Kiinnostaisi tietää, mitä näiden ihmisten päässä liikkuu jotka perustavat perheen todella lyhyen tuntemisen jälkeen.
Rakastutaan ensin ihan silmittömästi ja kun ei se arkikaan ole edes astunut kuvioon, mennään avioon, sitten lapsi, sitten arjen tultua on se toinen tippunutkin sieltä kultajalustalta romisten alas ja sädekehäkin on himmentynyt... siis arki astuu kuvioon ja erotaan.
Siinä sitten ollaan kunnes taas tavataan joku johon ihastutaan päätä pahkaa ja solmitaan uutta liittoa ja vaikka taas uutta mukulaa ja sama rumba toistuu.
Olisi kiva tietää mitä tälläinen ihminen ajattelee? Onko hän todella niin naivi että kuvittelee sen alkuhuuman jatkuvan koko ajan?
Tämä nyt tuli tälle palstalle, yhtä hyvin olisin voinut laittaa vaikka parisuhde-osioon.
Mutta onko tässä itse sitten niin ylirealisti, että ensiksikin halusin olla todella pitkään kimpassa ennenkuin edes alettiin kihloista tai aviosta saatikka lapsista puhua. Aviossakin oltiin useampi vuosi ennen ensimmäisen lapsen syntymää, koska itse ainakin ajattelin että pitää tosiaan testata, että kestääkö tämä suhde vai ei. Toivon ettei tässä aleta arvostelemaan minun tekemisiäni ja minun tyyliäni, haluaisin vain vaikka mielipiteitä nopeaan edenneiltä, mikä sai tekemään niin ja miksi sitten ei suhde kestänytkään, jne. Tuleeko toistettua edelleen samaa kaavaa vai tuleeko parin pettymyksen jälkeen "järki päähän"?
Rakastutaan ensin ihan silmittömästi ja kun ei se arkikaan ole edes astunut kuvioon, mennään avioon, sitten lapsi, sitten arjen tultua on se toinen tippunutkin sieltä kultajalustalta romisten alas ja sädekehäkin on himmentynyt... siis arki astuu kuvioon ja erotaan.
Siinä sitten ollaan kunnes taas tavataan joku johon ihastutaan päätä pahkaa ja solmitaan uutta liittoa ja vaikka taas uutta mukulaa ja sama rumba toistuu.
Olisi kiva tietää mitä tälläinen ihminen ajattelee? Onko hän todella niin naivi että kuvittelee sen alkuhuuman jatkuvan koko ajan?
Tämä nyt tuli tälle palstalle, yhtä hyvin olisin voinut laittaa vaikka parisuhde-osioon.
Mutta onko tässä itse sitten niin ylirealisti, että ensiksikin halusin olla todella pitkään kimpassa ennenkuin edes alettiin kihloista tai aviosta saatikka lapsista puhua. Aviossakin oltiin useampi vuosi ennen ensimmäisen lapsen syntymää, koska itse ainakin ajattelin että pitää tosiaan testata, että kestääkö tämä suhde vai ei. Toivon ettei tässä aleta arvostelemaan minun tekemisiäni ja minun tyyliäni, haluaisin vain vaikka mielipiteitä nopeaan edenneiltä, mikä sai tekemään niin ja miksi sitten ei suhde kestänytkään, jne. Tuleeko toistettua edelleen samaa kaavaa vai tuleeko parin pettymyksen jälkeen "järki päähän"?
Vastaukset 5
Vanhimmat
kannata nopeaa etenemistä. Enkä kyllä aiemmin kannattanut liian helposti eroamistakaan. Tarkotan siis sitä, ettei suhdetta edes yritetä parantaa, vaan erotaan heti, kun tulee riitaa tai tuntuu joku toinen paremmalta. Ja muutenkin eroaminen tuntui aiemmin "ei-minun-jutulta".
Itse eronneena osaa nyt sitten ajatella laajemminkin noita juttuja ja tajuaa, että ihminen muuttuu ja ihminen todella voi muuttua koska tahansa. Vaikka oltaisiin oltu pitkäänkin yhdessä, niin se muutos voi tulla lasten synnyttyä, kuten meillä.
Joskus aluksi kävi mielessä, että lapset joutui kärsimään erosta ja helpompi olisi ollut erota, jos ei olisi ollut lapsia. Myöhemmin olen tajunnut, että ilman sitä yhteiseloa ex:n kanssa, ei olisi noita ihania lapsia ja olen miettinyt, kuinka tyhjää elämä olisikaan ilman heitä. Eli lopulta en mitään kadu, enkä tekisi toisin, koska tuskin mikään kuitenkaan olisi saanut meidän(kään) eroa estetyksi. Lasten olemassaolo pitkitti liittoa, muttei voinut kuitenkaan lopulta estää eroa.
»Myöhemmin olen tajunnut, että ilman sitä yhteiseloa ex:n kanssa, ei olisi noita ihania lapsia ja olen miettinyt, kuinka tyhjää elämä olisikaan ilman heitä.»
Näinhän se on. Mitenkään en voi katua edesmennyttä liittoa lapseni äidin kanssa, muuten ehkä voisin mutta sitä ilman ei tosiaan olisi tuota upeaa lasta.
Mutta omista ja muiden virheistä kannattaa koittaa ottaa opiksi. Vaikka eron jälkeen tuntuukin tyhjältä, en silti suosittele samantien uuteen liittoon ryhtymistä. Silloin toistaa itse samat virheet (itsessä on aina vikaa, silloinkin kun isoimmat viat tuntuisi olevan toisessa).
Liian nopea eteneminenkään tuskin on hyväksi, mutta kun ikää tulee niin tuntuu että aika alkaa loppua kesken..
Ja tähän soppaan vielä se että koskas rakastuneelle on pystynyt järkeä puhumaan, ja kuka rakastunut osaa ajatella järkevästi. Ja mikä lopulta on järkevää?
meillä tässä on nyt menossa "miesystävän" kanssa seuraavanlainen vaihe:
ollaan tunnettu vuoden verran ja siitä yhdessä oltu (toinen yritys menossa) noin kahdeksan kuukautta. tilanne tällä hetkellä lasten suhteen on sellainen että minulla on yksi lapsi edellisestä suhteesta ja niin on hänelläkin. ja koska minä en pysty käyttämään hormonaalisia ehkäisyjä, sekä jonotan erääseen toimenpiteeseen asiaa sivuten, kysymys lapsen "tekemisestä" on ilmassa... vaikka siis emme ole mitenkään vakaassa suhteessa tällä hetkellä- kaikesta huolimatta mietimme asiaa.
tai... siis mitään ehkäisyä emme käytä, joten jos lapsi tulee se saa tulla. olen ehkä jopa onnellinen siitä... toivon vain että myös "isä" on. kuitenkin yhden lapsen yksin kasvattaneena tiedän mihin olen päätäni laittamassa, ja tiedän siitä selviytyväni tarvittaessa myös yksin...
jos raskaus tapahtuu, en edes odota miehen muuttavan saman katon alle, vaikka omasta halustaan saa senkin tehdä. tiedän hänen haluavan siinä tapauksessa olla isä lapselleen asumajärjestelyistä riippumatta. ja hyvä isä olisikin. jos kyseessä olisi joku muu mies kuin juuri hän, olisin kyllä niin paniikissa mahdollisen raskauden takia...
mutta kuten nimimerkkikin kertoo, taidan olla epänormaali... ja kaikesta huolimatta elämä on täynnä valintoja, sekä sopeutumista muihin ihmisiin... ja tapahtumiin. omasta elämästään ja valinnoistaan on kunkin kannettava vastuunsa.
en tiedä onko tässä nyt vastausta sulle ollenkaan, mutta näin meillä homma menee.
samoja ajatuksia, kuin minullakin. Tai osittain sama tilannekin.
Vaikkei miesystävälläni olekaan lasta itsellään, niin oma yritys kyllä saa aikaan samat yhteenmuuttomietinnät, kuin lapsikin. Ja verottaa yhteistä aikaakin paljon. Siitä huolimatta olisin valmis juuri hänen kanssaan saamaan vaikka lapsen ja myös tietoisena siitä, että pärjäisin, vaikka miehen yritys ei enempää yhteistä aikaa perheelle suostuisi myöntämäänkään ja vaikkei yhteiseen asumisjärjestelyyn löydettäisikään ratkaisua.
tulin samantien raskaaksi ehkäisyn pettäessä kun tapasin nykyisen miehen. Perheen perustamisaatoksia ei varmaan kummallakaan ollut mielessä sillä hetkellä. Mies on eronnut ja hänellä on lapsia. Minä en ollut tavannut hänen lapsia ennen kuin tiesin raskaudestani, enkä erityisemmin pidä edes lapsista. Oli siis mietittävä eri vaihtoehdot ja niinpä päätimme yrittää yhteiselämää uuden lapsen kanssa (entiset käyvät jokatoinen vkloppu), eli otin siis sian säkissä.
Muuten onkin asiat menny ihan hyvin paitsi minä en oikein osaa olla miehen lapsien seurassa. Jos meille ero tulee niin varmasti se on tämä asia. Toisaalta eroa varmasti vältetään viimeiseen saakka, koska haluaisin että omalla lapsellani olisi isä läsnä eikä isä eikä äitipuolia. JOs olisin saanut asian päättää, en ehkä kuitenkaan olisi ryhtynyt uusperheelliseksi. Minäkin kannatan jonkinlaista harkintaa perheen perustamisessa, näin oli tarkoitus toimia itsekin, mutta mutta elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan.