Vähän pitempi stoori, mutta sellainen, mitä on mahdollisuus jatkaa, pitemmälläkin pätkällä. Katsotaan mitä siitä sitten seuraa...
¤ ¤ ¤ ¤
...niin sävel soi askelten...
Mun korot kopisivat hyräilyn tahtiin. Vasen, oikea, vasen, oikea... Damn, mä tunsin itseni hyväksi. Mä olin kuningatar, kohtalokas nainen, mustassa kotelomekossani ja polveen asti ulottuvissa buutseissani. Viettelijätär, oikea seireeni, valmiina kääntämään miesten päät, yksinkertaisesti sanottuna kerrassaan upea kissa.
Mä olin taistellut useita tunteja saadakseni itseni näyttämään juuri tältä, ja nyt mun itsevarmuutta ei voisi enää mikään kaataa. Mä olin vihdoinkin toteuttamassa mun suunnitelmani, jota olin hionut monta kuukautta. Nyt mä olin lähtenyt liikkeelle, kuin hyökyaalto, ja olisin täysin pysäyttämätön.
Mä kävelin Yliopistonkatua, kun näin ensimmäisen häivähdyksen siitä silmänurkassani. Kyllä, siellä se oli taas, seuraamassa mua niin kuin se oli tehnyt jo monta päivää. Kuin mikäkin kulkukoira. Rakki, resuinen piski, sitä kai se olikin, ihmisen muodossa vaan. Mä näin, kuinka se asteli esiin nurkan takaa ja jäi kävelemään mun perässä reippaasti vihellellen. Mies alkoin todella käydä hermoille.
Mä vilkaisin olkani yli, ja näin sen olevan vain parin metrin päässä. Lakki kallellaan, alunperin valkoisessa paidassa, jonka aika oli muuttanut ruskeaksi, kädet taskuissa, häpeättömästi irvistellen. Voi luoja, eikö tuolle oltu ikinä opetettu käytöstapoja?
Mä näin sen kaivaavan jotain taskuistaan: pikkukiviä. Mistä lie nekin hankkinut, ja mitä varten; kukaan normaali ihminen ei kanniskele kiviä taskuissaan. Mutta toisaalta, nyt kyseessä ei ollutkaan kuka tahansa vaan Repolainen, ja silloin eivät normaalien himisten säännöt päteneet.
Nähdessään mua katsovan, se otti yhden kiven ja viskasi mua päin. Kuinka lapsellista. Eikö se kasvaisi koskaan aikuiseksi? Toinen kivi raapaisi mua ilkeästi poskeen. Mä aloin pikkuhiljaa saada tarpeekseni. Kun kolmas terävä kivi tippui kaula-aukosta suoraan rintsikoitteni väliin, mun pinnani keitti yli. Mies oli totisesti ylittänyt kaiken soveliaisuuden rajan. Mihin se oikein tähtäsi tällä?
Mä käännyin topakasti ja kohtasin sen virnuilun tyynesti, mutta en onnistunut löytämään oikeita sanoja. Sen itsevarmuus ja rauhallisuus tuntui kumoavan kaiken, mitä mä olisin voinut sille sanoa, joten mää tyydyin vain heristelemään sormeani kuin kuusi vuotta aiemmin kuopattu mummoni olisi tehnyt. Ei kerrassaan mitään tehoa. Mies vain seisoi, ja minä heristelin sormeani. Kerrassaan typerää.
Koko mun illuusioni täydellisenä minästä alkoi rapistua sen kiusoittelevan hymyn edessä, joten mä päätin luovuttaa ja istuin huokaisten vieressä olevalle penkille. Se istui mun viereen ja sytytti tupakan, yrittäen näyttää rennolta. Kääntyessään muhun päin mä huomasin sen hymyilevän niin että sen valkoiset pepsodent-hampaat vain säihkyivät. Tupakka kellastaa hampaat, sanotaan, vaikkakaan mä en pystynyt muistamaan sellaista aikaa, jolloin sillä ei olisi ollut röökiä roikkumassa suupielessä. Se kuului kai sen imagoon, oli tavaramerkki tai jotain. Mutta miksi mua kiinnosti, mieshän oli mulle täysin yhdentekevä.
Mä vihasin sitä joka hetki kun katsoin sen olemusta mun vieressäni. Jopa rääsyissä se pystyi näyttämään tyylikkäältä; sen lunkiudessa oli jotain renttumaista, mikä oli aina vedonnut naisiin. "Repolainen tekee kaiken tyylillä",se oli joskus heittänyt ja ollut harvinaisen oikeassa. Ja mä vihasin itseänikin, koska jouduin myöntämään sen.
Mä yritin pitää naamani peruslukemilla, kun se laittoi käsivartensa mun ympärille. Mun teki mieli läimäyttää sitä oikein kunnolla, mutta mä en voinut, en juuri siinä ja sillä hetkellä. Mä en voisi järjestää mitään kohtausta, kiinnittää itseeni huomiota, ja se tiesi sen. Miten se aina onnistuikin sotkemaan mun suunnitelmat!
"Hauska tappa vanha tuttu", se sanoi ja hymyili.
"Mitä sä haluat musta?" mä sähädin sille hiljaa, ja yritin samalla näyttää ulospäin iloiselta. Kuka tahansa, joka olisi juuri sillä hetkellä katsonut, olisi luullut meitä vain kuiskaileviksi rakastavaisiksi. Ajatus oli saada kammottavuudessaan melkein huutamaan, mutta mä onnistuin hillitsemään itseni. Mulla oli liian paljon hävittävää.
Repolainen vain jatkoi hymyilemistään.
"En mä halua susta mitään, sä olet tässä koko ajan huutanut mua auttamaan."
Mä näin punaista, ja se hymyili. Mun teki mieli käydä kiinni sen kaulaan ja satuttaa sitä oikein kunnolla, mutta sellaista vaihtoehtoa ei olluy. Maailmalla oli pakko olla jotain mua vastaan kun se on saattanut mut tähän tilanteeseen.
"Mikä sä oikein kuvittelet olevasi?! Jonkinlainen selvänäkijä? Mä en kaipaa sun apuasi, se taisi tulla selväksi jo viime kerran jälkeen," mä sanoon, mutta se ei ollut huomaavinaankaan kiukkua mun äänessä.
"Sä et voi olla enää vihainen siitä auto-jutusta? Hei, mä sanoim jo kauan sitten, etten mä voinut tietää että Sakari oli jättänyt jotain kamojaan siihen vanhaan rättäriin..." se kumartui lähemmäs ja piirsi tupakallaan pienen kaaren ilmaan. Mä haistoi heti, mistä oli kysymys: mentol-savukkeita. Olisihan se pitänyt tietää. Huijausta sekin asia, huijausta koko mies.
"Jotain kamojaan? Niin kuin no big deal, vai? Palopommeja, jumalan tähden!"
Repolainen tuhahti halveksivasti. "Pikku moka vaan. Eikä ne ollut edes Sakarin, vaan jonkun sen tutun, okei? Ei Sakari mitään Molotovin koktaileja ole ikinä osannut kyhäillä. Muru, sillä on aivokapasiteetti Aku Ankan tasoa. Jumankauta, se jätkä on niin ulkona, ettei varmaan edes tiedä mikä Molotovin koktaili on. Veikkaisi luultavasti jotain juotavaa, jos osaisi yhdistää edes siihen..."
"Älä sano mua muruksi."
Repolainen ei huomannut mun välikommenttia, vaan jatkoi yksinpuheluaan.
"No, se auto kyllä räjähti ja suunnitelmat menivät hieman metsään, mutta älä sano, että sulla ei olisi ollut ikimuistoinen juhannus!"
"Joo, mun takapuoli on vieläkin kipeä siitä kun me ajettiin siellä metsässä isäs vanhalla polkupyörällä..."
"Polkupyörällä? Jessus sentään, se oli aito ja oikea krossi. Vaikka persaus tulikin vähän helläksi, niin se antoi kyllä kivasti vauhtia Toivarin rampilla...
"Ja ketjutkin lähti pois paikoiltaan varmaan kuudesti, ja me jouduttiin pysähtymään joka kerta laittamaan niitä paikoilleen, vaikka oli puoli kylää perässä..."
"Mutta kiinni me ei jääty." Repolainen sanoi ja katsoi mua tiiviisti silmiin, "ja se oli täysin mun ansiota, vaikka kaikki muu menikin vähän pieleen. Jos sä olisit tehnyt sen yksinäsi, niin olisit taatusti jäänyt kiinni."
Sen itsevarmuus sai mut ärsyyntymään, ja mä nousin penkiltä. Mikä se oikein kuvitteli olevansa?
"No, vaikka olisikin todella... hauskaa jäädä juttelemaan, niin mulla on kiire. Joten, jos jättäisit sen mun seuraamisen, et sä kuitenkaan siitä mitään hyödy."
Mä käännyin lähteäkseni, mutta se huusi vielä mun perääni.
"Luuletko sä etten mä näe, mitä sä olet tekemässä. Tuo puku, meikit.. mä tunnen sut. Ja sä olet tyhmä, jos teet ton yksinäsi. Kuten mä sanoin, sä jäät kiinni. Sä et pärjää ilman mua."
Mä käännyin totaalisesti raivon vallassa.
"Hiljaa! Oletko sä seonnut totaalisesti! Mä olen tosissani. Lähde nyt jonnekin muualle, mä en kaipaa sua tai sun näsäviisaita kommenttejasi! Mä en tiedä, mitä sä hourailet kiinnijäämisestä, enkä mä haluakaan tietää. Sä olet selvästikin menettänyt viimeisenkin järjenhivenen, mikä sulla on päässä ikinä ollutkaan." mä sähisin sille silmät leimuten.
Repolainen katsoi mua alentuvasti ja mä tiesin itsekin olevani täysin läpinäkyvä. Hitto, mies todella tunsi mut.
"Toi pankki... Turha toivo, kultaseni. Mä en halua sun joutuvan putkaan, koska mulla ei ole rahaa maksaa sun takuita. Ja koska susta ei ole yksinäsi varkaaksi... Älä ole typerä. Anna sun ylpeyden väistyä, ja kohtaa todellisuus, helvetti. Sä Tarvitset Mua. Sä tiedät sen. Myönnä se."
Se katsoi mua vakavasti ja mun päässä tuntui tyhjältä. Repolaisen hämäystupakka paloi itsekseen loppuun ja mun täytyi alistua; sillä todellakin oli pointti.
"Okei", mä myönnyin vastahakoisesti, "mutta vaan tän yhden keikan ajaksi. Sitten me ollaan finito, onko selvä?"
Se nyökkäsi innokkaasti, heitti mentholinsa pois ja sytytti uuden. "Mä tiesin, että sä sanot noin. Kultaseni, me ollaan kuin Bonnie ja Clyde, erottamattomat."
"Älä sano mua kullaksi."
Jotenkin musta tuntui, että mä olin juuri tehnyt elämäni pahimman virheen.
¤ ¤ ¤ ¤
...niin sävel soi askelten...
Mun korot kopisivat hyräilyn tahtiin. Vasen, oikea, vasen, oikea... Damn, mä tunsin itseni hyväksi. Mä olin kuningatar, kohtalokas nainen, mustassa kotelomekossani ja polveen asti ulottuvissa buutseissani. Viettelijätär, oikea seireeni, valmiina kääntämään miesten päät, yksinkertaisesti sanottuna kerrassaan upea kissa.
Mä olin taistellut useita tunteja saadakseni itseni näyttämään juuri tältä, ja nyt mun itsevarmuutta ei voisi enää mikään kaataa. Mä olin vihdoinkin toteuttamassa mun suunnitelmani, jota olin hionut monta kuukautta. Nyt mä olin lähtenyt liikkeelle, kuin hyökyaalto, ja olisin täysin pysäyttämätön.
Mä kävelin Yliopistonkatua, kun näin ensimmäisen häivähdyksen siitä silmänurkassani. Kyllä, siellä se oli taas, seuraamassa mua niin kuin se oli tehnyt jo monta päivää. Kuin mikäkin kulkukoira. Rakki, resuinen piski, sitä kai se olikin, ihmisen muodossa vaan. Mä näin, kuinka se asteli esiin nurkan takaa ja jäi kävelemään mun perässä reippaasti vihellellen. Mies alkoin todella käydä hermoille.
Mä vilkaisin olkani yli, ja näin sen olevan vain parin metrin päässä. Lakki kallellaan, alunperin valkoisessa paidassa, jonka aika oli muuttanut ruskeaksi, kädet taskuissa, häpeättömästi irvistellen. Voi luoja, eikö tuolle oltu ikinä opetettu käytöstapoja?
Mä näin sen kaivaavan jotain taskuistaan: pikkukiviä. Mistä lie nekin hankkinut, ja mitä varten; kukaan normaali ihminen ei kanniskele kiviä taskuissaan. Mutta toisaalta, nyt kyseessä ei ollutkaan kuka tahansa vaan Repolainen, ja silloin eivät normaalien himisten säännöt päteneet.
Nähdessään mua katsovan, se otti yhden kiven ja viskasi mua päin. Kuinka lapsellista. Eikö se kasvaisi koskaan aikuiseksi? Toinen kivi raapaisi mua ilkeästi poskeen. Mä aloin pikkuhiljaa saada tarpeekseni. Kun kolmas terävä kivi tippui kaula-aukosta suoraan rintsikoitteni väliin, mun pinnani keitti yli. Mies oli totisesti ylittänyt kaiken soveliaisuuden rajan. Mihin se oikein tähtäsi tällä?
Mä käännyin topakasti ja kohtasin sen virnuilun tyynesti, mutta en onnistunut löytämään oikeita sanoja. Sen itsevarmuus ja rauhallisuus tuntui kumoavan kaiken, mitä mä olisin voinut sille sanoa, joten mää tyydyin vain heristelemään sormeani kuin kuusi vuotta aiemmin kuopattu mummoni olisi tehnyt. Ei kerrassaan mitään tehoa. Mies vain seisoi, ja minä heristelin sormeani. Kerrassaan typerää.
Koko mun illuusioni täydellisenä minästä alkoi rapistua sen kiusoittelevan hymyn edessä, joten mä päätin luovuttaa ja istuin huokaisten vieressä olevalle penkille. Se istui mun viereen ja sytytti tupakan, yrittäen näyttää rennolta. Kääntyessään muhun päin mä huomasin sen hymyilevän niin että sen valkoiset pepsodent-hampaat vain säihkyivät. Tupakka kellastaa hampaat, sanotaan, vaikkakaan mä en pystynyt muistamaan sellaista aikaa, jolloin sillä ei olisi ollut röökiä roikkumassa suupielessä. Se kuului kai sen imagoon, oli tavaramerkki tai jotain. Mutta miksi mua kiinnosti, mieshän oli mulle täysin yhdentekevä.
Mä vihasin sitä joka hetki kun katsoin sen olemusta mun vieressäni. Jopa rääsyissä se pystyi näyttämään tyylikkäältä; sen lunkiudessa oli jotain renttumaista, mikä oli aina vedonnut naisiin. "Repolainen tekee kaiken tyylillä",se oli joskus heittänyt ja ollut harvinaisen oikeassa. Ja mä vihasin itseänikin, koska jouduin myöntämään sen.
Mä yritin pitää naamani peruslukemilla, kun se laittoi käsivartensa mun ympärille. Mun teki mieli läimäyttää sitä oikein kunnolla, mutta mä en voinut, en juuri siinä ja sillä hetkellä. Mä en voisi järjestää mitään kohtausta, kiinnittää itseeni huomiota, ja se tiesi sen. Miten se aina onnistuikin sotkemaan mun suunnitelmat!
"Hauska tappa vanha tuttu", se sanoi ja hymyili.
"Mitä sä haluat musta?" mä sähädin sille hiljaa, ja yritin samalla näyttää ulospäin iloiselta. Kuka tahansa, joka olisi juuri sillä hetkellä katsonut, olisi luullut meitä vain kuiskaileviksi rakastavaisiksi. Ajatus oli saada kammottavuudessaan melkein huutamaan, mutta mä onnistuin hillitsemään itseni. Mulla oli liian paljon hävittävää.
Repolainen vain jatkoi hymyilemistään.
"En mä halua susta mitään, sä olet tässä koko ajan huutanut mua auttamaan."
Mä näin punaista, ja se hymyili. Mun teki mieli käydä kiinni sen kaulaan ja satuttaa sitä oikein kunnolla, mutta sellaista vaihtoehtoa ei olluy. Maailmalla oli pakko olla jotain mua vastaan kun se on saattanut mut tähän tilanteeseen.
"Mikä sä oikein kuvittelet olevasi?! Jonkinlainen selvänäkijä? Mä en kaipaa sun apuasi, se taisi tulla selväksi jo viime kerran jälkeen," mä sanoon, mutta se ei ollut huomaavinaankaan kiukkua mun äänessä.
"Sä et voi olla enää vihainen siitä auto-jutusta? Hei, mä sanoim jo kauan sitten, etten mä voinut tietää että Sakari oli jättänyt jotain kamojaan siihen vanhaan rättäriin..." se kumartui lähemmäs ja piirsi tupakallaan pienen kaaren ilmaan. Mä haistoi heti, mistä oli kysymys: mentol-savukkeita. Olisihan se pitänyt tietää. Huijausta sekin asia, huijausta koko mies.
"Jotain kamojaan? Niin kuin no big deal, vai? Palopommeja, jumalan tähden!"
Repolainen tuhahti halveksivasti. "Pikku moka vaan. Eikä ne ollut edes Sakarin, vaan jonkun sen tutun, okei? Ei Sakari mitään Molotovin koktaileja ole ikinä osannut kyhäillä. Muru, sillä on aivokapasiteetti Aku Ankan tasoa. Jumankauta, se jätkä on niin ulkona, ettei varmaan edes tiedä mikä Molotovin koktaili on. Veikkaisi luultavasti jotain juotavaa, jos osaisi yhdistää edes siihen..."
"Älä sano mua muruksi."
Repolainen ei huomannut mun välikommenttia, vaan jatkoi yksinpuheluaan.
"No, se auto kyllä räjähti ja suunnitelmat menivät hieman metsään, mutta älä sano, että sulla ei olisi ollut ikimuistoinen juhannus!"
"Joo, mun takapuoli on vieläkin kipeä siitä kun me ajettiin siellä metsässä isäs vanhalla polkupyörällä..."
"Polkupyörällä? Jessus sentään, se oli aito ja oikea krossi. Vaikka persaus tulikin vähän helläksi, niin se antoi kyllä kivasti vauhtia Toivarin rampilla...
"Ja ketjutkin lähti pois paikoiltaan varmaan kuudesti, ja me jouduttiin pysähtymään joka kerta laittamaan niitä paikoilleen, vaikka oli puoli kylää perässä..."
"Mutta kiinni me ei jääty." Repolainen sanoi ja katsoi mua tiiviisti silmiin, "ja se oli täysin mun ansiota, vaikka kaikki muu menikin vähän pieleen. Jos sä olisit tehnyt sen yksinäsi, niin olisit taatusti jäänyt kiinni."
Sen itsevarmuus sai mut ärsyyntymään, ja mä nousin penkiltä. Mikä se oikein kuvitteli olevansa?
"No, vaikka olisikin todella... hauskaa jäädä juttelemaan, niin mulla on kiire. Joten, jos jättäisit sen mun seuraamisen, et sä kuitenkaan siitä mitään hyödy."
Mä käännyin lähteäkseni, mutta se huusi vielä mun perääni.
"Luuletko sä etten mä näe, mitä sä olet tekemässä. Tuo puku, meikit.. mä tunnen sut. Ja sä olet tyhmä, jos teet ton yksinäsi. Kuten mä sanoin, sä jäät kiinni. Sä et pärjää ilman mua."
Mä käännyin totaalisesti raivon vallassa.
"Hiljaa! Oletko sä seonnut totaalisesti! Mä olen tosissani. Lähde nyt jonnekin muualle, mä en kaipaa sua tai sun näsäviisaita kommenttejasi! Mä en tiedä, mitä sä hourailet kiinnijäämisestä, enkä mä haluakaan tietää. Sä olet selvästikin menettänyt viimeisenkin järjenhivenen, mikä sulla on päässä ikinä ollutkaan." mä sähisin sille silmät leimuten.
Repolainen katsoi mua alentuvasti ja mä tiesin itsekin olevani täysin läpinäkyvä. Hitto, mies todella tunsi mut.
"Toi pankki... Turha toivo, kultaseni. Mä en halua sun joutuvan putkaan, koska mulla ei ole rahaa maksaa sun takuita. Ja koska susta ei ole yksinäsi varkaaksi... Älä ole typerä. Anna sun ylpeyden väistyä, ja kohtaa todellisuus, helvetti. Sä Tarvitset Mua. Sä tiedät sen. Myönnä se."
Se katsoi mua vakavasti ja mun päässä tuntui tyhjältä. Repolaisen hämäystupakka paloi itsekseen loppuun ja mun täytyi alistua; sillä todellakin oli pointti.
"Okei", mä myönnyin vastahakoisesti, "mutta vaan tän yhden keikan ajaksi. Sitten me ollaan finito, onko selvä?"
Se nyökkäsi innokkaasti, heitti mentholinsa pois ja sytytti uuden. "Mä tiesin, että sä sanot noin. Kultaseni, me ollaan kuin Bonnie ja Clyde, erottamattomat."
"Älä sano mua kullaksi."
Jotenkin musta tuntui, että mä olin juuri tehnyt elämäni pahimman virheen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
...että kommentoidakin silti tietysti saa. Voipi olla, että itse jatkan tuota juttua, jos ketään muuta ei kiinnosta. En olekaan ennen kokeillut mitään jatkonovellin tapaista, aina on noita tavallisia novelleja tullut kirjoiteltua enimmäkseen.
tuo oli mahtava...osaisinpa mäkin kirjoittaa jotai tollasta.. siis kaikki täällä tuntuu kirjottavan mua paremmin..mä sanon tän tosissani..en vaa saadakseni kehuja..tuo oli hyvä... :)
ajamassa jossain jumalan selän takana vanhalla, ruosteisella polkupyörällä...
Mielenkiintoista.
Tuo Repolaisen henkilöhahmo oli jotenkin hauska.
Sekä Sakari palopommeineen... Eikös palopommit ole muuten hiukan eri asia kuin Molotovin koktailit? Nehän oli jotain polttopulloja...
Niinkuin sillä mitään väliä olisi, tuli vaan mieleen.
Molotovin koktailit ovat polttopulloja eikä palopommeja, ainakin niin asian ymmärsin kun sitä -hieman väärässä järjestyksessä eli jälkeenpäin- aloin kysellä.