätin että nyt alkaisin käyttäytymään sivistyneesti. Apua, ei näytä hyvältä. Ihan kuin olisin meikannut viikko sitten viimeks ja silloinkin tosi tökerösti. Mmmmhhh...yritin saada naamaani edes vähän parempaan kuntoon. Johtuuko se valaistuksesta että näytän näin karseelta? Aaaarrggghh... Think positive, Marcus ON nähnyt mun kuvan, se tietää miltä mä näytän. Enkä mä itseasiassa näytä ollenkaan pahalta, jos mä olisin Marcus niin kyl kelpais....mmmm....itseasiassa hiukset on ihan
nätit, hmmm...tyytyväinen. Ja kun kallista päätäni hiukan niin, hah! Näytän ihan kauniilta. Okei, täytynee kulkea pää kalleellaan. heh, ehkä sittenkin pitäis olla normaali? Ou my God.... kello on jo noin paljon!!
Heitin villapaidan jota olin "sovittamassa" takaisin samaan kasaan josta olin ottanut sen ja suuntasin askeleeni kohti kahvilaa...
Mitä lähemmäksi tulin paikkaa, jossa Marcus oli määrä tavata, sitä hermostuneemmaksi tulin.
Ja vihdoin sitten siellä. Marcusta ei näkynyt. No, kello ei ollut vielä paljoa, ostaisin vaikka jääteetä ja odottaisin jossain pöydässä.
Leikin lasissa olevalla sitruunalla ja mietin mitä Marcus sanoisi ensisanoikseen. Pitäisi tarkkailla hänen kasvojensa ilmeitään, puhettaan ja sitä kuinka luonnollinen hän olisi seurassani. Pitäisi tehdä jonkunlainen analyysi siitä, mitä hän ajattelee minusta. Kaipa se onnistuu....
Missä se oikein viipyy???
Istuin kahvilassa ja katselin ohi kulkevia ihmisiä. Mihin he olivat menossa? Mistä tulossa?
Olin ajatuksiini vaipunut kun joku yht'äkkiä istahti vastapäätäni. Ei, se ei ollut Marcus. Se oli se sama tyyppi johon olin törmännyt vaatekaupassa. Mitä se täällä teki? Ja mitä se teki siinä, minua vastapäätä?
Sillä oli tosi vaaleat hiukset, varmaankin blondatut. Hyvin vaaleat siniset silmät, vaalea iho ja täysin valkoiset vaatteet. Siihen ilmestykseen kiinnitti huomiota jos näki kadulla. Hän ei ollut lainkaan tavallisen näköinen, mutta en olekaan kiinnostunut yleensä persoonattoman näköisistä tyypeistä...
Mutta minunhan pitäisi olla odottamassa elämäni miestä! Ja en edes tiedä mitä tuolla on edes mielessä....
Hän katsoi minua ja minä katsoi takaisin, ja sitten hän alkoi puhua.
-Moi, mitäs sinä? Odotakko jotakin?
-Juu...kaveriahan minä.
-Mut kai mä voin täs istuu, lähen kyl pois sit kun kaveris tulee. Ja sitten se viittasi ympärilleen.
-Katos kun ei oikein tilaa. Hmm...mehän ollaan melkein tuttuja. Törmättiiin täs vähän aikaa sitten.
-Juu, muistan. En sentään harrasta sitä niin paljoo et heti unohtaisin.
Hymyilin, en halunnut hänen lähtevän minnekkään. Kuka hän oli? Pitäisi kai ottaa selvää.
Siinä sitten istuskeltiin ja puheltiin niitä näitä. Selvisi, että nimi oli Alex. Hän oli tullut juuri Suomeen, viikko sitten. Asunut koko siihen astisen elämänsä Kanadassa. Isä ja äiti olivat suomalaisia, tavanneet Kanadassa ja jääneet sinne. Alex puhui hyvin suomea, vasta kun alkoi kuunnella tarkkaan, huomasi jonkinlaisen aksentin. Hänen vanhempansa olivat päättäneet vihdoin palata takaisin Suomeen ja Alex oli halunnut nähdä vanhempiensa kotimaan ja oli päättänyt lähteä mukaan, tosin vain pitkälle lomalle, mitään aikomusta ei ollut jäädä tänne. Hän ei tuntenut kuuluvansa tänne, tunsi vain muutaman sukulaisen ja arvioi että kohta voisi tulla tylsää, kun ei ollut kavereita.
Hän tunnusti olevansa melko ujo, mutta päätti rohkaista itsensä kerran ja siksi tuli puhumaan kanssani. Jee, minulla taisi olla onnea, kerrankin kiinnostava tyyppi tulee puhumaan, ihan tosta vaa! Tämä on ihan liian helppoa....
Ai niin! Marcus! Kello oli jo vartin yli sovitun tapaamisen ajankohdan...Pitäisiköhän huolestua? Ei ollut vastannut viestiinikään...
Alex huomasi että vilkuilin kelloa
-Ööö...no, mun pitäis kai lähteä...sun kaveri tulee varmaan ihan kohta. Oli kiva jutella, tota...olis kiva joskus uudestaankin.
-Joo, saisinks mä sun puhelinnumeron?
Olin erittäin tyytyväinen että sain pyydettyy numeroo. Kun en ollut mikään maailman rohkein ja alotteita tekevin tyttö. Mutta Alexhan oli tehnyt aloitteen, se halusi tutustua johonkin suomalaiseen. Miksi siis epäröisin? Olishan se ihan siistii jos olis olis tollanen ulkomaalainen kaveri ja viel noin mukava....
Vaihdettiin numeroita ja Alex lähti toivottaen hyvää päivän jatkoo ja sellasta.
I can't believe this. Mitä just tapahtu? Olenko hereillä? I think I am....but this what just happened...aren't real....ou my God.
Mutta entäs Marcus? Puoli tuntia jo myöhässä!
Alex oli mennyt, Marcusta ei näkynyt ja minä istuin vieläkin siellä samassa kahvilassa. Ei helvetti!? Kuinka kauan joutuisin istumaan siellä? Tulisiko Marcus koskaan? Odotinko turhaan? Hän oli myöhässä jo melkein tunnin. Päätin, että odottaisin kunnes koko tunti olisi mennyt ja sitten lähtisin. Enää ei jännittänyt yhtään koko juttu, johtui kai Alexista joka oli saanut koko jutun tuntumaan epätodelliselta.
Tunti mennyt. Minähän en odottaisi sitä enempää! Oli minullakin muuta tekemistä! Kun ei kerran vaivautunut edes ilmoittamaan myöhästymisestä, en enää odota. Mutta ajattelin kumminkin lähettää viestin.
"Mikä nyt on? Odotin sua sovitussa paikassa sovittuun aikaan, et vaivautunut ilmestymään paikalle. Selitys olis paikallaan..."
Kaivoin juna-aikataulun taskustani ja huomasin että seuraava juna lähtisi tunnin päästä, oli siis aikaa ostaa jotai...tässä tilanteessa tuntui että se jokin olisi karkkia. Olin meinaan vähän pettynyt!
Menin ostamaan irtsareita yhestä liikkeestä, josta saa vuokrata kans videoita. Nyt olis tehnyt mieli katsoa jokin nyyhkyleffa, jotain yltiöromanttista.... mmm....tyydyin karkkeihin ja niitä syöden lähdin kävelemään takaisin juna-asemalle. Ei huvittanut tehdä mitään muuta kuin lähteä kotiin.
Ulkona oli jo pimeä, lunta satoi vieläkin hiljalleen... Oikeastaan oli ihan hyvä olla, kun tarkemmin ajatteli. Olin tavannut mukavan kanadalaispojan, suu oli täynnä karkkia ja kaupunki ympärillä oli kaunis. Marcuksella olisi varmasti hyvä syy...pakko olla. Päätin olla murehtimatta enempää ja aloin vaihteeksi ajattella aivan muita asioita.
Seuraavan päivänä törmäsin Alexiin kaupassa. Olin hämmästynyt, sillä en olisi uskonut näkeväni häntä siellä.
-Mitä sä täällä?
-Mulla on tapana vähän seikkailla. Otin bussin ja tänne se sit tuli. Katsastan tätä laajaa Suomen maata, you see. Tulin ostaa vähä ruokaa, kun tuli nälkä.
-Ajatella…No, lähekkö vaik syömään yhteen pitsapaikkaan täs lähel? Sielt saa tosi hyvii pitsoi ja kebabei.
Alex suostu mun tarjoukseen ja me lähettiin syömään. Oli tosi hauskaa, Alexilla oli mieletön huumorintaju, mä olin pudota tuolilta useempaan kertaan, kun sen jutut oli niin päättömii ja nauroin niitä maha kippuras.
Sen piti kuitenkin lähtee, sillä viiminen bussi kotiin lähtisi ihan kohta. Se vannotti mut lupaamaan, et tavattais viel uudestaan pian ja sit se nousi bussiin.
Kun kattelin sen bussin loittonevan, soi mun kännykkä. Se oli Marcus.
-Moi, anteeks hirveesti et en tullu sillo sinne ku lupasin.
-Olisit sä voinu ilmottaa…
-Niin, mut mä tapasin eilen tosi ihanan tytön ja sit sen kans unohtu aika ja tällee… ymmärräthän sä?
-Joo, mäki itse asiassa tapasin eilen yhen jätkän.
-No kiva! Mut ei sit muute, moikka!
-Moi.
Sen jälkeen en kuullu mitään Marcuksesta, eipä se tosin haitannu… olihan mulla Alex.
-------------------------------------------------
Odotin että kello tulisi viittä vaille kaksi.
Itse asiassa oli odottanut sitä jo viime lauantaista asti. Silloin Marcus oli ehdottanut että nähtäisiin, mentäisiin kahville tai jotain. Vähän jännitti. Kyllähän minä Marcuksen halusin nähdä, ei siinä mitään, olin varma että en joutuisi pettymään häneen millään lailla, toinen asia oli sitten minä itse. Mitä jos menisin puolimykäksi ja en keksisi mitään järkevää sanottavaa. Sinähän Marcus minua piti, älykkäänä ja hauskana.
Vilkaisin kelloa jälleen kerran. Kymmentä vaille kaksi. Kemian opettaja jatkoi täydellä teholla asioiden läpikäymistä ja olin varma että ei päästäisi sekuntiakaan ennen kuin kello soi…
Vihdoin, ”…ja kotitehtäväksi teette tehtävät 1-45 ja 1-46 ja luette seuraavat kaksi kappeletta…” Pakkasin kirjat ja muut äkkiä reppuun, riensin alas portaita naulakoille ja kiskoin takin päälle ja kiedoin kaulaliinan kaulaan. Juna lähtisi kymmenen minuutin päästä Turkuun, ehtisin juuri ja juuri.
Liukastelin alas ulkoportaita, ne olivat jäässä ja hiekoitus ei auttanut mitään, niin kuin aina.
Löysin pyöräni muiden joukosta ja haparoin lukon auki pakkasen puremilla käsilläni. Vedin henkeä ja suuntasin kohti juna-asemaa.
Mitä jos en menisikään? Sanoisin että myöhästyin junasta ja oli pakko lähtee jonnekkin...mmm...hammaslääkäriin? Ei, Marcus tietäisi heti että jänistin. Ja minähän en sitä tekisi! Mitä minulla on hävittävänä? Ei mitään? Kai sen noinkin voisi ajatella, mutta kun ei... uhkana oli pilvilinnoista putoaminen. Ja se voisi sattua.
Tutustuin Marcukseen netin välityksellä kun etsin itselleni ruotsinkielistä mailikaveria, parantaakseni ruotsin kielen taitoa, ja sitten löysin Marcuksen. Tarkoitukseni oli saada vain kaveri, mutta hänestä tulikin jotain enemmän. Siitä en ollut lainkaan varma, mitä hän minusta ajatteli, ainakin kaverinaan piti...se riitti minulle tässä vaiheessa.
Marcus oli täydellinen, juuri minulle. Hän oli samanlainen kuin minä, jaoimme samat kiinnostuksen kohteet ja mielipiteet. Hän oli hauska ja älykäs, kaksi piirrettä mitä arvostin hänessä eniten. Ei kulunut kauaa kun olin jo korviani myöten ihastunut häneen. Olimme mailailleet jo melko kauan kun hän vihdoin lähetti kuvansa. Olin valmistautunut jo siihen, että minkä näköinen tahansa hän olisi, en antaisi sen haitata mitenkään. Pidin hänestä itsestään jo niin paljon, että ulkonäkö oli täysin menettänyt merkityksensä. Mutta sitten, se kuva, voi luoja, hänhän oli kuin unelma... purin huulta katsellessani kuvaa, ei tälläistä ole...
Kuvassa hän katsoi kameraan ja hymyili. Silmät, joiden väriä oli mahdotonta määritellä, nauroivat... ruskeat hiukset olivat sekaisin, hänellä oli sininen villapaita päällään ja kuvan taustalla kimalteli meri.
Mutta takaisin juna-asemalle! Odotin junaa kylmissäni ja vihdoin näin sen kaartavan mutkan takaa esille...
Istuin junassa ja harkitsin Marcukselle tekstiviestin lähettämistä. Jos jotain vaan lähettäisin...tekis mieli...ei oo muutakaan tekemistä. Toisaalta, se on kai just lähdössä, ei se välttämättä ehtis vastaamaan...
Kumminkin...
"Hej...Oon junassa matkalla Turkuun. Mun pitäis nähdä sut siellä. Muistakko? :) Näkemisiin.. "
Helevete, ei siitä mitään haittaa oo, näin... viesti lähetetty. Ja nyt sit voinkin koko loppu junamatkan ajan tuijottaa kännykkää ja odottaa et se vastais.
Epäilykset tulvivat mieleeni. Mitä jos Marcus ei ilmaantuisikaan paikalle? Mitä jos en enää koskaan kuulisi siitä? Mitä jos sille on tapahtunu jotain? Mitä jos se on KUOLLU? Hmm...ei tarvitsis stressata sen näkemisestä. ÄÄh...nyt mä oon kauhee. Mitä mä ajattelen???
Kyllä, olin todella hermostunut. Kaikki itseluottamus oli kateisssa ja olin melko varma että tästä ei seuraisi mitään hyvää.
MUTTA, eihän me oltu muuta kuin kavereita. Ei niin paha kuin jos meillä olis ollu jotain...enemmän. No joo, minä ja mun tunteet, muuta Marcus ei tiedä niistä.
Oltiin melkein jo Turussa. Marcus ei ollu vastannu mun viestiin. Ei todellakaan auttanut yhtään! Otin reppuni viereiseltä penkiltä ja kävelin huojuen kohti ovea...mulla taisi olla kuumetta.
Seisoin juna-asemalla eksyneen oloisena. Olinhan toki ollut siellä monen monta kertaa ennenkin...tunne ei johtunut vieraasta paikasta, se oli Marcuksen syytä. Miksen voi ottaa vain rennosti? Toivoin, että kun tapaisimme tilanne muuttuisi heti helpoksi, ja kaikki jännitys olisi muisto vain, kun sitten viimein tapaisin sen pahuksen tyypin, jonka tapaamista nyt stressasin niin paljon.
Eräs asia joka minua vaivasi oli myöskin kieli. Marcushan oli suomenruotsalainen. Hän oli asunut koko ikänsä melko pienessä etelä-suomalaisessa kaupungissa, missä valtaosa asukkaista oli ruotsinkielisiä ja ei ollut juuri suomea tarvinnut. Olihan hän sitä koulussa opiskellut, mutta arvosanat olivat olleet sitä vitosta.... Ja entäs minä ja minun ruotsinkieln taitoni? Noh, aina olen ollut kaikissa kielissä hyvä, mutta vaikka olenkin lukiossakin saanut pelkästään kiitettäviä ruotsin numeroita, se ei tarkoita että todellakin oikeasti osaisin puhua ruotsia! Marcus kirjoitti minulle aina ruotsiksi, ja minä hänelle suomeksi, mutta se on eri asia kuin puheen ymmärtäminen. Hmmm...olisi pitänyt puhua tästä aiheesta yhdessä aiemmin....
Lähdin kävelemään asemalta kaupungille päin. Lunta satoi hiljalleen ja oli oikein kaunista. Vastaan käveli onnellisen näköisiä pariskuntia käsi kädessä ja olo oli haikea. Jospa minä ja Marcus.... No, ei mennä asioiden edelle! Katsoin kelloa, puolen tunnin päästä pitäisi tavata Marcus yhdessä keskustan kahviloista. Sinne ei kestäisi kävellä kuin kymmenen minuuttia.
Ajattelin käydä ennen Marcuksen tapaamista jossain vaatekaupassa. En tosin aikonut ostaa mitään, sovituskoppiin piti päästä varmistamaan että näytin sentään ihan ihmiseltä... Menin erääseen isohkoon vaateliikkeeseen ja sieppasin
jonkun villapidan kasasta ja lähdin sovittamaan. Ajatukseni olivat aivan jossain muualla ja kun en katsonut eteeni törmäsin vahingossa johonkin.... menetin tasapainoni ja
kaaduin päin vaatetankoa ja löin siihen pääni. Tälläistä ei tapahdu. Enhän minä
yleensä törmäile vaatekaupoissa, enkä varsinkaan kaadu päin vaatetankoja. Nousin ylös ja oli lähellä etten kompastunut pitkään kaulaliinaani(se tästä vielä olisi puuttunut) mutta silloin joku tarttui minua kädestä ja kiskoi ylös.
Auttajani oli se "jokin" johon olin törmännyt.
-Sori, mulla oli vähän kiire ja niin tais olla sullakin, törmättiin.
Haaa, auttajani oli miespuolinen ja vielä hyvännäköinen. Mmmm....nolotti, se varmaan ajattee et oon joku ihan seko kun ryntäilen ympäriinsä kun sekopäinen ja hakkaan päätäni vaatetankoihin.
-Heh, tota...kiitti. Joo...kiirehän mulla. Anteeks.
Hieroin ohimoani ja ryhdistäydyin ja yritin poistua paikalta edes vähän arvokkaasti. Apua, en taida poistua sovituskopista ennen kuin toi tyyppi on varmasti lähtenyt täältä, ajattelin.
Noniin, vihdoin peilin edessä. Vedin henkeä ja päätin että nyt alkaisin käyttäytymään sivistyneesti. Apua, ei näytä hyvältä. Ihan kuin olisin meikannut viikko sitten viimeks ja silloinkin tosi tökerösti. Mmmmhhh...yritin saada naamaani edes vähän parempaan kuntoon. Johtuuko se valaistuksesta että näytän näin karseelta? Aaaarrggghh... Think positive, Marcus ON nähnyt mun kuvan, se tietää miltä mä näytän. Enkä mä itseasiassa näytä ollenkaan pahalta, jos mä olisin Marcus niin kyl kelpais....mmmm....itseasiassa hiukset on ihan
nätit, hmmm...tyytyväinen. Ja kun kallista päätäni hiukan niin, hah! Näytän ihan kauniilta. Okei, täytynee kulkea pää kalleellaan. heh, ehkä sittenkin pitäis olla normaali? Ou my God.... kello on jo noin paljon!!
Heitin villapaidan jota olin "sovittamassa" takaisin samaan kasaan josta olin ottanut sen ja suuntasin askeleeni kohti kahvilaa...
Mitä lähemmäksi tulin paikkaa, jossa Marcus oli määrä tavata, sitä hermostuneemmaksi tulin.
Ja vihdoin sitten siellä. Marcusta ei näkynyt. No, kello ei ollut vielä paljoa, ostaisin vaikka jääteetä ja odottaisin jossain pöydässä.
Leikin lasissa olevalla sitruunalla ja mietin mitä Marcus sanoisi ensisanoikseen. Pitäisi tarkkailla hänen kasvojensa ilmeitään, puhettaan ja sitä kuinka luonnollinen hän olisi seurassani. Pitäisi tehdä jonkunlainen analyysi siitä, mitä hän ajattelee minusta. Kaipa se onnistuu....
Missä se oikein viipyy???
Istuin kahvilassa ja katselin ohi kulkevia ihmisiä. Mihin he olivat menossa? Mistä tulossa?
Olin ajatuksiini vaipunut kun joku yht'äkkiä istahti vastapäätäni. Ei, se ei ollut Marcus. Se oli se sama tyyppi johon olin törmännyt vaatekaupassa. Mitä se täällä teki? Ja mitä se teki siinä, minua vastapäätä?
Sillä oli tosi vaaleat hiukset, varmaankin blondatut. Hyvin vaaleat siniset silmät, vaalea iho ja täysin valkoiset vaatteet. Siihen ilmestykseen kiinnitti huomiota jos näki kadulla. Hän ei ollut lainkaan tavallisen näköinen, mutta en olekaan kiinnostunut yleensä persoonattoman näköisistä tyypeistä...
Mutta minunhan pitäisi olla odottamassa elämäni miestä! Ja en edes tiedä mitä tuolla on edes mielessä....
Hän katsoi minua ja minä katsoi takaisin, ja sitten hän alkoi puhua.
-Moi, mitäs sinä? Odotakko jotakin?
-Juu...kaveriahan minä.
-Mut kai mä voin täs istuu, lähen kyl pois sit kun kaveris tulee. Ja sitten se viittasi ympärilleen.
-Katos kun ei oikein tilaa. Hmm...mehän ollaan melkein tuttuja. Törmättiiin täs vähän aikaa sitten.
-Juu, muistan. En sentään harrasta sitä niin paljoo et heti unohtaisin.
Hymyilin, en halunnut hänen lähtevän minnekkään. Kuka hän oli? Pitäisi kai ottaa selvää.
Siinä sitten istuskeltiin ja puheltiin niitä näitä. Selvisi, että nimi oli Alex. Hän oli tullut juuri Suomeen, viikko sitten. Asunut koko siihen astisen elämänsä Kanadassa. Isä ja äiti olivat suomalaisia, tavanneet Kanadassa ja jääneet sinne. Alex puhui hyvin suomea, vasta kun alkoi kuunnella tarkkaan, huomasi jonkinlaisen aksentin. Hänen vanhempansa olivat päättäneet vihdoin palata takaisin Suomeen ja Alex oli halunnut nähdä vanhempiensa kotimaan ja oli päättänyt lähteä mukaan, tosin vain pitkälle lomalle, mitään aikomusta ei ollut jäädä tänne. Hän ei tuntenut kuuluvansa tänne, tunsi vain muutaman sukulaisen ja arvioi että kohta voisi tulla tylsää, kun ei ollut kavereita.
Hän tunnusti olevansa melko ujo, mutta päätti rohkaista itsensä kerran ja siksi tuli puhumaan kanssani. Jee, minulla taisi olla onnea, kerrankin kiinnostava tyyppi tulee puhumaan, ihan tosta vaa! Tämä on ihan liian helppoa....
Ai niin! Marcus! Kello oli jo vartin yli sovitun tapaamisen ajankohdan...Pitäisiköhän huolestua? Ei ollut vastannut viestiinikään...
Alex huomasi että vilkuilin kelloa
-Ööö...no, mun pitäis kai lähteä...sun kaveri tulee varmaan ihan kohta. Oli kiva jutella, tota...olis kiva joskus uudestaankin.
-Joo, saisinks mä sun puhelinnumeron?
Olin erittäin tyytyväinen että sain pyydettyy numeroo. Kun en ollut mikään maailman rohkein ja alotteita tekevin tyttö. Mutta Alexhan oli tehnyt aloitteen, se halusi tutustua johonkin suomalaiseen. Miksi siis epäröisin? Olishan se ihan siistii jos olis olis tollanen ulkomaalainen kaveri ja viel noin mukava....
Vaihdettiin numeroita ja Alex lähti toivottaen hyvää päivän jatkoo ja sellasta.
I can't believe this. Mitä just tapahtu? Olenko hereillä? I think I am....but this what just happened...aren't real....ou my God.
Mutta entäs Marcus? Puoli tuntia jo myöhässä!
Alex oli mennyt, Marcusta ei näkynyt ja minä istuin vieläkin siellä samassa kahvilassa. Ei helvetti!? Kuinka kauan joutuisin istumaan siellä? Tulisiko Marcus koskaan? Odotinko turhaan? Hän oli myöhässä jo melkein tunnin. Päätin, että odottaisin kunnes koko tunti olisi mennyt ja sitten lähtisin. Enää ei jännittänyt yhtään koko juttu, johtui kai Alexista joka oli saanut koko jutun tuntumaan epätodelliselta.
Tunti mennyt. Minähän en odottaisi sitä enempää! Oli minullakin muuta tekemistä! Kun ei kerran vaivautunut edes ilmoittamaan myöhästymisestä, en enää odota. Mutta ajattelin kumminkin lähettää viestin.
"Mikä nyt on? Odotin sua sovitussa paikassa sovittuun aikaan, et vaivautunut ilmestymään paikalle. Selitys olis paikallaan..."
Kaivoin juna-aikataulun taskustani ja huomasin että seuraava juna lähtisi tunnin päästä, oli siis aikaa ostaa jotai...tässä tilanteessa tuntui että se jokin olisi karkkia. Olin meinaan vähän pettynyt!
Menin ostamaan irtsareita yhestä liikkeestä, josta saa vuokrata kans videoita. Nyt olis tehnyt mieli katsoa jokin nyyhkyleffa, jotain yltiöromanttista.... mmm....tyydyin karkkeihin ja niitä syöden lähdin kävelemään takaisin juna-asemalle. Ei huvittanut tehdä mitään muuta kuin lähteä kotiin.
Ulkona oli jo pimeä, lunta satoi vieläkin hiljalleen... Oikeastaan oli ihan hyvä olla, kun tarkemmin ajatteli. Olin tavannut mukavan kanadalaispojan, suu oli täynnä karkkia ja kaupunki ympärillä oli kaunis. Marcuksella olisi varmasti hyvä syy...pakko olla. Päätin olla murehtimatta enempää ja aloin vaihteeksi ajattella aivan muita asioita.
Seuraavan päivänä törmäsin Alexiin kaupassa. Olin hämmästynyt, sillä en olisi uskonut näkeväni häntä siellä.
-Mitä sä täällä?
-Mulla on tapana vähän seikkailla. Otin bussin ja tänne se sit tuli. Katsastan tätä laajaa Suomen maata, you see. Tulin ostaa vähä ruokaa, kun tuli nälkä.
-Ajatella…No, lähekkö vaik syömään yhteen pitsapaikkaan täs lähel? Sielt saa tosi hyvii pitsoi ja kebabei.
Alex suostu mun tarjoukseen ja me lähettiin syömään. Oli tosi hauskaa, Alexilla oli mieletön huumorintaju, mä olin pudota tuolilta useempaan kertaan, kun sen jutut oli niin päättömii ja nauroin niitä maha kippuras.
Sen piti kuitenkin lähtee, sillä viiminen bussi kotiin lähtisi ihan kohta. Se vannotti mut lupaamaan, et tavattais viel uudestaan pian ja sit se nousi bussiin.
Kun kattelin sen bussin loittonevan, soi mun kännykkä. Se oli Marcus.
-Moi, anteeks hirveesti et en tullu sillo sinne ku lupasin.
-Olisit sä voinu ilmottaa…
-Niin, mut mä tapasin eilen tosi ihanan tytön ja sit sen kans unohtu aika ja tällee… ymmärräthän sä?
-Joo, mäki itse asiassa tapasin eilen yhen jätkän.
-No kiva! Mut ei sit muute, moikka!
-Moi.
Sen jälkeen en kuullu mitään Marcuksesta, eipä se tosin haitannu… olihan mulla Alex.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kiitos kun kirjotit tän loppuun. Olin jo unohtanut koko novellin mutta nyt kun laitoit sen tähän, mulle tuli hyvä olo. Sä olet keksinyt aivan loistavan juonen ja tää on myös kivasti kirjoitettu.. Varmaan ihan älyttömän moni jäi miettimään tota juttua.. Oliko Marcus yhtä kuin Alex..=)