On uudenvuoden aatto. Veera soitti minulle toissapäivänä ja kysyi mitä aion tehdä uutenavuotena. No, en tietenkään mitään, vastasin. Sillä eihän minulla ole enää kavereita. Olin suunnitellut nököttäväni kotona katsomassa jotain toimintaleffaa, joka veisi ajatukseni mahdollisimman kauas kavereista, hauskanpidosta ja tietysti Danielista. Veera sitten melkeinpä pakotti minut uudenvuodenyöksi ulos hänen ja ystäviensä kanssa. Kaipa minäkin tarvitsisin pientä piristystä, ajattelin, ja suostuin.
Nyt olen Kaivopuiston kukkulalla. Vuosi vaihtui puolisen tuntia sitten. Känniset ihmiset räiskivät raketteja ympäriinsä. Joka puolella paukkuu.. Minä en ole kovinkaan humalassa. Mitä nyt muutaman kaljan olen ottanut. Veeran ystävä Petra sen sijaan on juonut reippaasti ja nyt tyttö roikkuu hihassani sössöttäen jotain ärsyttävää. Vastailen lyhyesti ja viileästi. Olisi se pitänyt arvata, että tällainen ei saa minua hyvälle tuulelle. Näen kuinka Veera suutelee parin metrin päässä intohimoisesti poikaystävänsä kanssa. Vaikka olenkin onnellinen siskoni puolesta, toisten onni saa minut surulliseksi. ”Juuso, seukkaatko sä kenenkään kaa?”, Petra sokeltaa repien hihaani. ”En”. ”Sittenhän sä voisit tänään lähtee mun kanssa mun kämpille”. ”En, mä lähden nyt yksin kotiin”, ravistan tytön irti ja hän jää pöllämystyneenä tuijottamaan jälkeeni. Kävelen Veeran luokse, joka onneksi on lopettanut syljen vaihtamisen poikakaverinsa kanssa. ”Mä olen lähdössä”, sanon. ”Et kai, jäisit nyt vielä”. ”Ei kyllä mä meen nyt, kävelen tosta rannan kautta ja nappaan sitten taksin jostain”. ”No, hyvää yötä ja soittele sitten ku oot päässyt kotiin”. Lupaan soittaa ja huikkaan hyvästit. Lähden tallustelemaan mäkeä alas. Tekee hyvää kävellä vähän ja ilotulituksetkin ovat merenrannassa niin kauniita.
Viimein laskeudun rantakadulle. Jostain syystä rannassa on vähemmän ihmisiä kuin täyteen ahdetussa puistossa. Talsin eteenpäin. Olen nyt merisataman kohdalla. Kesäisin täällä olisi veneitä ja kioskista voisi ostaa jäätelöä. Nyt näen ympärilläni vain juopuneita ihmisiä. Känniset aikuiset sohlaavat rakettiensa kanssa ja yläasteikäiset retuuttavat pussikaljojaan ja kiljuvat kännyköihinsä. Tulen laiturille ja jatkan kulkuani sitä pitkin. Terästän katsettani, edessäni olevasta ehkä noin 6-7 hengen ihmisjoukosta, joku idiootti on rynnännyt jäälle. Eihän jää ole missään nimessä vielä kestävää! Hänen kaverinsa kuitenkin vain kannustavat ja tuo onneton pomppii jäällä. Huokaisen ihmisten tyhmyydelle ja mietin pitäisikö noille sanoa ettei tuossa ole mitään järkeä. Turpaansa siinä kuitenkin vain saisi. Pohdintani keskeyttää äänekäs rasahdus ja hätääntynyt huuto. Jää rusahtaa hetkessä rikki ja sillä vielä äsken pomppinut taulapää on vedessä. Vilkuilen ympärilleni, mutta en näe poliiseja missään.
Juoksen lähemmäksi porukkaa. Miksi kukaan ei tee mitään! Miksi he eivät auta ystäväänsä? Katson tarkemmin ihmisiä laiturilla…tuo, ei hitto…Ansku,… Pave,… Jarno ja nuo muut näyttävät tämän vuoden fukseilta. Käännän taas katseeni veteen ja siellä räpiköivään poikaan. ”Eii!”, henkäisen. Vedessä on kukapa muukaan kuin Daniel. Nyt hän painuu pinnan alle. Muut seisovat täysin šokissa laiturilla huitovat käsillään ja tuijottavat veteen, josta näkyy enää pelkkä käsi. Entiset kaverini hälisevät keskenään. He eivät tajua, että kyse on sekunneista. Heitän juostessani takkini maahan. Joku ennättää huutaa ”Juuso” ja samassa olen jo hypännyt veteen. Hetkessä jääkylmä vesi kohmettaa minut. Danielin pää painuu vieressäni taas pinnan alle. Minullakin on vaikeuksia pysyä pinnalla raskaiksi vedessä muuttuneissa talvivaatteissani. Jotenkin kuitenkin saan otteen Danielin kauluksesta ja vedän hänet pinnalle. Poika pärskii ja roiskii vettä sekavan oloisena. Vihdoin hän tajuaa, että apu on tullut ja mukautuu liikkeisiini. Vedän Danielia vaivalloisesti kohti jään reunaa. Olen aivan kylmissäni ja voimani ovat lopussa. Miten jotkut voivat selvitä oltuaan kymmeniä minuutteja jäihin pudonneina? Jotenkin silti tajuan hakata toisella kyynärpäälläni jään reunaa niin että heikko jää murenee alta. Kun jää ei enää murru iskuistani ja käteni on tunnoton, ponnistan viimeiset voimani ja vedän Danielin luokseni jatyönnän häntä hitaasti jään reunan yli. Jalkani polkevat vettä ja olen vajoamaisillani syvyyksiin. Sitten juuri kun olen luovuttamaisillani, tunnen taakkani kevenevän. Joku on tullut jäälle ja repii Danielin minulta. Sitten näen jäällä vatsallaan makaavan Paven, joka ojentaa kaulaliinaansa minua kohti. Mieleeni tulee järjetön ajatus, että tämähän on aivan kuin Pikku kakkosen varokaa heikkoja jäitä –animaatiosta. Onnistun tarttumaan liinaan ja ponnistan vielä kerran kyynärpäilläni jään reunaan tukeutuen. Hitaasti tunnen nousevani vedestä. Ryömin mahallani laiturin reunalle. Siellä on jo kymmenittäin ihmisiä, joista joku kiskoo minut ylös.
Jään huohottaen polvilleni laiturille. Sivulliset kyselevät vointiani ja juopuneet taputtelevat minua kannustavasti hartioille. Joku tuo takkini minulle. Vakuutan olevani kunnossa, vaikka adrenaliinin kadottua palelen vietävästi märissä vaatteissani. Mietin omaa järjettömyyttäni, olisin voinut kuolla! Ambulanssi ja poliisiauto ujeltavat paikalle. Huomaan Danielin istuvan muutaman metrin päässä. Hänen kaverinsa touhottavat vieressä. Vielä kerran kokoan voimani ja vääntäydyn pystyyn. Poliisit varmistavat että vedessä ei enää ole ketään ja hätistelevät sitten sivullisia kauemmas. Ambulanssimies ryntää luokseni kyselemään vointiani. Sanon olevani ”aivan kunnossa enkä todellakaan halua lähteä minnekään terveyskeskukseen tutkittavaksi”, vaikka hän sitä melkein vaatii. Käsivarsiani vihloo vimmatusti ja tahtoisin äkkiä lämpimään, mutta kaikkein viimeiseksi haluaisin Danielin kanssa samaan ambulanssiin. Liian myöhään huomaan Anskun kävelevän luokseni. Tajuan olevani niin poikki, että en jaksaisi paeta, vaikka kuinka haluaisin. ”Juuso, miten sä voit?”, entinen ystäväni kysyy. Käännän katseeni enkä vastaa. En edes tiedä mitä vastaisin jos haluaisin jotain sanoa. ”Mä haluaisin olla taas sun ystävä. Sä olit äsken mahtava. Annettaisiin menneitten olla”, Ansku yrittää vetoavasti. Mieleeni tulee heti se ilta, jolloin Ansku onnitteli minua edellisen kerran Danielin pelastamisesta. Sen muistaminen saa minut nieleksimään kyyneleitä. Onnistun tukahduttamaan ne. Sitten vastaan Anskun katseeseen ja annan tytön rutistaa minut itseään vasten. Halatessani Anskua katson hänen olkansa yli ja näen Paven ja kumppaneiden katselevan meitä. Ja näen huopaan kääriytyneen Danielin, jota sairaanhoitaja saattaa ambulanssiin. He kävelevät liian läheltä minua. Daniel katsoo minua ja minä katson häntä. Nyt katse on aivan erilainen kuin ne vihaa kipunoivat silmät silloin baarissa. Daniel empii ja ottaa sitten askeleen syrjään, askeleen minua kohti. Sairaanhoitaja kysyy jotain ja Daniel vastaa parilla sanalla, joita en myöskään kuule. Irrotan nopeasti otteeni Anskusta ja mutisen kiireesti, että minun pitää mennä. Ansku näyttää yllättyneeltä, mutta sitten hän näkee Danielin. ”Juuso….”, Ansku aloittaa, mutta minä olen jo tiessäni. Viimeinen asia, jonka näen on Danielin nolostuneet kasvot, kun poika on käsittänyt etten halua kohdata häntä.
Juoksen ohi kaikkien ihmisten. Pian olen kaukana tapahtumapaikalta. Hölkkään tietä eteenpäin. Vaatteet ovat jo muuttuneet pakkassäässä koviksi ja koppuraisiksi, vain takki tuo hieman lämpöä. Jäseneni ovat kankeina kylmästä ja ruumistani vihloo monesta paikkaa. Onneksi edes kerran onni on myötä ja vapaa taksi kurvaa viereeni. Nousen kyytiin ja sanon osoitteeni. Onneksi kuski ei huomaa vaatteitteni märkyyttä tai muuten kyyti jäisi saamatta. Taksissa minut valtaa epätoivo. Danielhan olisi halunnut tulla juttelemaan minulle, kenties kiittämään! Olin taas kerran täysi nuija. Mitä minä pelkäsin äsken? Sitäkö että Daniel huutaisi ja sättisi minua? Vai sitäkö että hän olisi ystävällinen? En osaa selittää itselleni typerää karkaamistani. Tekisi mieli palata takaisin, mutta vaatteet ovat märät ja mitä minä muka sanoisin: ”Joo nyt voit sittenkin kiittää Juusoa”. Huomaan, että olemme kotitaloni edessä. Käsken kuljettajaa pysähtymään ja maksan matkani. Luikin kiireen vilkkaa tieheni, ennen kuin kuski huomaa märän takapenkin. Kotona soitan Veeralle ja kerron surkeana mitä on tapahtunut.
..........
Tiedetään....tämä oli lyhyt osa. Pitää pohtia miten tarina jatkuu. Tarkoitus olisi lopettaa parin osan jälkeen. Olen melko kiireinen, joten joudutte taas odottamaan jatkoa. Palautetta luen kuitenkin edelleen mielelläni.
Nyt olen Kaivopuiston kukkulalla. Vuosi vaihtui puolisen tuntia sitten. Känniset ihmiset räiskivät raketteja ympäriinsä. Joka puolella paukkuu.. Minä en ole kovinkaan humalassa. Mitä nyt muutaman kaljan olen ottanut. Veeran ystävä Petra sen sijaan on juonut reippaasti ja nyt tyttö roikkuu hihassani sössöttäen jotain ärsyttävää. Vastailen lyhyesti ja viileästi. Olisi se pitänyt arvata, että tällainen ei saa minua hyvälle tuulelle. Näen kuinka Veera suutelee parin metrin päässä intohimoisesti poikaystävänsä kanssa. Vaikka olenkin onnellinen siskoni puolesta, toisten onni saa minut surulliseksi. ”Juuso, seukkaatko sä kenenkään kaa?”, Petra sokeltaa repien hihaani. ”En”. ”Sittenhän sä voisit tänään lähtee mun kanssa mun kämpille”. ”En, mä lähden nyt yksin kotiin”, ravistan tytön irti ja hän jää pöllämystyneenä tuijottamaan jälkeeni. Kävelen Veeran luokse, joka onneksi on lopettanut syljen vaihtamisen poikakaverinsa kanssa. ”Mä olen lähdössä”, sanon. ”Et kai, jäisit nyt vielä”. ”Ei kyllä mä meen nyt, kävelen tosta rannan kautta ja nappaan sitten taksin jostain”. ”No, hyvää yötä ja soittele sitten ku oot päässyt kotiin”. Lupaan soittaa ja huikkaan hyvästit. Lähden tallustelemaan mäkeä alas. Tekee hyvää kävellä vähän ja ilotulituksetkin ovat merenrannassa niin kauniita.
Viimein laskeudun rantakadulle. Jostain syystä rannassa on vähemmän ihmisiä kuin täyteen ahdetussa puistossa. Talsin eteenpäin. Olen nyt merisataman kohdalla. Kesäisin täällä olisi veneitä ja kioskista voisi ostaa jäätelöä. Nyt näen ympärilläni vain juopuneita ihmisiä. Känniset aikuiset sohlaavat rakettiensa kanssa ja yläasteikäiset retuuttavat pussikaljojaan ja kiljuvat kännyköihinsä. Tulen laiturille ja jatkan kulkuani sitä pitkin. Terästän katsettani, edessäni olevasta ehkä noin 6-7 hengen ihmisjoukosta, joku idiootti on rynnännyt jäälle. Eihän jää ole missään nimessä vielä kestävää! Hänen kaverinsa kuitenkin vain kannustavat ja tuo onneton pomppii jäällä. Huokaisen ihmisten tyhmyydelle ja mietin pitäisikö noille sanoa ettei tuossa ole mitään järkeä. Turpaansa siinä kuitenkin vain saisi. Pohdintani keskeyttää äänekäs rasahdus ja hätääntynyt huuto. Jää rusahtaa hetkessä rikki ja sillä vielä äsken pomppinut taulapää on vedessä. Vilkuilen ympärilleni, mutta en näe poliiseja missään.
Juoksen lähemmäksi porukkaa. Miksi kukaan ei tee mitään! Miksi he eivät auta ystäväänsä? Katson tarkemmin ihmisiä laiturilla…tuo, ei hitto…Ansku,… Pave,… Jarno ja nuo muut näyttävät tämän vuoden fukseilta. Käännän taas katseeni veteen ja siellä räpiköivään poikaan. ”Eii!”, henkäisen. Vedessä on kukapa muukaan kuin Daniel. Nyt hän painuu pinnan alle. Muut seisovat täysin šokissa laiturilla huitovat käsillään ja tuijottavat veteen, josta näkyy enää pelkkä käsi. Entiset kaverini hälisevät keskenään. He eivät tajua, että kyse on sekunneista. Heitän juostessani takkini maahan. Joku ennättää huutaa ”Juuso” ja samassa olen jo hypännyt veteen. Hetkessä jääkylmä vesi kohmettaa minut. Danielin pää painuu vieressäni taas pinnan alle. Minullakin on vaikeuksia pysyä pinnalla raskaiksi vedessä muuttuneissa talvivaatteissani. Jotenkin kuitenkin saan otteen Danielin kauluksesta ja vedän hänet pinnalle. Poika pärskii ja roiskii vettä sekavan oloisena. Vihdoin hän tajuaa, että apu on tullut ja mukautuu liikkeisiini. Vedän Danielia vaivalloisesti kohti jään reunaa. Olen aivan kylmissäni ja voimani ovat lopussa. Miten jotkut voivat selvitä oltuaan kymmeniä minuutteja jäihin pudonneina? Jotenkin silti tajuan hakata toisella kyynärpäälläni jään reunaa niin että heikko jää murenee alta. Kun jää ei enää murru iskuistani ja käteni on tunnoton, ponnistan viimeiset voimani ja vedän Danielin luokseni jatyönnän häntä hitaasti jään reunan yli. Jalkani polkevat vettä ja olen vajoamaisillani syvyyksiin. Sitten juuri kun olen luovuttamaisillani, tunnen taakkani kevenevän. Joku on tullut jäälle ja repii Danielin minulta. Sitten näen jäällä vatsallaan makaavan Paven, joka ojentaa kaulaliinaansa minua kohti. Mieleeni tulee järjetön ajatus, että tämähän on aivan kuin Pikku kakkosen varokaa heikkoja jäitä –animaatiosta. Onnistun tarttumaan liinaan ja ponnistan vielä kerran kyynärpäilläni jään reunaan tukeutuen. Hitaasti tunnen nousevani vedestä. Ryömin mahallani laiturin reunalle. Siellä on jo kymmenittäin ihmisiä, joista joku kiskoo minut ylös.
Jään huohottaen polvilleni laiturille. Sivulliset kyselevät vointiani ja juopuneet taputtelevat minua kannustavasti hartioille. Joku tuo takkini minulle. Vakuutan olevani kunnossa, vaikka adrenaliinin kadottua palelen vietävästi märissä vaatteissani. Mietin omaa järjettömyyttäni, olisin voinut kuolla! Ambulanssi ja poliisiauto ujeltavat paikalle. Huomaan Danielin istuvan muutaman metrin päässä. Hänen kaverinsa touhottavat vieressä. Vielä kerran kokoan voimani ja vääntäydyn pystyyn. Poliisit varmistavat että vedessä ei enää ole ketään ja hätistelevät sitten sivullisia kauemmas. Ambulanssimies ryntää luokseni kyselemään vointiani. Sanon olevani ”aivan kunnossa enkä todellakaan halua lähteä minnekään terveyskeskukseen tutkittavaksi”, vaikka hän sitä melkein vaatii. Käsivarsiani vihloo vimmatusti ja tahtoisin äkkiä lämpimään, mutta kaikkein viimeiseksi haluaisin Danielin kanssa samaan ambulanssiin. Liian myöhään huomaan Anskun kävelevän luokseni. Tajuan olevani niin poikki, että en jaksaisi paeta, vaikka kuinka haluaisin. ”Juuso, miten sä voit?”, entinen ystäväni kysyy. Käännän katseeni enkä vastaa. En edes tiedä mitä vastaisin jos haluaisin jotain sanoa. ”Mä haluaisin olla taas sun ystävä. Sä olit äsken mahtava. Annettaisiin menneitten olla”, Ansku yrittää vetoavasti. Mieleeni tulee heti se ilta, jolloin Ansku onnitteli minua edellisen kerran Danielin pelastamisesta. Sen muistaminen saa minut nieleksimään kyyneleitä. Onnistun tukahduttamaan ne. Sitten vastaan Anskun katseeseen ja annan tytön rutistaa minut itseään vasten. Halatessani Anskua katson hänen olkansa yli ja näen Paven ja kumppaneiden katselevan meitä. Ja näen huopaan kääriytyneen Danielin, jota sairaanhoitaja saattaa ambulanssiin. He kävelevät liian läheltä minua. Daniel katsoo minua ja minä katson häntä. Nyt katse on aivan erilainen kuin ne vihaa kipunoivat silmät silloin baarissa. Daniel empii ja ottaa sitten askeleen syrjään, askeleen minua kohti. Sairaanhoitaja kysyy jotain ja Daniel vastaa parilla sanalla, joita en myöskään kuule. Irrotan nopeasti otteeni Anskusta ja mutisen kiireesti, että minun pitää mennä. Ansku näyttää yllättyneeltä, mutta sitten hän näkee Danielin. ”Juuso….”, Ansku aloittaa, mutta minä olen jo tiessäni. Viimeinen asia, jonka näen on Danielin nolostuneet kasvot, kun poika on käsittänyt etten halua kohdata häntä.
Juoksen ohi kaikkien ihmisten. Pian olen kaukana tapahtumapaikalta. Hölkkään tietä eteenpäin. Vaatteet ovat jo muuttuneet pakkassäässä koviksi ja koppuraisiksi, vain takki tuo hieman lämpöä. Jäseneni ovat kankeina kylmästä ja ruumistani vihloo monesta paikkaa. Onneksi edes kerran onni on myötä ja vapaa taksi kurvaa viereeni. Nousen kyytiin ja sanon osoitteeni. Onneksi kuski ei huomaa vaatteitteni märkyyttä tai muuten kyyti jäisi saamatta. Taksissa minut valtaa epätoivo. Danielhan olisi halunnut tulla juttelemaan minulle, kenties kiittämään! Olin taas kerran täysi nuija. Mitä minä pelkäsin äsken? Sitäkö että Daniel huutaisi ja sättisi minua? Vai sitäkö että hän olisi ystävällinen? En osaa selittää itselleni typerää karkaamistani. Tekisi mieli palata takaisin, mutta vaatteet ovat märät ja mitä minä muka sanoisin: ”Joo nyt voit sittenkin kiittää Juusoa”. Huomaan, että olemme kotitaloni edessä. Käsken kuljettajaa pysähtymään ja maksan matkani. Luikin kiireen vilkkaa tieheni, ennen kuin kuski huomaa märän takapenkin. Kotona soitan Veeralle ja kerron surkeana mitä on tapahtunut.
..........
Tiedetään....tämä oli lyhyt osa. Pitää pohtia miten tarina jatkuu. Tarkoitus olisi lopettaa parin osan jälkeen. Olen melko kiireinen, joten joudutte taas odottamaan jatkoa. Palautetta luen kuitenkin edelleen mielelläni.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tää osa paransi tarinaa paljon, jos kerran meinaat lopettaa kahden osan päästä, sitten haluaisin lopun olevan intohimoinen ja innokas!!
lopeta heti vaan
Oli kiva huomata, että jatkoa on tullut :) Tietokone addiktina kävin jo yöllä lukemassa, kun kotiuduin baarireissulta, mutta enhän siitä enää mitään nyt aamulla muistanut, lol.
No uusi yritys ja hyvää luettavaa oli ;)
Kaksi osaa enää? voi, no toivottavasti ne kaksi päätyvät yhteen!
tää oli hyvä jatko jatka pian tahon lukee seuraavat osat jo....
Toivottavasti viitsit kirjoittaa tarinan loppuun, se on loistava!!
että tämä on hyvä! on enemmän kuin pakollista, että dan ja juuso saa toisensa:D toivottavasti jatkat pian!
Joko kohta saadaan tarinalle uutta jatkoa? Aivan ihana novelli, tykkään kovasti tästä :)