Mua vaan väsyttää tää kaikki... koulu alkoi vasta vähän aikaa sitten ja musta tuntuu silti etten jaksa enää.. päivät tuntuu pitkiltä ja raskailta, läksyjä ja muuta huolehdittavaa on liikaa.. mua arvostellaan kaikesta, mun ulkonäöstä, vaatteista ja ihan kaikesta.
Mulla on ehkä kolme ystävää ja vaikka ne hyviä onkin, ainakin se yks, niin silti tuntuu kun olisin yksin eikä kukaan välitä musta.
Mäkin haluun sellasen ystävän jolle mä voin kertoa kaiken, nauraa ja itkeä sen kanssa ja pitää sen kädestä, mutta ei mulla sellasta oo koskaan ollu ja tuskin saankaan.
Kaikki on koulussa omissa porukoissaan eikä niihin koskaan tutustu. Mun toisessa harrastuksessa mä sain yhden kaverin, mutta sekin on vaan enemmän sellanen että puhun sen kanssa mesessä jotain ja siihen se jää..
Kotona mulla ei oo muuta tekemistä kun käydä yksin ulkona tai lukea lehteä..
Ei ketään mulle koskaan soita tai kysy voinko
tulla jonnekkin, tai edes kysy mitä kuuluu...
Mä en tiedä enää mitä mun pitäis tehdä, mä en kelpaa kenellekkään sellasena ku mä oon ja mä en vaan jaksa, en yksinkertasesti jaksa olla aina yksin ja pilkattavana. Ja vaikka mä oon koulussa niiden mun kavereiden kanssa, niin nekään ei älyä, että se oikeesti sattuu kun joku haukkuu esim. sun ulkonäköa ja sitte naureskelee vaan mukana.. Ja jos mä tykkään jostain niin niitten on pakko tehdä selväksi kuinka kamalaa ja huonoa se on.. "mikset sä oo niinkun muutkin?"
Tekis vaan mieli mennä jonnekkin kauas pois ja unohtaa kaikki ketä edes tunnen ja alottaa kokonaan uus elämä, olla vaan suosittu ja tekemättä mitään hyödyllistä.
Mulla on ehkä kolme ystävää ja vaikka ne hyviä onkin, ainakin se yks, niin silti tuntuu kun olisin yksin eikä kukaan välitä musta.
Mäkin haluun sellasen ystävän jolle mä voin kertoa kaiken, nauraa ja itkeä sen kanssa ja pitää sen kädestä, mutta ei mulla sellasta oo koskaan ollu ja tuskin saankaan.
Kaikki on koulussa omissa porukoissaan eikä niihin koskaan tutustu. Mun toisessa harrastuksessa mä sain yhden kaverin, mutta sekin on vaan enemmän sellanen että puhun sen kanssa mesessä jotain ja siihen se jää..
Kotona mulla ei oo muuta tekemistä kun käydä yksin ulkona tai lukea lehteä..
Ei ketään mulle koskaan soita tai kysy voinko
tulla jonnekkin, tai edes kysy mitä kuuluu...
Mä en tiedä enää mitä mun pitäis tehdä, mä en kelpaa kenellekkään sellasena ku mä oon ja mä en vaan jaksa, en yksinkertasesti jaksa olla aina yksin ja pilkattavana. Ja vaikka mä oon koulussa niiden mun kavereiden kanssa, niin nekään ei älyä, että se oikeesti sattuu kun joku haukkuu esim. sun ulkonäköa ja sitte naureskelee vaan mukana.. Ja jos mä tykkään jostain niin niitten on pakko tehdä selväksi kuinka kamalaa ja huonoa se on.. "mikset sä oo niinkun muutkin?"
Tekis vaan mieli mennä jonnekkin kauas pois ja unohtaa kaikki ketä edes tunnen ja alottaa kokonaan uus elämä, olla vaan suosittu ja tekemättä mitään hyödyllistä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Moi, dundee,
surullista lukea sun viestiäsi tällä hetkellä. Muakin kiusattiin koulussa, ja se oli tosi raskasta aikaa. Mun kaverit ei tuntunu silloin ymmärtävän sitä kiusaamista ollenkaan, enkä saanut heiltä tukea. Luulen, että hekin olivat kasvamassa aikuisuutta kohti, ja ehkä heidän omat akuutit jutut täyttivät heidän ajatuksensa, eikä heillä vielä silloin ollut "kypsyyttä" asettua minun, kaverinsa, asemaan, ja huomata yksinäisyyttäni ja kipuani muiden loukkaamisista. En varmasti itsekään osannut puhua heille, miltä minusta tuntui.
Mutta; ystävyyssuhteet saattavat "kehittyä" ajan myötä tai voit saada uusia ystäviä! Toivoa on! Nuorena tuntuu joskus, että aika kulkee niiiin hitaasti, ja että elämä lipuu ohitse, ennen kuin miitäään tapahtuu. Ystävystyminenkin ja luottamuksen syntyminen on usein hidasta ja kärsivällisyyttä vaativaa. Mutta; huomenna, ensi viikolla, joulun jälkeen tai ensi kesänä, tilanteesi voi tuntua jo paljon valoisammalta! Et voi vielä tietää, mitä kaikkea Sinun elämäsi tuo tullessaan! Sinun elämälläsi ON tarkoitus - jokaisen elämällä on. Me ei vaan aina sitä meinata jaksaa uskoa. Sitäpaitsi, nyt kun sä tiedät, miltä juuri noi sun asiat tuntuu, niin voit ehkä joskus ymmärtää jotakuta toistakin, jolla on vaikeeta (en tiiä, lohduttaako tää sua vielä tippaakaan...)! Aattele, jos meidän elämä hymyilis aina, ja koskaan ei olis mitään vaikeuksia, niin millasia ihmisiä meistä tulis? Mä uskon, että vaikeuksillakin on tarkoituksensa. Mut se, että meidän ei tarvi selvitä yksin. Olisko sulla ketään aikuista, jolle voisit käydä juttelemassa? Kouluterveydenhoitaja, kuraattori, vanhemmat? Auttaisko sua asioiden kirjoittaminen paperille, päiväkirjan pitäminen?
Kaikkea hyvää Sulle, dundee.
"Tutta"
Minäkin vihaan sitä paskaa kun toiset vittuilee ulkonäöstä ja tekemisistä..
Itelläni on liuta tosi hyviä kavereita mutta kuitenkin joskus kuulen ulkonäöstäni kommenttia, olenhan ylipainoinen, eihän se paino itteäni haittaa mitenkään, omasta mielestäni olen ihan niinkuin kaikki muutkin.. :)
Mutta sanoit tossa lopussa että olla suosittu.. hmm miksi olla suosittu kun voi kulkea siellä ihmismassan joukossa silleen ettei kukaan huomaa sua? Suosittuna sua saatettais arvostella viel enemmän..
Mut kuitenkin voimia sulle:D
Tuo väsymys voi johtua juuri siitä, että koulu vasta alkoi, etkä ole vielä tottunut siihen rytmiin. Muista liikkua riittävästi, syödä terveellisesti ja nukkua säännöllisesti, niin ainakin fyysinen väsymys pitäisi olla sillä kuitattu.
Luulen, että kaverisi itkisivät ja nauraisivat kanssasi mielellään, kunhan vain uskaltaudut puhumaan heille asioistasi. Jos hiukan ympärillesi katselet, voit löytää kenestä hyvänsä itsellesi rakkaan kaverin.
Sinun on itsekästä ajatella "miksi kukaan ei pyydä mua ulos?". Ethän sinäkään pyydä ketään, miksi muiden pitäisi pyytää sinua? Pyydä jotain tuttuasi joskus vaikka teille tai lenkille tai jonnekin ja näytä hänelle, miten ihana ystävä olisit. Sinun on vain tehtävä itse aloite. :)
...teille jotka vastasivat. Auttoi oikeesti.
"Sinun on itsekästä ajatella "miksi kukaan ei pyydä mua ulos?". Ethän sinäkään pyydä ketään, miksi muiden pitäisi pyytää sinua? "
No kun mä se oon aina ollut joka saa kaikkia anella suunnilleen tulemaan johonkin mutta kamalan nihkeetä se näyttää olevan..
ihan niinku olisin lukenut sun tekstiä omanani. niin samoilta mun ajatukset tuntuu noin joka toinen päivä.
mutta mä oon selvinnyt hiukan. liikunnasta on tullut mulle joku suola tähän elämään. lenkkitossut jalkaan ja teet lenkkeilystä itsellesi harrastuksen.. harrastat vaan ahkerasti ja sitten hommaat sykemittarin ja otat vaikka maratoonin päämääräksi:) (ja leuhkit toisille lihaksilla:D:D)
yläasteaika on valitettavasti tollasta.joillakin aina täytyy ettii joku tyyppi jota sortaa että ois itellä hauskaa ja parempi mieli. ei sitä siinävaiheessa tajua kuin se oikeesti sattuu sitä ihmistä jonka kustannuksella pidetään hauskaa.
ensinnäki täytyy sanoa tuohon "mikset sä oo niinkun muutkin?" että minä ainakin puolustan ja todellakin tykkään siitä ettei olla niinku muutki. ihmiset aina välillä kattoo ku idioottia ku alan jauhamaan kuinka tärkeetä on olla just sellanen ku on ja persoonallisuus on aina hyve. :D hmm.. tiiän tunteen ku haluis että olis joku jonka kanssa jakaa ilot ja surut, eikä semmosta koskaan varmaan vastaan tule. =/ mut minä kyl uskon et kyllä sä semmosen ihmisen viel kohtaat elämässäs. :) ja kyllä susta ihmiset välittää vaikket sitä uskoiskaan. tuli kyl tuosta viestistäs semmonen fiilis että ollaan jokseenki samanlaisia. =/ vaikka aina ei jaksaskaan olla mitenkään päin ni elä luovuta, paistaa se aurinko risukasaanki. :) ainaki näin toivon.