Mä oon kovin fyysinen ihminen ja kaipaan läheisyyttä/kosketuskontaktia tunteekseni, että musta välitetään. Mun ystävä/paraskaveri taas on ns. läheiskammoinen eikä se tykkää, et mä kosken siihen ja ahdistuu siitä. Kyl mä ymmärrän, et mä en sit voi koskee siihen, mut..
Se kosketus on mulle kumminkin tosi tärkee, enkä mä sitä silti oikee koskaa oo saanu. Ja nyt, ku mä sitä itte koitan saada ni tuntuu pahalta, ettei se toinen sit tykännykkää.
Mä oon muutenki vähä hukassa, ku etsin ehkä vielä omaa minääni ja seksuaalista suuntautumista. Tuntuu välillä aika surkeelta ja siltä, etten mä kuulu tänne ja oon ihan erilainen kun muut.
Se kosketus on mulle kumminkin tosi tärkee, enkä mä sitä silti oikee koskaa oo saanu. Ja nyt, ku mä sitä itte koitan saada ni tuntuu pahalta, ettei se toinen sit tykännykkää.
Mä oon muutenki vähä hukassa, ku etsin ehkä vielä omaa minääni ja seksuaalista suuntautumista. Tuntuu välillä aika surkeelta ja siltä, etten mä kuulu tänne ja oon ihan erilainen kun muut.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Joo, kuinka vanhat oot? Nuorena sitä ei vielä tiedä seksuaalista suuntautumistaan,muttqa ei se ole vaarallist / outoa, vaan ihan normaalia. :D Mulla on kans itelläni läheisriippuvuus, mä en pysty oleen yksin, poikakaveri kyllä ymmärtää sen. :D
...on niin, ettei kaikista ihmisistä ole siihen, mitä kaipaisi. Jos ei ole vielä löytänyt sopivaa ystävää/kumppania, on toistaiseksi annettava itselleen se mitä muilta kaipaisi. Minäkin halaan itseäni useita kertoja päivässä. Läheisriippuvainen myös! :/
Tuntuu kuin olisin lukenut oman viestini.
Elän koko ajan täydellisessä läheisyyden puutteessa. Kotona meillä ei koskaan halailla ja mitään sellaisia kavereita ei ole, joita voisi koskettaa, ja on tuntunut pahalta saada torjunta ja ei tee mieli koittaa uudestaan.
Olen nyt 21-vuotias ja varsinkin nuorempana tämä tuli vielä voimakkaammin esille, mutta edelleen silti yhä.
Uskon olevani bi tai lesbo ja tämä uskomus on ollut noin 13-14-vuotiaasta lähtien, vaikka edeleenkään en ole varma suuntautumisestani (lisää aiheesta myöhemmin). Kaipaan hirveästi hellyyttä ja sen osoittamista, mutta vaikka tuo läheisyyden tarve kohdistuu vain tyttöihin, niin näihin ei kuitenkaan liity seksuaalisia tuntemuksia, esim. että haluaisin harrastaa seksiä. Suutelukaan ei innosta. Mutta miehiä kohtaan en tunne mitään tällaista, enkä muutenkaan ole missään määrin kiinnostunut miehistä.
Ensimmäiset muistikuvani tästä valtavasta läheisyyden tarpeesta on ala-asteajoiltani. Minulla oli pari idolia (naispuoleisia), joita ajattelin koko ajan ja ennen kaikkea ajattelin läheisyyttä. Haaveilin koko ajan pääseväni heidän syliin, saavani pitää kädestä kiinni ja että he lohduttavat kun itken. Varsinkin voimakasta oli tuo itkemisfantasia. Tätä haaveilua kohdistui myös yhteen itseäni vanhempaan tyttöön meidän koulusta. Kirjoitin myös tarinoita, missä halailtiin ja missä joku itki ja nuo haaveideni kohteet lohduttivat.
Sama jatkui yläasteella. Siellä se tuli entistä voimakkaammin esille. Nyt nämä kohdistuivat taas muutamaan tyttöön, ja olin aika sekaisin tunteideni kanssa, koska en ymmärtänyt, miksi kuvittelen heitä koko ajan ja odotin kouluun pääsyä vain siksi, että näen heidät, ja miksi odotin yhden opettajan tunteja vain sen takia, kun se oli niiden luokanvalvoja.
Iltaisin ennen nukkumaan menoa haaveilin aina heistä. Se oli tuota samaa läheisyyttä, halaamista, itkemistä ja lohduttamista yms. kaikenlaista huomion ja hellyyden saamista.
Seiskan lopulla/kasin alussa aloin vahvasti epäillä olevani bi ja myöhemmin tulin siihen tulokseen, että olen kyllä lesbo.
Mutta edelleenkään en ole varma, olenko bi tai edes lesbo, mutta mielestäni en ole heterokaan. Poikia kohtaan en tunne yksinkertaisesti mitään. Tyttöjä sen sijaan ajattelen aina.
Suurin ihmetuksen aiheeni on kuitenkin se, että en tunne ketään kohtaan mitään seksuaalista. En edes ole koskaan seurustellut, ja seksi suorastaan ällöttää minua. Olen jopa ajatellut, että en koskaan alkaisi seurustella ja olen jo 8 vuotta haaveillut adoptoimisesta, koska en voisi kuvitellakaan ilman lapsia elämistä.
Jollain tavalla siis ihastun tyttöihin, mutta en tunne siihen liittyen mitään seksuaalista, haaveilen vain tuosta läheisyydestä. Haaveilen sellaisesta ystävästä, jota voi koskettaa ilman että toinen juoksee karkuun. Olen kateellinen sellaisille kavereille, jotka voivat kulkea käsi kädessä, olla toistensa sylissä, silitellä ja kutitella toisiaan jne.
Kyllä se on rakkauden puute yksinkertaiasesti, joka tämän aiheuttaa. Kotonani ei ole ainakaan laposuuden jälkeen (jos silloinkaan) koskaan halattu tai muutenkaan juurikaan osoitettu rakkautta, hellyyttä yms. Lisäksi negatiiviset tunteet suru, viha, heikkous yms. on olleet aina kiellettyjä ja minulle on jopa suututtu noiden takia. Tunteista ei ole puhuttu. Vanhempani eivät ole koskaan suudelleet tai osoittaneet hellyyttä toisilleenkaan meidän lasten nähden.
Rakkaus ja hellyys ja turvallisuus on elämän alusta saakka ihmisen perustarpeita, ja kyllä se näkyy (esim. tällä tavalla), jos se jää tyydyttämättä.
Mutta vaikeaa tämä on, kun en voi mitenkään saada hellyyttä tai osoittaa sitä.
Sanoin aikaisemminkin jo, että voimakkaampana tämä oli minulla varsinkin nuorempana, mutta edelleen on silti. Ja olen myös sellainen, että minulla on kauhea tarve helliä toisia ihmisiä. Kun ennen haaveilin siitä, että joku lohduttaa minua kun itken, niin nyt se on melkein toisin päin. Tunnen olevni kauhean empaattinen ihminen ja joskus olen melkein mennyt kysymään tuntemattomalta ihmiseltä, että onko hänellä joku, kun hän oli niin surullinen näköinen. Haluaisin hirveästi halata muita ja olla vain lähellä, mutta ei ole ketään sellaista ihmistä. Tykkään myös osoittaa välittämistäni, ja mesessä minulla on ainoa kaveri, jonka kanssa kutsumme toisiamme rakkaiksi, kullaksi yms., koska kyllä aidosti välitän hänestä ja hän on tärkeä, ja muitakin voisin kutsua, mutta en uskalla, kun joku voi säikähtää, jos yhtääkiä sanon häntä rakkaaksi yms.
On meillä lemmikkejä, jotka sitten koko ajan saavat rutistuksiani ja pusuja, mutta silti se ei ole sama asia.
Kun olin vielä harjoittelussa päiväkodissa, niin siellä sentään sai lapsilta valtavasti haleja ja tykkäsin, kun sai pitää lapsia sylissä jne. Siellä myös huomasin selvästi, kuka tarvitsee enemmän hellyyttä kuin muut.
Olisin maailman onnellisen, jos jostain löytäisin sellaisen ystävän, jonka kanssa voi helliä, mutta kun ei muutenkaan noita kavereita oikein ole. Netistä olen löytänyt hyviä ystäviä, jotka ovat tosi tärkeitä minulle ja näen heitä monta tuntia päivässä netin lisäksi puhelimen välityksellä, mutta surullista silti, kun välillä on satoja kilometrejä.
Ei tähän läheisyyspuutteeseen oikein muu auta kuin läheisyyden saaminen, mutta se on sitten vaikeampi juttu. :(
Hyvä, että otit tämän puheenaiheeksi. Itseänikin helpotti joskus valtavasti, kun juttelin tästä netissä samanhenkisten kanssa, tajusin etten ole yksin ja ymmärsin, mistä tämä saattaa johtua ja miksi ajattelen näin.
Toivottavasti tulet vielä kirjoittamaan tänne, koska olisi kivaa jutella enemmänkin.
Joo, on se kiva kuulla, et joku tuntee samalla tavalla, mut on se kyllä samalla aika pelottavaa, kun sä tunnut ajattelevan tässä asiassa liianki samalla tavalla. Sä kumminki oot jo 21. Mä oon nyt 16v. Enkä tosiaan jaksa tätä enää kauan, tää on iha kamalaa.
Nyt ku mä ajattelen tulevaisuutta ni. Nyt mulla on kyllä pari kaverii. Toisen oon saanu siinä päiväkoti-ikäisenä toisen vähän myöhemmi, tää mun paras kaveri, joka on läheiskammoinen. Sitten en oo sen jälkeen pahemmin kavereita saanu. Sitten kun tulee aika lentää pesästä ni oon iha yksin. Mä en osaa tutustua ihmisiin ja.. Muo pelottaa ihan kamalasti.
Ku sä puhuit siitä itkemisestä ja lohduttamisesta,ni mulla ihan sama juttu, aloin huomata sen kans ala-asteella ja yläasteella se vaan voimistu, nyt oon ammattikoulus ja sama jatkuu. Itekkin luulen olevani bi. Rakkauden puutetta tää kyllä on. En oo saanu määkää kotoota rakkautta ja läheisyyttä. Nytkin istun yksin kotona koneella muu perhe poissa koko yön.
Mitä tässä nyt pitäs tehdä? Mitä keinoja meillä on? Siis mä oon kohta niin pohjalla, et teen jotai tyhmää. Nytki itkettää, eikä kukaan lohduta.
että kotinne rakkaudeton ilmapiiri, tunteiden esittämättömyys ja ehkä juuri äidinrakkauden puute onkin aiheuttanut kaipuunne naisen hellyyttä kohtaan? Toisaalta myös isä on saattanut olla etäinen, eikä ole osoittanut tunteitaan teille, eikä myöskään äidillenne ja se on saanut myös omat tunteenne miehiä kohtaan hämmentymään.
Suosittelisin ammattilaisen tykönä käymistä, ennenkuin alatte tekemään päätöksiä sukupuolisuhteista tai sukupuolisesta suuntautumisestanne.
Onnea kuitenkin elämäänne!
"Ajattelin vain panemista"
Kahdeksan vuotta kaapattuna elänyt Natascha Kampusch antoi haastattelun itävaltalaislehdelle
läheisriippuvainenko ????
Mitääh?Sanoko se muka noin?
"Ajattelin vain pakenemista" taitaa olla oikeampi repliikki.