– Eiii, eei!! Sä et saa kuolla nyt!! Pliis, eheeii… Yritä jaksaa!
Kyyneleet valuivat pitkin mun poskia. Silmät punaisina, kurkku käheänä itkin ja itkin… ja huusin, mä huusin niin kovaa kun multa vaan ääntä pääsi.
Kannoin reppuselässäni suden raatelemaa poikaystävääni, joka oli kuolemaisillaan.
Juoksin niin lujaa, kuin vain pääsin. Etsin lähintä sairaalaa, ei näkynyt ristin sielua, ei missään. Ei ketään, keneltä olisin saanut lainata kännykkää soittaa ambulanssin. Katsos, kun en itse omista kännykkää. Kiitos siitä kuuluu isälleni.
Olin juossut ainakin jo noin kymmenen kilsaa, kunnes joku tuli autolla vastaan. Laskin Laurin alas maahan ja juoksin keskelle tietä, jotta auto pysähtyisi. Auto pysähtyi ja ovesta astu pari-kymppinen nainen. Nainen oli aika pitkä ja pyöreähkö.
Pyysin häntä lainaamaan kännykkäänsä, jotta voin soittaa ambulanssin. Ihme kyllä, hänelläkään ei ollut puhelinta. Hän tarjoutui viemään meidät lähimpään sairaalaan. Se oli kyllä aika kaukana.
Kun astuimme sisään sairaalaan, lääkäri ja hoitajat tulivat auttamaan meitä Laurin kanssa. Lauri joutui heti leikkaussaliin, koska hänellä oli paljon sisäisiä vammoja ja hän oli menettänyt paljon verta.
Leikkaus kesti monta tuntia.
Näin lääkärin tulevan minua kohti hyvin mietteliään näköisenä ja silloin tiesin sen jo…
– Maija! herää jo! Sinun pitää lähteä kohta kouluun!
Se oli äiti, joka huusi alakerrasta.
Olipa outo uni, se tuntu niin… hmm… todelliselta, ajattelin.
--------------------------------------------------
Jatkakaa tota tohon alas, ihan niin pitkänä tai lyhyenä ku itse haluatte. :)
Kyyneleet valuivat pitkin mun poskia. Silmät punaisina, kurkku käheänä itkin ja itkin… ja huusin, mä huusin niin kovaa kun multa vaan ääntä pääsi.
Kannoin reppuselässäni suden raatelemaa poikaystävääni, joka oli kuolemaisillaan.
Juoksin niin lujaa, kuin vain pääsin. Etsin lähintä sairaalaa, ei näkynyt ristin sielua, ei missään. Ei ketään, keneltä olisin saanut lainata kännykkää soittaa ambulanssin. Katsos, kun en itse omista kännykkää. Kiitos siitä kuuluu isälleni.
Olin juossut ainakin jo noin kymmenen kilsaa, kunnes joku tuli autolla vastaan. Laskin Laurin alas maahan ja juoksin keskelle tietä, jotta auto pysähtyisi. Auto pysähtyi ja ovesta astu pari-kymppinen nainen. Nainen oli aika pitkä ja pyöreähkö.
Pyysin häntä lainaamaan kännykkäänsä, jotta voin soittaa ambulanssin. Ihme kyllä, hänelläkään ei ollut puhelinta. Hän tarjoutui viemään meidät lähimpään sairaalaan. Se oli kyllä aika kaukana.
Kun astuimme sisään sairaalaan, lääkäri ja hoitajat tulivat auttamaan meitä Laurin kanssa. Lauri joutui heti leikkaussaliin, koska hänellä oli paljon sisäisiä vammoja ja hän oli menettänyt paljon verta.
Leikkaus kesti monta tuntia.
Näin lääkärin tulevan minua kohti hyvin mietteliään näköisenä ja silloin tiesin sen jo…
– Maija! herää jo! Sinun pitää lähteä kohta kouluun!
Se oli äiti, joka huusi alakerrasta.
Olipa outo uni, se tuntu niin… hmm… todelliselta, ajattelin.
--------------------------------------------------
Jatkakaa tota tohon alas, ihan niin pitkänä tai lyhyenä ku itse haluatte. :)
Vastaukset 3
Vanhimmat
sitten huomasin vaatteissani verta ja jonkin eläimen karvoja.. oliko se sittenkään unta..??
"Äh, ylös nyt äkkiä!", tiuskaisin itselleni, loikkasin lattialle ja iskin ikkunaverhot auki. Auringonvalo tunkeutui huoneeseeni. Taivas oli pilvetön, sininen ja täynnä valoa. Tunsin itseni pieneksi tässä kaikkeudessa.
Keittiöstä kuulunut kolahdus vavahdutti minut. Hetken ajan kuvittelin sen unessa näkemäni suden olevan täällä ja tappavan minut. Mutta äitini ylipirteä huuto sai minut jälleen arkiaamun rutiineita täynnä olevaan junaan mukaan. Se meni suunnilleen näin: petasin sängyn, juoksin vessaan, sieltä keittiöön syömään hätäinen tuoremehu-sämpylä-aamiainen, vaatteet päälle, hieman meikkiä päähän, kamat reppuun ja kouluun.
Ulkona oli kylmä. Hengitykseni leijaili höyrynä ylöspäin. Muistelin sitä unta. Kaikkea sitä näkeekin. Varsinainen painajainen. Olin kuullut, että unessa sitä työstää kaikki päivällä pyörineet ajatukset. Mitäkö minä eilen sitten ajattelinkaan? Lauria? Häh, ainahan minä häntä ajattelin! Eihän se muuta ollut kuin painajainen.
Koira haukkui aivan jalkojeni juuressa.
Ajatukseni karkasin pian tuohon karvaiseen piskiin joka hampaillaan hapuili kengännauhaani ja lopulta solmun onnistuneesti aukaisten. Seurasi henkien taisto, koira innostui leikistä ja kiskoi kaikin voimin jalkani ilmaan, vaikka yritin kiireissäni kiskoa jalkaani takaisin maanpinnalle. Piski kiskoi kiskomistaan, kunnes--NAPS! Nauha katkesi ja piski oli tuhannella solmulla lennettyään pari metriä omien voimiensa viemänä. Kirosin äänekkäästi kenkäni heikot nauhat, kirosin sen etten ollut niitä vielä vaihtanut ja piskin, joka katseli minua onnistunut ilo silmissään katkennut kengännauhani suussaan.
Kaikki oli täydellistä, kiire olisi kohta jo ohi, sillä en kerkeäisi enää millään, liian suurien kenkien vuoksi matkan jatkaminen oli vaivalloista, lähes mahdotonta ja siksipä päätin ottaa piskin kähveltämän nauhanpätkän takaisin keinolla millä hyvänsä sitoakseni sen jatkoksi nauhannysälle, jolla ei saanut kenkää solmittua. Piski katsoi innoissaan epätoivoista ilmettäni luullen minun pelleilevän kanssaan tavoitellessani nauhanpätkää ja taistelusta muodostui sille leikki. Huusin, mekastin ja laahustin piskin perässä samalla epätoivolla kenkääni käsin mukana pidellen.
Pelleilyä kesti ikuisuuksia kunnes lopulta sain tarrattua piskiä hännästä. "sainpas!", minä huusin. mutta samalla piski pudotti nauhan, kääntyi ja yritti hyökätä vihaisena kimppuuni. silmänräpäyksessä edessäni oli edellisyön painajaissusi, jonka hännästä pitelin kaksin käsin kiinni.
"Mirkku, mitä sä oikeen hommaat?" kuului silloin Laurin ääni takaani ja susi lipesi käsistäni häntä kohti. "Varo sitä sutta!!!" huusin kauhusta kalpeana ja lumessa pyörittyäni yltä päältä muutenkin valkeana Laurille, joka katsoi minua hievahtamatta kummissaan--