Jatkis: Kadonneet vanhemmat

Tyttö, jolla oli kirkuvan punainen tukka ja suuret vihreät silmät istui nurmikolla. Hän oli vanhempiensa kanssa eväsretkellä Suomenlinnassa. Tyttö mutusti leipäänsä ja katseli sinisellä taivalla liiteleviä lokkeja.
”Rebekka, älä muhenna sitä leipää.” Punatukkainen nainen sanoi tytölle. ”Noniin, katso nyt, pudotit muruja viltille.”
”Anteeksi äiti.” Rebekka sanoi nolona ja pyyhkäisi murut pois viltiltä nurmikolle. ’Muurahaiset olisivat tyytyväisiä.’ Rebekka ajatteli. ’Oli ihanaa olla äidin ja isän kanssa retkellä.’ Hän mietti ja hymyili aurinkoisesti.
Niin aina ei ollut näin, sillä isällä ja äidillä ei ollut aikaa, koska he olivat aina töissä ja Rebekka sai olla aina yksin. No olihan koulu ja siellä sentään oli kavereita. Niin Rebekka oli vasta seitsemän vuotias ja kävi ensimmäistä luokkaansa.
Rebekka työnsi ajatuksensa sivuun ja katseli hetken äitiään.
”Äiti.” Hän viimein sanoi.
”No mitä kulta?” Äiti kysyi.
”Miksi me ei olla useammin yhdessä?” Rebekka kysyi.
”Katsos kulta, kun minun ja isän täytyy käydä töissä.” Äiti vastasi.
”Kyllä minä tiedän että te olette töissä.” Rebekka sanoi ja kysyi. ”Mutta miksi te olette siellä aina?”
”Koska meidän täytyy olla.” Äiti vastasi ja jatkoi. ”Jos me emme olisi töissä, niin ei tulisi rahaa ja ilman rahaa ei saa ruokaa. Sinä ymmärrät sen sitten, kun kasvat isoksi ” Hän lisäsi.
Rebekan äidin, Raakkelin työ oli auttaa viranomaisia erilaisissa peiteoperaatioissa, joiden tarkoitus oli saada kiinni suurrikollisia.
Nytkin hän oli työtehtävissä, vaikka siltä ei näyttänytkään. Rebekan isä, Reijo oli samassa paikassa töissä.
”Isä, mennään lennättämään leijaa.” Rebekka pyysi.
”Mennään vain.” Isä myöntyi ja nousi seisomaan.
Rebekka kaivoi esille leijan ja sen jälkeen hän käveli yhdessä isän kanssa vähän kauemmaksi viltiltä.
Rebekalla oli hauskaa, kun tuuli lennätti leijaa ja isä oli vieressä ja neuvoi miten leijaa lennätettiin.
Heidän huomaamattaan taivaalle alkoi kerääntyä mustanpuhuvia pilviä. He huomasivat sen vasta, kun ensimmäiset pisarat tipahtelivat heidän päälleen.
”Mennään takaisin äidin luokse.” Isä sanoi ja alkoi kelata leijan narua niin että leija vähä vähältä tuli alemmaksi ja viimein putosi pehmeästi tömähtäen nurmikolle. Kun leijan naru oli saatu kerittyä kasaan ja leija oli tukevasti Rebekan isän kainalossa, he suunnistivat viltille.
Viltti ja ruoat olivat paikallaan, mutta äitiä ei näkynyt missään.
”Missä äiti on?” Rebekka kysyi.
”En tiedä.” Isä sanoi. ”Ehkä hän on mennyt etsimään vessaa.” Hän lisäsi, sillä hän ei halunnut huolestuttaa tytärtään. Hänellä oli aavistus siitä mitä Raakkelille oli tapahtunut, mutta sitä ei voisi kertoa tytölle.
Samassa välähti ja jyrähti. Vesi sade yltyi kaatosateeksi.
”Pakataan nopeasti tavarat ja mennään suojaan.” Isä sanoi ja jatkoi. ”Kyllä äiti meidät löytää.”
Rebekka nyökkäsi ja ryhtyi auttamaan isäänsä keräämään tavarat kasaan. Pian kaikki oli kasassa ja he ryhtyivät suunnistamaan lähellä olevaan Piperin kahvilaan.
Taas salama valaisi taivaan hetkeksi, jyrisi ja tuuli pauhasi.
”Isä minua pelottaa.” Rebekka sanoi.
”Ei hätää.” Isä sanoi rauhoittavasti ja otti Rebekkaa kädestä kiinni. ”Pidä vain lujasti kädestäni kiinni.” Hän lisäsi.
Rebekka teki niin kuin isä pyysi ja yhdessä he juoksivat sateen läpi kohti kahvilaa. Äkkiä Rebekan jalka lipesi sateen kastelemalla tiellä ja hän kaatui. Ote isän kädestä irtosi. Rebekka nousi seisomaan, mutta isää ei näkynyt enää missään.
”Isä!” Rebekka huusi, mutta hänen huutonsa katosi myrskyn pauhuun.
”Isä!” Rebekka huusi uudestaan ja alkoi kävellä kohti kahvilaa. ’Ehkä isä ei huomannut, kun minä kaaduin ja hän meni jo edeltä kahvioon.’ Rebekka ajatteli.
Hän pelkäsi olla yksin myrkyssä ja niinpä hän nopeutti vauhtinsa puolijuoksuksi. Pian hän oli kahvilan luona. Hän nousi portaat ja jäi hetkeksi ovelle.

Piperin kahvilan emäntä, pyöreä ja kiltti Rouva Ruusula näki ovensuussa pienen läpimärän tytön, joka ei oikein osannut päättää tullako sisälle vai ei. Rouva Ruusula meni tytön luokse ja sanoi.
”Tule nyt sisälle ennen kuin saat kuolemantaudin.”
Tyttö tuli sisälle ja katseli ympärilleen kuin jotain etsien.
”Missäs sinun vanhempasi ovat?” Rouva Ruusula kysyi ja katsoi tyttöä.
”En minä tiedä.” Sanoi tyttö ja pullea kyynel karkasi hänen poskelleen. ”Minä luulin, että isä tuli tänne, mutta ei hän ole täällä.”
”No älähän nyt.” Rouva Ruusula sanoi ja ohjasi tytön pöydän ääreen. ”Kyllä me vielä löydetään sinun vanhempasi. Istupa tähän niin tuon sinulle kupillisen lämmintä kaakaota.” Hän lisäsi.
”Mutta ei minulla ole rahaa.” Tyttö sanoi onnettomana.
”Ei haittaa, minä tarjoan.” Sanoi Rouva Ruusula ja katosi myyntitiskin taakse. Hetken kuluttua hän palasi mukanaan mukillinen kuumaa kaakaota ja lautanen, jossa oli suuri korvapuusti. Hän ojensi ne tytölle ja istuutui vastapäiselle penkille.
”Mikäs sinun nimesi on.” Hän kysyi.
”Rebekka.” Tyttö sanoi.

Seuraava ollappa hyvä.... :)