Radiossa vuosia sitten joku nainen kertoi kirjoittavansa elämänkertaansa lapsilleen. Melkein siitä paikasta rupesin itsekin hommiin, muistelemaan paperille oman elämäni, niin kaukaa kuin muistan.
Kirjoitan käsin, isoihin A4 kokoisiin vihkoihin. Viisi n.150-sivuista vihkoa on jo kirjoitettu ja olen vasta tuolla 25 ikävuoteni paikkeilla. Olen kirjoittanut hyvin tarkoin paitsi ulkoisista tapahtumista myöskin lapsuuteni ja nuoruuteni aikuisista ihmisistä, heiltä saamastani peilikuvastani ja vaikutteista - eli siitä kaikesta, miten minä minuksi muovauduin.
Kun omat vanhempani kuolivat, minulle jäi paljon kysymyksiä, joita nyt haluaisin heiltä kysyä. Melkoisesti he kertoivatkin, mutta paljon olen unohtanut, ja useinhan niitä kuuntelinkin vain puolella korvalla. Nyt omille lapsilleni olen kertonut, että minun menneisyyteni on tallessa noissa vihkoissani - sieltä he voivat asioita tarkistaa ja itseään oppia: ai, noin ajatteli/toimi/erehtyi äiti silloin, kun minä olin sen ja sen ikäinen.
Olen ollut lapsi, nuori, nainen, äiti, vaimo, virkanainen, mummo ja anoppi. Lapseni tuntevat minun aikuisuuteni lähinnä vain äidin paikaltani, nyt kerron heille itsestäni myös naisena ja vaimona. En kirjoita siksi, että oih, minustakin pitää jotain jäljelle jäädä. Kirjoitan ikäänkuin kaiken varalta, vastatakseni niihin kysymyksiin, joita hekin ehkä minun poismenoni jälkeen kyselevät. Samanaikaisesti pidän myöskin päiväkirjaa, melkoisesti ailameriluotomaiseen tapaan...
Kirjoitan käsin, isoihin A4 kokoisiin vihkoihin. Viisi n.150-sivuista vihkoa on jo kirjoitettu ja olen vasta tuolla 25 ikävuoteni paikkeilla. Olen kirjoittanut hyvin tarkoin paitsi ulkoisista tapahtumista myöskin lapsuuteni ja nuoruuteni aikuisista ihmisistä, heiltä saamastani peilikuvastani ja vaikutteista - eli siitä kaikesta, miten minä minuksi muovauduin.
Kun omat vanhempani kuolivat, minulle jäi paljon kysymyksiä, joita nyt haluaisin heiltä kysyä. Melkoisesti he kertoivatkin, mutta paljon olen unohtanut, ja useinhan niitä kuuntelinkin vain puolella korvalla. Nyt omille lapsilleni olen kertonut, että minun menneisyyteni on tallessa noissa vihkoissani - sieltä he voivat asioita tarkistaa ja itseään oppia: ai, noin ajatteli/toimi/erehtyi äiti silloin, kun minä olin sen ja sen ikäinen.
Olen ollut lapsi, nuori, nainen, äiti, vaimo, virkanainen, mummo ja anoppi. Lapseni tuntevat minun aikuisuuteni lähinnä vain äidin paikaltani, nyt kerron heille itsestäni myös naisena ja vaimona. En kirjoita siksi, että oih, minustakin pitää jotain jäljelle jäädä. Kirjoitan ikäänkuin kaiken varalta, vastatakseni niihin kysymyksiin, joita hekin ehkä minun poismenoni jälkeen kyselevät. Samanaikaisesti pidän myöskin päiväkirjaa, melkoisesti ailameriluotomaiseen tapaan...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Jos et jaksa kerro ees nauhalle.
Toivottavasti saat vielä tietoja vanhemmiltasi, ne menevät yleensä mullan alle, ennen kuin huomaakaan
Olen onnellinen nauhoista, vuosilta -81 ja –84 , jossa aitini puhui lapsuudestaan ja nuoruudestaan ja jopa äitinsä romanssin
Elsa-mummo oli sulkeutunut aittaansa, eikä tullut ulos ennen kuin isänsä lupasi hänet Andreille, joka oli silloin renki.
Niinpä. Onpa sinulla aarteet kaseteillasi! Minäkin vein kuule kerran kasettinauhoja äidilleni, että hän juttelisi niille omia muistojaan. Vaan ei äiti asiaan innostunut, oli kuulemma hoopoa puhua koneelle. Ja kun yritin olla itse läsnä siinä nauhurin kanssa, äiti meni ihan kipsiin, ei siitä mitään tullut.
Niin, jaksan minä kirjoittaaa, koska minä tykkään kirjoittamisesta. Ihan hirveästi siitä tykkään.
Minäkin kirjoitan lapsilleni ja lapsenlapsilleni muisteluita. Ihan siltä varalta ,että jos sattuu jotain minulle esim. menee muisti tai puhekyky.
Isältäni meni puhekyky ja paljon jäi lapsenlapsilla varsinkin hyviä juttuja kuulematta.
Minä kirjoitan tietokoneella ja tallennan levykkeelle ,mutta kun olen kirjoittanut jo vuosia olen tulostanut myös nyt jo luettavaksi ja myöskin sisarukseni ovat lukeneet juttujani.
Kirjoitan aihe piirittäin. Esim. Koulun käynti ,työnteko ennen ,joulut,kesäleikit jne...
Myöskin äidistä ja isästä olen kirjoittanut.
Lapsenlapset ovat päässeet tuntemaan mummunsa ja ukkinsa eri puolelta kuin mitä he kerkesivät tuntea heidän vielä eläessään.
Lisäksi kirjoitan pikkujuttuja maakuntalehden "Aikojen takaa" palstalle ja ne on kyllä kaikki julkaistu. Niissä on pieniä muisteluita eri aiheesta.
Kun lisäksi osallistun lähes kaikkiin muistelu keräyksiin ja kilpailuihin valta kunnallisestikin on kertynyt paljon tekstiä.
Lapset ja sisarukset kyselevät aina käydessään uusia juttuja luettavakseen.
Elämässä on ollut kipeitä kohtia joita ei ole vielä saanut paperille.Pitäisi niistäkin kirjoittaa että saisivat todellisen kuvan elämästäni,mutta antaa ajan kulua...
Minäkin tykkään kirjoitella ja yöllä kun valvon selkäkivun takia tulee aina eri aihe piiristä ,siitä, mikä on kirjotuksen alla mieleen uusia asoita. Minä olen muutenkin hyvä muistamaan sellaisiakin asioita joita sisarukset ,minua nuoremmatkaan eivät muista.
Sain itse pojaltani ja miniältäni valmiin kirjan, jossa kysymykset ja muistelun aiheet valmiina. Olen täyttänyt kirjaa: kirjoittanut, liimannut valokuvia ja piirtänyt muistojani. Mukavaa itsellekin palauttaa mieleensä asioita vuosien takaa. Valmis kirja sopinee sellaiselle, joka ei jaksa Yykaakoo:n tapaan kirjoittaa kovin laajasti.
Samansuuntaisia ajatuksia on minulla, mutta ajatuksiksi ovat jääneet toistaiseksi. Elämässä on vieläkin niin kipeitä juttuja, että en pysty niitä käsittelemään - en edes kirjoittamalla. Kirjoittaminen sinänsä ei ole vaikeaa, mutta nimenomaan tuo tunnepuoli joissakin asioissa on. Kävin jopa elämänkerturikurssinkin, mutta ...
Nyt, kun omat vanhempani ovat jo kuolleet, ei ole enää ketään keneltä kysyä, miksi jotkut asiat olivat niinkuin olivat. Tuntuisi hyvältä jättää lapselle (aikuinen mies kylläkin) omanlaiseni aikalaiskuvaus erään naisen elämästä ja ajatuksista. Ehkä joskus vielä voin elämästäni kirjoittaa kokonaisuutena. Tärkeäksi ei tässä elämässä pääse itseään tuntemaan tuokiota pitempää hetkeä, sillä Sallimus tai kohtalo tipauttaa itsensä ylentävän kipakasti takaisin maankamaralle. Näin on minulle käynyt aina.
Mutta sinulle kymmenen pistettä ja papukaijamerkki hienosta työstä!
Minä kirjoitan äidistäni. Se lähti siitä, kun hautajaisiin pappia varten kirjoitin tietoja äidistäni. Sitten aloin täydentämään sitä myöhemmin. Siinä on taustaa hänen vanhemmistaan ja perheestään, opiskelusta, vanhempieni tapaamisesta, sotavuosista, meistä lapsista, työelämästä ja vaikka mitä.
Lapseni ovat siinä elämänvaiheessa, etteivät he muisteluita kuuntele, ei ole aikaakaan. Niinpä minä kirjoitan. Välillä kirjoitustyö on syrjässä, sitten taas muistan jonkin asian ja lisään.
Omaa elämääni en paperille halua laittaa, mutta vähän vanhempia asioita on hauska kirjoitella ja tutkia taustoja eri lähteistä.
Huuhan talo on ollut ainakin Multialla Keski-Suomessa. Ehkä niitä on muuallakin päin.
No juu, olisi tietysti upeaa, jos olisin Huuhan talosta kotoisin. Valitettavasti näin ei ole. Nimimerkki on otettu lonkalta ja itse asiassa valikosta, jossa on huuhaata. Ajattelin, että jätän sen loppuosan sanasta pois, koska huuha kuvaa omasta mielestäni oikein mainiosti kaikesta innostuvaa luonnettani.
Huuha olisi sukunimenä mielenkiintoinen vähintään. Olen oikeasti stadin friidu, vaikka kaikkihan me lopulta olemme jostakin päin Suomea kotoisin muualta kuin pääkaupunkiseudulta. Enempi sukumme on kuitenkin Itäisen Suomen immeisiä.