Frank Marlowe

Samassa ovi potkaistiin auki sellaisella voimalla, että karmitkin tulivat sisään.
Oviaukossa seisoi mies, joka oli sonnustautunut mustiin, kuten hautausurakoitsija konsanaan.

Housun etumus uhmakkaasti pullottaen hän alkoi lähestyä Daisya, samalla päästellen kimakoita pieruja, jotka puolestaan vain lisäsivät jännitystä.

Daisy oli heti pannut merkille asioissa tapahtuneen uuden käänteen, eikä korvantaustat olleet enää ainut märkä paikka hänessä. Sanaakaan sanomatta hän laskeutui polvilleen ja ryhtyi ...

Theodor kirjoitti:

Samassa ovi potkaistiin auki sellaisella voimalla, että karmitkin tulivat sisään.
Oviaukossa seisoi mies, joka oli sonnustautunut mustiin, kuten hautausurakoitsija konsanaan.

Housun etumus uhmakkaasti pullottaen hän alkoi lähestyä Daisya, samalla päästellen kimakoita pieruja, jotka puolestaan vain lisäsivät jännitystä.

Daisy oli heti pannut merkille asioissa tapahtuneen uuden käänteen, eikä korvantaustat olleet enää ainut märkä paikka hänessä. Sanaakaan sanomatta hän laskeutui polvilleen ja ryhtyi ...

Lue lisää

Mitä toistoa elämäni onkaan. Kuka vielä tulisi väittämään minulle, että elämä ei ole elokuvaa!

Nämä loputtomasti rönsyävät tarinat. Mehevät kuvat. Välillä ilkikurisen hilpeät, ja toisinaan apeat kuin paikallaan aamutossuissaan istuva mummo, joka istuu yksin kotonaan valokuviensa keskellä. Elämästään jäljellä vain rauhallinen elämänmeno, takanaan ankaraa olemista ja paljon työtä.

-   Tottakai ne Sinun runosi koostetaan kirjaksi kunhan niitä vain on tarpeeksi. Kuvitteletko, että olisit jotenkin ulkona sisäpiiristä, jonka tuella herrahississä noustaan? Kuvittelitko, etten pitäisi Sinua lahjakkaana taiteilijana? Kuvittelitko, että pitäisin sinua jonakin puutarhana, jossa on vain pelkkä monttu, jossa ei saa kasvamaan mitään? Kuvittelitko, että pitäisin Sinun kulttuuriasi kuin betoniseinänä? Niinkö kuvittelit?

Daisyn hullua, hullua naurua.

Avaan ikkunan. Huoneessa leijuu kuvottava löyhkä, ja otan kirjoituspöydän laatikosta pari Wunderbaumia, ripustan ne seinällä tököttäviin pubitikkoihin, jotka olen huitaissut jonakin päivänä hermot kärähtäneenä ohi tikkataulun.

Daisy Stevens kykkii edelleen kontallaan lattialla, ja noukkii hikisillä pikku kätösillään nyt roskakorista useammankin sinne sinkoamani paperipallukan, ja alkaa availla niitä ja pinota siistiksi pinoksi pöydänkulmalleni. Sitten hän ojentaa vikkelästi pari niistä nenäänsä pidellen enolleen, joka kaappaa ne kertarutaisulla kouraansa, ja heittää uudelleen roskikseen niitä sen kummemmin edes katsomatta. Kääntyy sitten kannoillaan, ja katoaa musta viitta heilahtaen samasta luukusta mistä tulikin, takaisin omille teilleen.

Jäämme molemmat hieman hengästyneinä asioiden samasta käänteestä tuijottamaan avoimesta ikkunasta kadulle. Kadunvierellä hyppelee sekarotuinen pikku rakki, joka suhtautuu rodulleen uskollisena jokaiseen tuntemattomaan epäluuloisesti. Silti niin hellyttävä, erikoisella tavalla ruma ja ruipelo. Daisyn enosta, rentturunoilija Philip Stevensistä vilahtaa vielä varjo, ja samassa kuuluu karmaisevaa karjaisua, sillä otaksuttavasti rakki räyhähtelee nyt kiinnittyneenä purevasti enon nilkkaan.

- Juoskoon nyt vaikka koko päivän hurtta kintereillään. Saapahan enokin vähän säpinää elämäänsä. Isotteleva saamaton äijänrutjake. Sukumme suuri taiteilija.
Arvasin muuten että nämä A-4:set, jotka kaivoin roskiksesta ovat vain silmänlumetta. Tyhjää täynnä. Olet samanlainen haihattelija kuin enokin. Sanoin hänelle, että päästäkseen edes seuraavaksi julkaistavaan runoantologiaan häneltäkin on kuuluisuudestaan huolimatta oltava nipullinen materiaalia, valmista eikä raakaa. Hiottua ja oikeaoppista. Kyllä minä tiedän, sillä toimin kustannustoimittajana suuressa kustantamossa.

No nyt tämä juttu alkoi todella jopa kiinnostaa. Siis Daisy on alan naisia! Wau! Juuri kun olen avaamassa suutani sanoakseni jotakin ylettömän fiksua ja filmaattista, Daisy ottaa pöydältä käyntikorttini ja sanoo:

- Jaarittelut sikseen. Ehtiäkseni ajoissa seuraavaan tärkeään kokoukseen minun täytyy rientää.

Että sellainen pakkaus! Eipä sittenkään ihan mitäänsanomaton typy. Nojailen tyytyväisenä ikkunalautaan. Ehkäpä minullekin hänen kauttaan aukeaa portti kuuluisuuteen. Rapsuttelen niskavillojani ja katson myhäillen kuinka Daisy nappaa kadulta viileän rauhallisesti taxin, istahtaa takapenkille, ja kaasuttelee tiehensä. Vajoan mielikuvitukseeni, joka antaa hetkeksi mahdollisuuden paeta todellisuudesta.

Kukapa haluaisikaan pitäytyä vain klassikoissa? Daisyn mielestä latoja ei siis kannata maalata kamelinkarvasiveltimillä. Aineistosta on aina otettava puolet pois ja elävöitettävä loppua.

Mmhhhh… uhkailua, kiristystä, lahjontaa.

Onnekseni työni tuo eteeni ihania, luovia ihmisiä eri aloilta. Kokoonnumme aika ajoin kuin yhteiseen keittiöön: hyvät ystävät, maukas ruoka, loistavat ideat ja hyvä tunnelma. Nytkin taas edessä jännittävä syksy… tunteellinen… nostalginen…toivottavasti ikimuistettava kuin se kesäinen retki…koneeseen tullessani näin sen pienkoneen ohjaamon kuluneet mittarit. Oli parasta keskittyä ikkunasta avautuviin maisemiin. Muistella ihmisiä, jotka meloivat laineilla ja vilkuttelivat iloisesti saapuessamme rantaan. Rantoja reunustivat majat palmunlehväkattoineen. Muistella, kuinka istuimme rannalla myrskylyhdyn kajossa tiheänä tuikkivan linnunradan alla nauttien maukkaan yrttisestä meriahvenillallisesta. Miellyttävä, suolainen merituuli iholla. Mintunvihreä meri… Oleellista on mielen tunnelma.

Epämääräisillä kulmilla ollaan.

____
jatka Sinä

scarabaeus kirjoitti:

Mitä toistoa elämäni onkaan. Kuka vielä tulisi väittämään minulle, että elämä ei ole elokuvaa!

Nämä loputtomasti rönsyävät tarinat. Mehevät kuvat. Välillä ilkikurisen hilpeät, ja toisinaan apeat kuin paikallaan aamutossuissaan istuva mummo, joka istuu yksin kotonaan valokuviensa keskellä. Elämästään jäljellä vain rauhallinen elämänmeno, takanaan ankaraa olemista ja paljon työtä.

-   Tottakai ne Sinun runosi koostetaan kirjaksi kunhan niitä vain on tarpeeksi. Kuvitteletko, että olisit jotenkin ulkona sisäpiiristä, jonka tuella herrahississä noustaan? Kuvittelitko, etten pitäisi Sinua lahjakkaana taiteilijana? Kuvittelitko, että pitäisin sinua jonakin puutarhana, jossa on vain pelkkä monttu, jossa ei saa kasvamaan mitään? Kuvittelitko, että pitäisin Sinun kulttuuriasi kuin betoniseinänä? Niinkö kuvittelit?

Daisyn hullua, hullua naurua.

Avaan ikkunan. Huoneessa leijuu kuvottava löyhkä, ja otan kirjoituspöydän laatikosta pari Wunderbaumia, ripustan ne seinällä tököttäviin pubitikkoihin, jotka olen huitaissut jonakin päivänä hermot kärähtäneenä ohi tikkataulun.

Daisy Stevens kykkii edelleen kontallaan lattialla, ja noukkii hikisillä pikku kätösillään nyt roskakorista useammankin sinne sinkoamani paperipallukan, ja alkaa availla niitä ja pinota siistiksi pinoksi pöydänkulmalleni. Sitten hän ojentaa vikkelästi pari niistä nenäänsä pidellen enolleen, joka kaappaa ne kertarutaisulla kouraansa, ja heittää uudelleen roskikseen niitä sen kummemmin edes katsomatta. Kääntyy sitten kannoillaan, ja katoaa musta viitta heilahtaen samasta luukusta mistä tulikin, takaisin omille teilleen.

Jäämme molemmat hieman hengästyneinä asioiden samasta käänteestä tuijottamaan avoimesta ikkunasta kadulle. Kadunvierellä hyppelee sekarotuinen pikku rakki, joka suhtautuu rodulleen uskollisena jokaiseen tuntemattomaan epäluuloisesti. Silti niin hellyttävä, erikoisella tavalla ruma ja ruipelo. Daisyn enosta, rentturunoilija Philip Stevensistä vilahtaa vielä varjo, ja samassa kuuluu karmaisevaa karjaisua, sillä otaksuttavasti rakki räyhähtelee nyt kiinnittyneenä purevasti enon nilkkaan.

- Juoskoon nyt vaikka koko päivän hurtta kintereillään. Saapahan enokin vähän säpinää elämäänsä. Isotteleva saamaton äijänrutjake. Sukumme suuri taiteilija.
Arvasin muuten että nämä A-4:set, jotka kaivoin roskiksesta ovat vain silmänlumetta. Tyhjää täynnä. Olet samanlainen haihattelija kuin enokin. Sanoin hänelle, että päästäkseen edes seuraavaksi julkaistavaan runoantologiaan häneltäkin on kuuluisuudestaan huolimatta oltava nipullinen materiaalia, valmista eikä raakaa. Hiottua ja oikeaoppista. Kyllä minä tiedän, sillä toimin kustannustoimittajana suuressa kustantamossa.

No nyt tämä juttu alkoi todella jopa kiinnostaa. Siis Daisy on alan naisia! Wau! Juuri kun olen avaamassa suutani sanoakseni jotakin ylettömän fiksua ja filmaattista, Daisy ottaa pöydältä käyntikorttini ja sanoo:

- Jaarittelut sikseen. Ehtiäkseni ajoissa seuraavaan tärkeään kokoukseen minun täytyy rientää.

Että sellainen pakkaus! Eipä sittenkään ihan mitäänsanomaton typy. Nojailen tyytyväisenä ikkunalautaan. Ehkäpä minullekin hänen kauttaan aukeaa portti kuuluisuuteen. Rapsuttelen niskavillojani ja katson myhäillen kuinka Daisy nappaa kadulta viileän rauhallisesti taxin, istahtaa takapenkille, ja kaasuttelee tiehensä. Vajoan mielikuvitukseeni, joka antaa hetkeksi mahdollisuuden paeta todellisuudesta.

Kukapa haluaisikaan pitäytyä vain klassikoissa? Daisyn mielestä latoja ei siis kannata maalata kamelinkarvasiveltimillä. Aineistosta on aina otettava puolet pois ja elävöitettävä loppua.

Mmhhhh… uhkailua, kiristystä, lahjontaa.

Onnekseni työni tuo eteeni ihania, luovia ihmisiä eri aloilta. Kokoonnumme aika ajoin kuin yhteiseen keittiöön: hyvät ystävät, maukas ruoka, loistavat ideat ja hyvä tunnelma. Nytkin taas edessä jännittävä syksy… tunteellinen… nostalginen…toivottavasti ikimuistettava kuin se kesäinen retki…koneeseen tullessani näin sen pienkoneen ohjaamon kuluneet mittarit. Oli parasta keskittyä ikkunasta avautuviin maisemiin. Muistella ihmisiä, jotka meloivat laineilla ja vilkuttelivat iloisesti saapuessamme rantaan. Rantoja reunustivat majat palmunlehväkattoineen. Muistella, kuinka istuimme rannalla myrskylyhdyn kajossa tiheänä tuikkivan linnunradan alla nauttien maukkaan yrttisestä meriahvenillallisesta. Miellyttävä, suolainen merituuli iholla. Mintunvihreä meri… Oleellista on mielen tunnelma.

Epämääräisillä kulmilla ollaan.

____
jatka Sinä

Lue lisää

Tämä loppuunkaluttu kovaksikeitetty yksityisetsivän lamakausi saisi jo Frankin mielestä todellakin muuntua uuteen uljaaseen nousuun.

Frankin postiluukku kolahtaa, ja eteiseen mentyään näkee lattialla pinkan lehtiä ja kirjekuoria. Laskuja hän ei todellakaan halua enää yhtään lisää tähän laskusuhdanteeseen, ja selaa kiireisesti pinkan, ja huomaa ilokseen yhdessä kirjeistä kirjakustantajan logon. Mielihyvä kiirii koko kehoon. Tämä on se päivä, kun vihreää valoa tuikkii joka taholta. Mikä siinä kirjailijan elämässä minua oikein kiinnostaa? Sekö, että käsikirjoituksen lähetettyäni saankin sitten muutaman kuukauden, (välillä menee vuosikin), kuluttua kustantajalta jonkun kipakan kirjeen, jossa suorasanaisesti ilmoitetaan, että ”Kiitos ei. Olette kirjoittanut paskaa. Ette ole osanneet nivoa tarinaanne paikallisiin legendoihin, alueen historiaan, ja monenlaisiin nykyajan tuomiin muutoksiin.”
Ja hän kun oli innokkaana odottanut saavansa kirjeen lukeakseen hyväksyvän, mieltä ylentävän sanaryöpyn: ”Käsikirjoituksenne on puhdasta kultaa, uudesti syntynyt tähti, valmis klassikko.”

Ei tänäänkään.
Kerta toisensa jälkeen Frank on avannut kirjeen, ja tavaillut sitten kädet kylminä täristen, suorastaan hapuillen, ja silmät harittaen suttuisia rivejä, niiden sillä hetkellä heprealaisia, ellei peräti aramealaisia, kirjaimia saadakseen ne jollakin järjellisellä matemaattisella kaavalla koostumaan päähänsä oikeisiin mittasuhteisiin. Lokeroidakseen ne aivopoimujensa kansioon. Hylsykirjeet.

Paskaa. Olet taas kirjoittanut pelkkää paskaa, etkä romaaniin iskemääsi kolmea, ehkä enempääkin, vuotta elämästäsi ole yltänyt edes kevyeen saati raskaaseen sarjaan.

Nyyh.

Ja kuitenkin kirjoittaessaan hän oli päässyt ajatusten kahleettomaan lentoon, harpannut useasti yli samean virran, juossut välillä saalistaen kuin levoton eläin. Tanssinut seinillä varjotansseja, vaikka lamput olivatkin palaneet, käämit kärähtäneet. Varjojen leikkiä seinillä. Ja nyt Frank avaa pöytälaatikon, tunkee käsikirjoituksen sinne muiden tursuilevien paperipinkkojensa päällimmäiseksi.

No niin sitä pitää!

Frank parahtelee kirjoituspöytänsä ääressä nyt kuin levoton eläin tuskissaan mafioson lailla. Mafioson, joka on juuri saanut raatelevan luodin rinnuksiinsa, ja jätetty siihen lattialle virumaan omaan lammikkoonsa. Kääriytyy kippuralle, vaikka nyt tekeekin mieli juosta suorinta tietä ulos taakseen katsomatta. Frankin pää on täynnä puuroa, ja hän näkee Daisyn salakavalan katseen edessään. Daisy simasuu läksyttää: ”Te olette vaikea, kieroutunut, piikikäs luonne. Opiskelkaa kirjoittamaan lyhyitä, selkokielisiä lauseita... kyllä minä tiedän, miten se menee. Uskoisitte jo! Turhuuden turhuutta on lähteä lennolle alitajuntaan!”

Frank ei yritäkään ryhdistäytyä, ja mietiskelee alakuloisena pää käsiensä varassa:
Missä kohtaa minun nyt pitäisi hymyillä? Ei voi olla totta, että olisin lopullisesti kadottanut avaimeni Hollywoodiin! Aijaijaijai... jaijaijai...jai... Nyyyyhhh! Tämä kamppailu ja kurjuus - hyppyjä, salamannopeita väistöjä, hulvattomia loikkia.

Arrggghhhh!

Lähtisinkö kulmakuppilaan, vajoaisin baaritiskille puhetulvaani, vai kaivelisinko ajatusteni virtaa sukeltaen eilisiin uniin...

# # #

Ei aikaakaan, kun Frank Marlowe näkyy kulkevan kujasella kohti kantakapakkaansa. Hetken kuluttua ovi sulkeutuu, ovimies nappaa tuttuun tapaan Frankin elämää nähneen takin naulakkoon, ja itse Frank puikahtaa omalle nimikkopaikalleen salin uumeniin. Kaikki tutut naamat läsnä tietysti, ja lähes yht ´aikaa kyselemässä:

- Hei kuoma! Mites kirjoittaminen sujuu?

- Paskaa pukkaa.

vastaa Frank taivas putoaa äänellään, ja seurue remahtaa räkäiseen nauruun. Siis kaikki muut remahtavat, paitsi Daisy, tuo kurvikas pupunen, joka istuu viereisessä pöydässä komean poikaystävänsä kanssa kuuloetäisyydellä, ja huudahtaa kimakan ylipirteästi:

- Vähemmän on enemmän!

Frank on kahden vaiheilla onko Daisyn läsnäolosta nyt enemmän hyötyä kuin haittaa, ja on vähällä kaivaa browninginsa esiin, sillä tämä on jo totisesti liikaa tälle päivälle, ja tässä vaiheessa Frank päättääkin sännätä...


____________
jatka - kaa

scarabaeus kirjoitti:

Tämä loppuunkaluttu kovaksikeitetty yksityisetsivän lamakausi saisi jo Frankin mielestä todellakin muuntua uuteen uljaaseen nousuun.

Frankin postiluukku kolahtaa, ja eteiseen mentyään näkee lattialla pinkan lehtiä ja kirjekuoria. Laskuja hän ei todellakaan halua enää yhtään lisää tähän laskusuhdanteeseen, ja selaa kiireisesti pinkan, ja huomaa ilokseen yhdessä kirjeistä kirjakustantajan logon. Mielihyvä kiirii koko kehoon. Tämä on se päivä, kun vihreää valoa tuikkii joka taholta. Mikä siinä kirjailijan elämässä minua oikein kiinnostaa? Sekö, että käsikirjoituksen lähetettyäni saankin sitten muutaman kuukauden, (välillä menee vuosikin), kuluttua kustantajalta jonkun kipakan kirjeen, jossa suorasanaisesti ilmoitetaan, että ”Kiitos ei. Olette kirjoittanut paskaa. Ette ole osanneet nivoa tarinaanne paikallisiin legendoihin, alueen historiaan, ja monenlaisiin nykyajan tuomiin muutoksiin.”
Ja hän kun oli innokkaana odottanut saavansa kirjeen lukeakseen hyväksyvän, mieltä ylentävän sanaryöpyn: ”Käsikirjoituksenne on puhdasta kultaa, uudesti syntynyt tähti, valmis klassikko.”

Ei tänäänkään.
Kerta toisensa jälkeen Frank on avannut kirjeen, ja tavaillut sitten kädet kylminä täristen, suorastaan hapuillen, ja silmät harittaen suttuisia rivejä, niiden sillä hetkellä heprealaisia, ellei peräti aramealaisia, kirjaimia saadakseen ne jollakin järjellisellä matemaattisella kaavalla koostumaan päähänsä oikeisiin mittasuhteisiin. Lokeroidakseen ne aivopoimujensa kansioon. Hylsykirjeet.

Paskaa. Olet taas kirjoittanut pelkkää paskaa, etkä romaaniin iskemääsi kolmea, ehkä enempääkin, vuotta elämästäsi ole yltänyt edes kevyeen saati raskaaseen sarjaan.

Nyyh.

Ja kuitenkin kirjoittaessaan hän oli päässyt ajatusten kahleettomaan lentoon, harpannut useasti yli samean virran, juossut välillä saalistaen kuin levoton eläin. Tanssinut seinillä varjotansseja, vaikka lamput olivatkin palaneet, käämit kärähtäneet. Varjojen leikkiä seinillä. Ja nyt Frank avaa pöytälaatikon, tunkee käsikirjoituksen sinne muiden tursuilevien paperipinkkojensa päällimmäiseksi.

No niin sitä pitää!

Frank parahtelee kirjoituspöytänsä ääressä nyt kuin levoton eläin tuskissaan mafioson lailla. Mafioson, joka on juuri saanut raatelevan luodin rinnuksiinsa, ja jätetty siihen lattialle virumaan omaan lammikkoonsa. Kääriytyy kippuralle, vaikka nyt tekeekin mieli juosta suorinta tietä ulos taakseen katsomatta. Frankin pää on täynnä puuroa, ja hän näkee Daisyn salakavalan katseen edessään. Daisy simasuu läksyttää: ”Te olette vaikea, kieroutunut, piikikäs luonne. Opiskelkaa kirjoittamaan lyhyitä, selkokielisiä lauseita... kyllä minä tiedän, miten se menee. Uskoisitte jo! Turhuuden turhuutta on lähteä lennolle alitajuntaan!”

Frank ei yritäkään ryhdistäytyä, ja mietiskelee alakuloisena pää käsiensä varassa:
Missä kohtaa minun nyt pitäisi hymyillä? Ei voi olla totta, että olisin lopullisesti kadottanut avaimeni Hollywoodiin! Aijaijaijai... jaijaijai...jai... Nyyyyhhh! Tämä kamppailu ja kurjuus - hyppyjä, salamannopeita väistöjä, hulvattomia loikkia.

Arrggghhhh!

Lähtisinkö kulmakuppilaan, vajoaisin baaritiskille puhetulvaani, vai kaivelisinko ajatusteni virtaa sukeltaen eilisiin uniin...

# # #

Ei aikaakaan, kun Frank Marlowe näkyy kulkevan kujasella kohti kantakapakkaansa. Hetken kuluttua ovi sulkeutuu, ovimies nappaa tuttuun tapaan Frankin elämää nähneen takin naulakkoon, ja itse Frank puikahtaa omalle nimikkopaikalleen salin uumeniin. Kaikki tutut naamat läsnä tietysti, ja lähes yht ´aikaa kyselemässä:

- Hei kuoma! Mites kirjoittaminen sujuu?

- Paskaa pukkaa.

vastaa Frank taivas putoaa äänellään, ja seurue remahtaa räkäiseen nauruun. Siis kaikki muut remahtavat, paitsi Daisy, tuo kurvikas pupunen, joka istuu viereisessä pöydässä komean poikaystävänsä kanssa kuuloetäisyydellä, ja huudahtaa kimakan ylipirteästi:

- Vähemmän on enemmän!

Frank on kahden vaiheilla onko Daisyn läsnäolosta nyt enemmän hyötyä kuin haittaa, ja on vähällä kaivaa browninginsa esiin, sillä tämä on jo totisesti liikaa tälle päivälle, ja tässä vaiheessa Frank päättääkin sännätä...


____________
jatka - kaa

Lue lisää

Frankin aaltoilevat tunteet eivät kestäneet enää yhtään nokkeluuksia. Hän rynnisti ulos kuin kujakatti ja päätti suunnata askeleensa läheiseen taiteilijaravintolaan. Sinnehän voi aina sujahtaa kuuntelemaan pöllön huutoa ja imuroida ilmasta mystisiä ilmapiirissä leijuvia luovia aatoksia. Niinpä Frank kiiruhti eteenpäin kuin tuulenpyörre vainuten sieraimiinsa leijuen lähestyvää dekadenssia.

Kukapa voisi estää kapakoiden ovissa kiertävää miestä? Tällä kerralla hän saapuukin paikalle kuin kengänkantaan, ettei suorastaan piikkiin, sillä Frankin iskeytyminen taiteilijaravintolan ulko-ovelle ei olisi voinut olla paremmin ajoitettu. Sitäpaitsi siellä on kaiken lisäksi aivan mielettömän hyvää perunamuusia ja silakoita.
________

(ja tästä jatkoin seuraavaan osaan
jatkonovellissa NADIA jakson nimi perunamuussidekadenssia

scarabaeus kirjoitti:

Frankin aaltoilevat tunteet eivät kestäneet enää yhtään nokkeluuksia. Hän rynnisti ulos kuin kujakatti ja päätti suunnata askeleensa läheiseen taiteilijaravintolaan. Sinnehän voi aina sujahtaa kuuntelemaan pöllön huutoa ja imuroida ilmasta mystisiä ilmapiirissä leijuvia luovia aatoksia. Niinpä Frank kiiruhti eteenpäin kuin tuulenpyörre vainuten sieraimiinsa leijuen lähestyvää dekadenssia.

Kukapa voisi estää kapakoiden ovissa kiertävää miestä? Tällä kerralla hän saapuukin paikalle kuin kengänkantaan, ettei suorastaan piikkiin, sillä Frankin iskeytyminen taiteilijaravintolan ulko-ovelle ei olisi voinut olla paremmin ajoitettu. Sitäpaitsi siellä on kaiken lisäksi aivan mielettömän hyvää perunamuusia ja silakoita.
________

(ja tästä jatkoin seuraavaan osaan
jatkonovellissa NADIA jakson nimi perunamuussidekadenssia

Lue lisää

Siis jatkonovellin nimi olikin

NADIAN SALAISUUS

ja ensimmäisen jakson
kirjoittaja jem.

scarabaeus kirjoitti:

Frankin aaltoilevat tunteet eivät kestäneet enää yhtään nokkeluuksia. Hän rynnisti ulos kuin kujakatti ja päätti suunnata askeleensa läheiseen taiteilijaravintolaan. Sinnehän voi aina sujahtaa kuuntelemaan pöllön huutoa ja imuroida ilmasta mystisiä ilmapiirissä leijuvia luovia aatoksia. Niinpä Frank kiiruhti eteenpäin kuin tuulenpyörre vainuten sieraimiinsa leijuen lähestyvää dekadenssia.

Kukapa voisi estää kapakoiden ovissa kiertävää miestä? Tällä kerralla hän saapuukin paikalle kuin kengänkantaan, ettei suorastaan piikkiin, sillä Frankin iskeytyminen taiteilijaravintolan ulko-ovelle ei olisi voinut olla paremmin ajoitettu. Sitäpaitsi siellä on kaiken lisäksi aivan mielettömän hyvää perunamuusia ja silakoita.
________

(ja tästä jatkoin seuraavaan osaan
jatkonovellissa NADIA jakson nimi perunamuussidekadenssia

Lue lisää

Oliko se eilen, kun Frank oli ollut kotoisessa kulmakuppilassaan? Niin, ensin kantapaikassa ja sen jälkeen taiteilijaravintolassa, ja nyt aamulla heräillyt pää täynnä vaahtoa... millä ilveellä sitä nyt peiliin tuijottelisi?

Frank kopauttaa otsansa työpöytäänsä ojentaen kätensä whiskylasia kohden, ja ollen juuri tarttumassa siihen meneekin eteiseen kaivelemaan takintaskujaan, sillä hän muisti juuri, että oli saanut Nadialta jonkun lappusen. Muisti sentään pelaa! Hän löytää povitaskustaan lappusen kuin karttakirjan ja menee takaisin pöytänsä ääreen ja istahtaa aloilleen, levähtää. Silmät tiukasti kiinni puristaen tulee eteen huikea näköala, joka saa sydämen jättämään lyönnin väliin. Henki salpautuu hetkeksi, hetkeksi vain, ja veren virta kuohuu jälleen jatkaen matkaa. Aah! Olisiko tämä viimeinkin mahdollisuus kääntää selkänsä kaikelle entiselle? Hänen elämänsä onkin siis vain osittain unta! Frank rutistaa löytämäänsä lappusta kädessään, tarttuu siihen kuin pelastusrenkaaseen, ja aistii taustalla kallioiset vuoret ja edessään norsunluun värinen kaupunki auringonlaskussa.

Huoneessa tuoksui tomulta ja nurkassa rönötti kasa romuttuneita kaljatölkkejä. Hän siveli leukaansa mietteliäästi ja luki kauniilla käsialalla kirjoitettua kirjelappusta. Hänen terävät silmänsä naururyppyjen keskellä jäljittivät tarinaa ja yrittivät jo siinä vaiheessa löytää jokaisen pienenkin johtolangan. Nadiasta ei todellakaan ollut helppoa ottaa selvää. Hän oli kuin heittelehtivä arpanoppa, joten jopa Frankilla oli vaikeuksia hänen seuraamisessaan. Eipä Frank mikään ennustajaeukko todellakaan ollut. Nyt kirjettä lukiessaan hänelle tuli tunne, että oli jokseenkin samoilemassa kuin tuhannen ja yhden yön pimeimmässä yössä, eikä voinut enää uskoa tarinaan edes puoliksi. Pajunköyttä. Taisi olla pajunköyttä koko juttu. Olisi etsittävä uusia johtolankoja, sillä Frank alkoi vakaasti kallistua edesmenneen anoppinsa suorasukaiseen tokaisuun: katso edes kerran peiliin Frank! Aina kun hän kuuli tuon piikikkään muistutuksen hänen teki mielensä lyödä kannat yhteen ja kolistella tuolinsa siististi paikoilleen pöydän ääreen. Niinpä hän nytkin kuuli päässään moukaroivat vasarat kuin astioita olisi kerätty tarjottimelle, ja muisti siinä samassa sen viereisen pöydän seurueen muutamat tyypit, jotka kohottivat hänelle maljan nostamalla hienovaraisesti pikariaan. Taivas nähköön ihmiset siellä taiteilijaravintolassa olivat todellakin kuin eri rotua!

Kun hän oli lähtenyt kapakasta, niin ulkona jalankulkijat tulivat ja menivät ja vastaan löyhähti leppeän suolainen meri-ilma. Siitä huolimatta Frankin veri alkoi hyytyä suonissa. Daisyn vaativa ääni ei hevin unohdu, ja nyt hänen mielessään risteilivät tuhannet polut kuin labyrintissa.... kuinka kertoa yksinkertaisesti, siis selkokielellä... kirjoittaa kaikki se päässään vellova siansaksa ymmärrettäväksi, kun hän näki vastassaan vain nuo taivaansiniset silmät, jotka hän nytkin kuvitteli kapenevan aavistuksen... ja miten voisi parantaa solukommunikaatiota... herätäkseen tästä horroksesta hän tosiaan kaipasi läimäytystä poskelleen ja jopa toisellekin poskelle.

Frank istui siinä edelleen kuin suolapatsaana kohtelias hymy huulillaan työpöytänsä ääressä sytyttämättä pöytälamppua, jonka valokiila olisi osunut suoraan häikäisevän valkeaan Daisyn lähettämään paperipinkkaan. Tyhjiä papereita. Istui kuin yksinäinen kotka pimeydessä. Eikä hänen tarinansa ollut mitenkään liian mutkikas, mutta dialogi siitä puuttui, ja ainoat avoimet ja vilpittömät kasvot saattoivat olla eteisen peilissä, johon hän itse aina toimistolta lähtiessään vilkaisi kuin tottumuksesta. Vilkaisi ja astui ulos kuin mielijohteesta, ja paukauttaessan ulko-oven kiinni hän tunsi hetken olevansa ulkopuolinen.

Oli vain tarina sellaisenaan.

scarabaeus kirjoitti:

Oliko se eilen, kun Frank oli ollut kotoisessa kulmakuppilassaan? Niin, ensin kantapaikassa ja sen jälkeen taiteilijaravintolassa, ja nyt aamulla heräillyt pää täynnä vaahtoa... millä ilveellä sitä nyt peiliin tuijottelisi?

Frank kopauttaa otsansa työpöytäänsä ojentaen kätensä whiskylasia kohden, ja ollen juuri tarttumassa siihen meneekin eteiseen kaivelemaan takintaskujaan, sillä hän muisti juuri, että oli saanut Nadialta jonkun lappusen. Muisti sentään pelaa! Hän löytää povitaskustaan lappusen kuin karttakirjan ja menee takaisin pöytänsä ääreen ja istahtaa aloilleen, levähtää. Silmät tiukasti kiinni puristaen tulee eteen huikea näköala, joka saa sydämen jättämään lyönnin väliin. Henki salpautuu hetkeksi, hetkeksi vain, ja veren virta kuohuu jälleen jatkaen matkaa. Aah! Olisiko tämä viimeinkin mahdollisuus kääntää selkänsä kaikelle entiselle? Hänen elämänsä onkin siis vain osittain unta! Frank rutistaa löytämäänsä lappusta kädessään, tarttuu siihen kuin pelastusrenkaaseen, ja aistii taustalla kallioiset vuoret ja edessään norsunluun värinen kaupunki auringonlaskussa.

Huoneessa tuoksui tomulta ja nurkassa rönötti kasa romuttuneita kaljatölkkejä. Hän siveli leukaansa mietteliäästi ja luki kauniilla käsialalla kirjoitettua kirjelappusta. Hänen terävät silmänsä naururyppyjen keskellä jäljittivät tarinaa ja yrittivät jo siinä vaiheessa löytää jokaisen pienenkin johtolangan. Nadiasta ei todellakaan ollut helppoa ottaa selvää. Hän oli kuin heittelehtivä arpanoppa, joten jopa Frankilla oli vaikeuksia hänen seuraamisessaan. Eipä Frank mikään ennustajaeukko todellakaan ollut. Nyt kirjettä lukiessaan hänelle tuli tunne, että oli jokseenkin samoilemassa kuin tuhannen ja yhden yön pimeimmässä yössä, eikä voinut enää uskoa tarinaan edes puoliksi. Pajunköyttä. Taisi olla pajunköyttä koko juttu. Olisi etsittävä uusia johtolankoja, sillä Frank alkoi vakaasti kallistua edesmenneen anoppinsa suorasukaiseen tokaisuun: katso edes kerran peiliin Frank! Aina kun hän kuuli tuon piikikkään muistutuksen hänen teki mielensä lyödä kannat yhteen ja kolistella tuolinsa siististi paikoilleen pöydän ääreen. Niinpä hän nytkin kuuli päässään moukaroivat vasarat kuin astioita olisi kerätty tarjottimelle, ja muisti siinä samassa sen viereisen pöydän seurueen muutamat tyypit, jotka kohottivat hänelle maljan nostamalla hienovaraisesti pikariaan. Taivas nähköön ihmiset siellä taiteilijaravintolassa olivat todellakin kuin eri rotua!

Kun hän oli lähtenyt kapakasta, niin ulkona jalankulkijat tulivat ja menivät ja vastaan löyhähti leppeän suolainen meri-ilma. Siitä huolimatta Frankin veri alkoi hyytyä suonissa. Daisyn vaativa ääni ei hevin unohdu, ja nyt hänen mielessään risteilivät tuhannet polut kuin labyrintissa.... kuinka kertoa yksinkertaisesti, siis selkokielellä... kirjoittaa kaikki se päässään vellova siansaksa ymmärrettäväksi, kun hän näki vastassaan vain nuo taivaansiniset silmät, jotka hän nytkin kuvitteli kapenevan aavistuksen... ja miten voisi parantaa solukommunikaatiota... herätäkseen tästä horroksesta hän tosiaan kaipasi läimäytystä poskelleen ja jopa toisellekin poskelle.

Frank istui siinä edelleen kuin suolapatsaana kohtelias hymy huulillaan työpöytänsä ääressä sytyttämättä pöytälamppua, jonka valokiila olisi osunut suoraan häikäisevän valkeaan Daisyn lähettämään paperipinkkaan. Tyhjiä papereita. Istui kuin yksinäinen kotka pimeydessä. Eikä hänen tarinansa ollut mitenkään liian mutkikas, mutta dialogi siitä puuttui, ja ainoat avoimet ja vilpittömät kasvot saattoivat olla eteisen peilissä, johon hän itse aina toimistolta lähtiessään vilkaisi kuin tottumuksesta. Vilkaisi ja astui ulos kuin mielijohteesta, ja paukauttaessan ulko-oven kiinni hän tunsi hetken olevansa ulkopuolinen.

Oli vain tarina sellaisenaan.

Lue lisää

....... tarina, jooooo.......laitan tän ylös kun tuolla Kirjailijanalut on nyt se ketju

hylsyistä,

moi!