Hei!
Olen 17 vuotias tyttö ja harmissaan täällä olevista tyttöjen teksteistä, sillä ne kertovat suuren osan tytöistä kärsivän huonosta itsetunnosta. Kokoajan ollaan huolissaan siitä onko mahdollisesti liian lihava tai onko peppu liian iso. Itse olin koko yläaste ajan ujo ja inhosin omaa ulkonäköäni todella paljon. Joskus olin todella pohjalla, mietinkin kaikenlaisia inhottavia asioita. Pidin ystäviäni kauniimpina ja nätimpinä kuin minä, koska he ovat hoikkia ja pitkiä. Pituutta minulla on suunnilleen 164 cm ja painoa omasta mielestäni riittäväsi, joidenkin mielestä siitä riittäisi muillekin (en kerro tarkkaa kilomäärää, sillä ei itsetunto ole vieläkään aivan kohdallaan). :D Löytyy reittä ja takapuolta, vaatekoko on 42-44 ja pömppis voi hyvin. Arvatenkin olen tuntenut itseni kerran jos toisenkin rumaksi ja lihavaksi.
Asiani ei kuitenkaan ollut kertoa itsestäni, vaan lähinnä siitä, kuinka olen pärjännyt itsetuntoasioiden kanssa. Läpi ala-asteen minua on haukuttu lihavaksi ja läski-perseeksi eikä se tahtonut loppua yläasteellakaan. Kun kiusaajat (suurin osa poikia) sitä tarpeeksi kauan hokevat, alkaa siihen itsekin tottua. Monesti on tullut itkettyä yksin tai kavereille omaa ulkonäköä, mutta he ovat olleet tukenani ja pikkuhiljaa saaneet asenteeni muuttumaan. Itselläni on vieläkin joskus paha olo ja peilit ovat vihollisia, mutta kun osaa katsoa itseään oikealla tavalla eikä vain vertailla muihin, tajuaa olevansa hyvä juuri tällaisena. Muilta kuulee kommenttia kauniista hymystä, kivasta luonteesta ja näteistä hiuksista. Ennen niitä kommentteja ei ottanut tosissaan, vaan ajatteli muiden sanovan niin, että minusta tuntuisi paremmalta. Etteivät he sitä oikeasti tarkoittaneet. Nyt ajattelen toisin.
Itse pääsin ulkonäköni kanssa sujut yhdeksännellä luokalla, kun en enää jaksanut piitata muiden sanomisista. Ajattelin, että jos en kelpaa niin jätkä ei oo mun arvoiseni ja jos joku ei pitänyt ulkonäöstäni niin aina voi katsoa muualle. En edes ajatellut hankkivani poikaystävää, sillä kuitenkin olisin lähtenyt muualle opiskelemaan ja olisin sitten sieltä etsinyt itselleni poikaystävän. Mutta toisin kuitenkin kävi. Tutustuin uudelleen lapsuudenaikaiseen kaveriini ja nyt olemme olleet yhdessä 1v 4kk. Eli ei tarvitse olla tikkulaiha saadakseen poikaystävää. :)
Itsetuntoasioista ollaan puhuttu yhdessä ja poikaystäväni on saanut minut viimein uskomaan, että olen hyvä tällaisena, vaikka välillä olenkin ollut aika epätoivoinen ja inhonnut itseäni. Kaikilla on hyviä ja huonoja aikoja. Aluksi en tiennyt miten suhtautua poikaystäväni kohteliaisuuksiin, sillä suurin osa kiusaajistani oli ollut poikia ja luottamukseni heihin oli hieman heikoissa kantimissa. Suomalainen kulttuuri ei myöskän auta nuoria tässä asiassa, sillä meille opetetaan pienestä pitäen, että kohteliaisuudet täytyy aina mitätöidä. “- Kaunis mekko. - Tämä vanha riepuko?” Koskaan ei saisi olla parempi kuin toinen.
Koti on toinen asia, mikä vaikuttaa tyttöjen ja miksei poikienkin itsetuntoon. Perhemallit ja median antama kuva naisista vaikuttaa paljon siihen miten näemme itse itsemme. Pidämmekö itseämme kauniina vai rumina, vertaammeko muihin vai annammeko muiden ajatella mitä haluavat? Osaammeko olla tyytyväisiä itseemme? Ehkä kotona isä haukkuu äitiä joskus inhottavilla nimillä ja me kuulemme sen tai joku on joskus sanonut meille pahasti. “Ole hiljaa, et sinä ymmärrä.” “Näytät lihavalle noissa housuissa.” Pienikin asia, pienikin sana saattaa jäädä mieliimme pitkäksi aikaa ja kalvaa siellä hiljalleen itsetuntoamme. Loppujen lopuksi me annamme sille periksi ja välitämme mitä muut sanovat. Pitäisi keskittyä niihin hyviin asioihin, mutta kuka sitä jaksaa kun on saanut kuulla tai tuntea itsensä rumaksi ja riittämättömäksi tarpeeksi pitkään. Ei kukaan.
Jaksakaahan kaikki tytöt, millaisia sitten ikinä olettekaan ja arvostakaa itseänne. Kenenkään ihmisarvo ei perustu sille minkä kokoisia vaatteita käyttää tai kuinka suuri on lantion ympärys. Rakastakaamme itseämme juuri tällaisena niin muutkin rakastavat meitä, sillä jos emme rakasta itseämme emme koskaan anna muidenkaan rakastaa meitä. Tämän alan asiantuntija en yritä olla, vaan halusin kertoa oman kantani tälle asialle. Toivottavasti jollekulle oli tästä edes jotain hyötyä. :)
Olen 17 vuotias tyttö ja harmissaan täällä olevista tyttöjen teksteistä, sillä ne kertovat suuren osan tytöistä kärsivän huonosta itsetunnosta. Kokoajan ollaan huolissaan siitä onko mahdollisesti liian lihava tai onko peppu liian iso. Itse olin koko yläaste ajan ujo ja inhosin omaa ulkonäköäni todella paljon. Joskus olin todella pohjalla, mietinkin kaikenlaisia inhottavia asioita. Pidin ystäviäni kauniimpina ja nätimpinä kuin minä, koska he ovat hoikkia ja pitkiä. Pituutta minulla on suunnilleen 164 cm ja painoa omasta mielestäni riittäväsi, joidenkin mielestä siitä riittäisi muillekin (en kerro tarkkaa kilomäärää, sillä ei itsetunto ole vieläkään aivan kohdallaan). :D Löytyy reittä ja takapuolta, vaatekoko on 42-44 ja pömppis voi hyvin. Arvatenkin olen tuntenut itseni kerran jos toisenkin rumaksi ja lihavaksi.
Asiani ei kuitenkaan ollut kertoa itsestäni, vaan lähinnä siitä, kuinka olen pärjännyt itsetuntoasioiden kanssa. Läpi ala-asteen minua on haukuttu lihavaksi ja läski-perseeksi eikä se tahtonut loppua yläasteellakaan. Kun kiusaajat (suurin osa poikia) sitä tarpeeksi kauan hokevat, alkaa siihen itsekin tottua. Monesti on tullut itkettyä yksin tai kavereille omaa ulkonäköä, mutta he ovat olleet tukenani ja pikkuhiljaa saaneet asenteeni muuttumaan. Itselläni on vieläkin joskus paha olo ja peilit ovat vihollisia, mutta kun osaa katsoa itseään oikealla tavalla eikä vain vertailla muihin, tajuaa olevansa hyvä juuri tällaisena. Muilta kuulee kommenttia kauniista hymystä, kivasta luonteesta ja näteistä hiuksista. Ennen niitä kommentteja ei ottanut tosissaan, vaan ajatteli muiden sanovan niin, että minusta tuntuisi paremmalta. Etteivät he sitä oikeasti tarkoittaneet. Nyt ajattelen toisin.
Itse pääsin ulkonäköni kanssa sujut yhdeksännellä luokalla, kun en enää jaksanut piitata muiden sanomisista. Ajattelin, että jos en kelpaa niin jätkä ei oo mun arvoiseni ja jos joku ei pitänyt ulkonäöstäni niin aina voi katsoa muualle. En edes ajatellut hankkivani poikaystävää, sillä kuitenkin olisin lähtenyt muualle opiskelemaan ja olisin sitten sieltä etsinyt itselleni poikaystävän. Mutta toisin kuitenkin kävi. Tutustuin uudelleen lapsuudenaikaiseen kaveriini ja nyt olemme olleet yhdessä 1v 4kk. Eli ei tarvitse olla tikkulaiha saadakseen poikaystävää. :)
Itsetuntoasioista ollaan puhuttu yhdessä ja poikaystäväni on saanut minut viimein uskomaan, että olen hyvä tällaisena, vaikka välillä olenkin ollut aika epätoivoinen ja inhonnut itseäni. Kaikilla on hyviä ja huonoja aikoja. Aluksi en tiennyt miten suhtautua poikaystäväni kohteliaisuuksiin, sillä suurin osa kiusaajistani oli ollut poikia ja luottamukseni heihin oli hieman heikoissa kantimissa. Suomalainen kulttuuri ei myöskän auta nuoria tässä asiassa, sillä meille opetetaan pienestä pitäen, että kohteliaisuudet täytyy aina mitätöidä. “- Kaunis mekko. - Tämä vanha riepuko?” Koskaan ei saisi olla parempi kuin toinen.
Koti on toinen asia, mikä vaikuttaa tyttöjen ja miksei poikienkin itsetuntoon. Perhemallit ja median antama kuva naisista vaikuttaa paljon siihen miten näemme itse itsemme. Pidämmekö itseämme kauniina vai rumina, vertaammeko muihin vai annammeko muiden ajatella mitä haluavat? Osaammeko olla tyytyväisiä itseemme? Ehkä kotona isä haukkuu äitiä joskus inhottavilla nimillä ja me kuulemme sen tai joku on joskus sanonut meille pahasti. “Ole hiljaa, et sinä ymmärrä.” “Näytät lihavalle noissa housuissa.” Pienikin asia, pienikin sana saattaa jäädä mieliimme pitkäksi aikaa ja kalvaa siellä hiljalleen itsetuntoamme. Loppujen lopuksi me annamme sille periksi ja välitämme mitä muut sanovat. Pitäisi keskittyä niihin hyviin asioihin, mutta kuka sitä jaksaa kun on saanut kuulla tai tuntea itsensä rumaksi ja riittämättömäksi tarpeeksi pitkään. Ei kukaan.
Jaksakaahan kaikki tytöt, millaisia sitten ikinä olettekaan ja arvostakaa itseänne. Kenenkään ihmisarvo ei perustu sille minkä kokoisia vaatteita käyttää tai kuinka suuri on lantion ympärys. Rakastakaamme itseämme juuri tällaisena niin muutkin rakastavat meitä, sillä jos emme rakasta itseämme emme koskaan anna muidenkaan rakastaa meitä. Tämän alan asiantuntija en yritä olla, vaan halusin kertoa oman kantani tälle asialle. Toivottavasti jollekulle oli tästä edes jotain hyötyä. :)
Vastaukset 5
Vanhimmat
En näe mitään syytä yrittää parantaa tyttöjen/naisten itsetuntoa, kun he jo tälläkin hetkellä ovat niin vitun itseään täynnä ja jäätäviä, että heitä on mahdoton edes lähestyä.
Vaikka pitkä olikin. Ihan asiaa puhuit. Mietiskelen vain, että mitä nyt olen pannut merkille niin, tytöillä on usein kehnompi itsetunto kuin pojilla.
Tähän visaiseen kysymykseen olen etsiskelly vastausta jo pitkään mutta tuloksetta. :/
Näinhän se on, ja sekin johtuu vain ja ainoastaan siitä että media luo paineita nuorille tytöille, jotka eivät ole löytäneet omaa identiteettiään, ja luulevat, että kaikkien pitää olla samanlaisia, osa heistä (pieni osa) tajuaa, ettei tarvitse olla samanlainen kuin toinen, ja tajuaa vielä, että se on hienoa olla erilainen, mutta suurin osa on vielä 65-vuotiaanaki massan mukana kulkevia haamuja, jotka eivät koskaan opi nauttimaan elämästä, ku ainut "jumala" on media, joka suoltaa pornoa.
Olen samaa mieltä siitä itsetunto asiasta ja median työntämästä pornosta ja tyttöjen alistamisesta..avaa vaikka musikkikanava voicen niin heti on aivan järkyttävän typeriä huippu laulajia mitättömissä vaatteissa..kiinteä vatsasina, ruskettuneina..hoikkina..tanssimassa (typerästi) joidenkin poikien ympärillä. Jos olisin laulaja en ikänä haluaisi alistaa itseäni sellaiseen musiikkivideoon..ne ovat järkyttävää naisen alistamista..ehkä tämä meni nyt vähän yli mutta tätä mieltä minä olen!!
Niin joo, siitähän se varmaankin johtuu, kiitti :)