5.6.2001 matkasin ystäväni kanssa tampereelle. Poikkesimme koskikeskuksen eläinkaupassa, ja ihastuin kun huomasin sielä pari hamsteria. Siihen mennessä minulla oli ollut jo 4 hamsteria, mutta viimeisin, kääpiöhmasterini Soni kuoli kolmen vuoden runsaassa iässä keväällä. Olin jo pitkään suunnitellut uutta lemmikkiä, ja pyysin kauppiasta hiukan esittelemmään hamstereita minulle. Toinen oli ruskean valkoinen tyttöhamsteri, joka antoi myy´jän nostella itseään ja vaikutti aika kesyltä. Toinen oli mustavalkoinen karvakasa joka alkoi sähisemään kun myyjä laittoi kätensä häkkiin. Myyjä nappasi kasaa kiinni, vilkaisi sätkivää ja sähisevää otusta nopeasti ja totesi senkin olevan tyttö. Normaali ihminen olisi tietysti ottanut kesyn ja kiltin ruskean hamsterin. Mutta minä en olekkaan täysin täysjärkinen. Myyjä tuiotti minua kauhun vallassa kun ilmoitin haluavani sähisevän otuksen. Jokin siinä vain kolahti, ja tiesin heti haluavani juuri sen. Myyjä kippasi sen nopeasti kuljetuslaatikkoon ja näytti helpottuneelta päästessään siittä eroon. Ystäväni osti kesymmän.
Koko junamatkan ajan mustavalkoinen hamsterini, jonka nimesin oitis Vilmaksi, sähisi ja murisi. Kyllä, se murisi joka kerta kun koskin kuljetuslaatikkoon, eikä näyttänyt lainkaan niin tyytyväiseltä kuin ystävänsä. Olin soittanut kotiin jotta perheeni oli järjestänyt häkin valmiiksi. Kun kävelin pihalle, äitini vilkaisi epäilevästi laatikkoon ja sanoi: Nyt se on ostanut rotan!
todella, eläin muistutti rottaa jonkin verran. Sen naama oli pitkulaisempi kuin hamstereilla yleensä, se oli pitkän mallinen ja laiha. Eikä se lakannut murisemasta. Kippasimme eläimen häkkiin (koska kukaan ei uskaltanut koskea siihen) ja annoimme sen rauhoittua. Yöllä jätin häkin päälle varoituksen yöllä töistä palaavalle isälleni: varo, vihainen, voi purra.
Perheeni mainitsi etten ikinä saisi moista äkäpussia kesytettyä. Viikon kuluttua he joutuivat myöntämään olleensa väärässä.
Aloin kesyttämään Vilmaa pienin askelin. Aluksi pidin vain kättäni häkin päällä ja puhelin sille, huolimatta siittä että se yritti saada sormeni hampasisiisa, tai että se juoksi ympäri häkkiään ilkeästi sähisten ja muristen. Sitten avasin luukun, pidin sormiani sisäpuolella varoen jatkuvasti lemmikkini hampaita. Kun se tottui siihen, laitoin käteni kokonaan häkkiin, hieroin sitä puruilla, pidin kädessä ruokaa jotta se uskaltaisi tulla lähemmäs. Ja se tuli, vaikka muistikin aina näykätä myös sormea.
Sitten silittelin sitä, aina varovasti silloin kun se oli keskittynyt syömään tai järsimään kaltereita niin ettei se huomannut puuhiani. Lopulta, kun sen ostamiseta oli suunnilleen viikko, se oppi tulemaan itse ulos häkistä kun luukku oli auki. se kiipesi häkin katolle, josta nostelin sitä, aina pieniä matkoja kerrallaan, jotta se tottuisi siihen. Sitten yks kaks laskin sen syliini. Hetken se oli sekaisin, mutta tottui pian, ja sen jälkeen sitä ei sylistä saanutkaan pois. Se käytti jokaisen tilaisuuden hyväkseen, kiipesi vartioimattomasta luukusta ulos ja karkaili. Se oli todellinen sylihamsteri, se halusi aina olla sylissä.
Sitten aloin huomata lemmikissäni lihavuuden merkkejä. Vaikka se sai juosta iltaisin pitkiä aikoja vapaana, ja kuntoili juoksupyörässään öisin, se vain lihoi ja lihoi, ja hetken epäilin sen olenan tiineenä. Kunnes sain veljeltäni kuulla että vanhempani ruokkivat sitä päivisin. Mutta silloin oli jo liian myöhäistä tehdä mitään, Vilma oli tottunut herkkupaloihin eikä suostunut luopumaan niistä. Se heräsi aamuisn kun lähdin kouluun, kerjäsi koko ajan kun söin aamupalaa, ja kun lopulta lähdin kouluun, se jatkoi esitystään vielä puolisen tuntia, ainakin äidin mukaan. Se sai yleensä näkkileivän palan tai juustoa kerjätessään, mutta isäni syötti sille myös lenkkimakkaraa. ei mitään ihanne ravintoa hamsterille, mutta Vilma tykkäsi siittä, ja ahtoi sen poskeensa ja söi pesässään ennenkuin ehdin ottaa sitä pois. Se vei kerjäämisensä taiteeksi; se hoippui ympäriinsä kuin nälkäkuoleman partaalla (hyvin uskottavasti ollakseen ylipainoinen) ja sen maha kurisi. Moni heltyi tuon näyn edessä, jopa minä, vaikka aina vannoin etten enää antaisi sille ruokaa jos se kerjäisi. Mutta jouduin vannomaan samoin joka päivä...
Joten Vilma oli siis lihava, niin lihava kuin hamsteri voi olla. Se oli ahne ja äksy, sillä vaikka se viihtyi sylissä se näykki sormia jos sen ruokarauhaa häiritsi, yritti siivota sen ruokakomeroa, koski siihen silloin kun se ei halunnut tai sille antoi ruokaa. Se ei malttanut koskaan odottaa, ja kävi usein sormeen kiinni jos sen häkkiin yritti laittaa jotain. Silti kaikki pitivät siittä. se oli koko perheen keskipiste, vielä senkin jälkeen kun veljeni osti kääpiöhamsterin ja nimesi sen Mylleröksi. Myllerö-parka koki kielletyn rakkauden vilmaan. Se yritti usein päästä Vilman häkkiin tekemään tuttavuutta, ja nuuhki innoissaan aina silloin kun Vilmalla oli kiima. Vilmakin halusi usein Myllerön häkkiin, mutta täysin eri tarkoituksissa. Se naksutteli hampaitaan, ja osoitti muutenkin kaikki hamsterien mahdolliset "minä vihaan tuota" ilmeet ja eleet.
Vilma osoitti myös kiintymisen merkkejä minua kohtaan. Kun menin kolmen päivän luokkaretkelle ahvenanmaalle, se osoitti samanlaisia kaipauksen merkkejä kuin koira. Se oli istunut luukun edessä, ja aina kun ovi oli auennut, se oli toiveikkaanan tuoiottanut kaukaisuuteen. Kun se kuuli etten ollutkaan tullut, se oli mennyt pettyneenä pesäänsä ja jatkanut nukkumista. Se oli ottanut ruuan jota perheeni tarjosi sille, mutta vei sen vain ruokanurkkaansa eikä syönyt sitä. Kun lopulta palasin takaisin, se yritti epätoivoisesti murtautua häkistään ulos. se pomppi edes takaisin kunne otin sen syliini, jolloin se kaivautui kainalooni. Kun laskin sen takaisin häkkiin, se kiiruhti viimein syömään, koska oli ollut syömättä kolme päivää.
Kun Vilma alkoi antaa vanhenemisen merkkejä, juoksutin sitä enenmmän ettei sen nivelet jäykisty, annoin sille enemmän terveellistä ruokaa ja annoin sen nukkua enemmän. Monesti se nukahti syliini kesken leikkimisen.
Vilma kuoli tavoilleen uskollisena ruokanurkaansa. Sen mahan alla oli melkein olemattomiin huvennut leivän pala ja paljon pähkinän muruja.
Asetellessani Vilmaa hautalaatikkoon (Vilma odottaa nyt pakkasessa kevättä jotta voin haudata sen) sanoin itkien äidilleni : toivottavasti se ehti edes syömään.
"totta kai se ehti" äiti sanoi"Vimpulla ei ollut koskaan niin kiire ettei se ehtinyt syömään ensin."
Olen samaa mieltä.
Rakkaudella Vilmalle 5.6.2001-30.12.2002
Missä sielusi ikinä kulkeekin
Koko junamatkan ajan mustavalkoinen hamsterini, jonka nimesin oitis Vilmaksi, sähisi ja murisi. Kyllä, se murisi joka kerta kun koskin kuljetuslaatikkoon, eikä näyttänyt lainkaan niin tyytyväiseltä kuin ystävänsä. Olin soittanut kotiin jotta perheeni oli järjestänyt häkin valmiiksi. Kun kävelin pihalle, äitini vilkaisi epäilevästi laatikkoon ja sanoi: Nyt se on ostanut rotan!
todella, eläin muistutti rottaa jonkin verran. Sen naama oli pitkulaisempi kuin hamstereilla yleensä, se oli pitkän mallinen ja laiha. Eikä se lakannut murisemasta. Kippasimme eläimen häkkiin (koska kukaan ei uskaltanut koskea siihen) ja annoimme sen rauhoittua. Yöllä jätin häkin päälle varoituksen yöllä töistä palaavalle isälleni: varo, vihainen, voi purra.
Perheeni mainitsi etten ikinä saisi moista äkäpussia kesytettyä. Viikon kuluttua he joutuivat myöntämään olleensa väärässä.
Aloin kesyttämään Vilmaa pienin askelin. Aluksi pidin vain kättäni häkin päällä ja puhelin sille, huolimatta siittä että se yritti saada sormeni hampasisiisa, tai että se juoksi ympäri häkkiään ilkeästi sähisten ja muristen. Sitten avasin luukun, pidin sormiani sisäpuolella varoen jatkuvasti lemmikkini hampaita. Kun se tottui siihen, laitoin käteni kokonaan häkkiin, hieroin sitä puruilla, pidin kädessä ruokaa jotta se uskaltaisi tulla lähemmäs. Ja se tuli, vaikka muistikin aina näykätä myös sormea.
Sitten silittelin sitä, aina varovasti silloin kun se oli keskittynyt syömään tai järsimään kaltereita niin ettei se huomannut puuhiani. Lopulta, kun sen ostamiseta oli suunnilleen viikko, se oppi tulemaan itse ulos häkistä kun luukku oli auki. se kiipesi häkin katolle, josta nostelin sitä, aina pieniä matkoja kerrallaan, jotta se tottuisi siihen. Sitten yks kaks laskin sen syliini. Hetken se oli sekaisin, mutta tottui pian, ja sen jälkeen sitä ei sylistä saanutkaan pois. Se käytti jokaisen tilaisuuden hyväkseen, kiipesi vartioimattomasta luukusta ulos ja karkaili. Se oli todellinen sylihamsteri, se halusi aina olla sylissä.
Sitten aloin huomata lemmikissäni lihavuuden merkkejä. Vaikka se sai juosta iltaisin pitkiä aikoja vapaana, ja kuntoili juoksupyörässään öisin, se vain lihoi ja lihoi, ja hetken epäilin sen olenan tiineenä. Kunnes sain veljeltäni kuulla että vanhempani ruokkivat sitä päivisin. Mutta silloin oli jo liian myöhäistä tehdä mitään, Vilma oli tottunut herkkupaloihin eikä suostunut luopumaan niistä. Se heräsi aamuisn kun lähdin kouluun, kerjäsi koko ajan kun söin aamupalaa, ja kun lopulta lähdin kouluun, se jatkoi esitystään vielä puolisen tuntia, ainakin äidin mukaan. Se sai yleensä näkkileivän palan tai juustoa kerjätessään, mutta isäni syötti sille myös lenkkimakkaraa. ei mitään ihanne ravintoa hamsterille, mutta Vilma tykkäsi siittä, ja ahtoi sen poskeensa ja söi pesässään ennenkuin ehdin ottaa sitä pois. Se vei kerjäämisensä taiteeksi; se hoippui ympäriinsä kuin nälkäkuoleman partaalla (hyvin uskottavasti ollakseen ylipainoinen) ja sen maha kurisi. Moni heltyi tuon näyn edessä, jopa minä, vaikka aina vannoin etten enää antaisi sille ruokaa jos se kerjäisi. Mutta jouduin vannomaan samoin joka päivä...
Joten Vilma oli siis lihava, niin lihava kuin hamsteri voi olla. Se oli ahne ja äksy, sillä vaikka se viihtyi sylissä se näykki sormia jos sen ruokarauhaa häiritsi, yritti siivota sen ruokakomeroa, koski siihen silloin kun se ei halunnut tai sille antoi ruokaa. Se ei malttanut koskaan odottaa, ja kävi usein sormeen kiinni jos sen häkkiin yritti laittaa jotain. Silti kaikki pitivät siittä. se oli koko perheen keskipiste, vielä senkin jälkeen kun veljeni osti kääpiöhamsterin ja nimesi sen Mylleröksi. Myllerö-parka koki kielletyn rakkauden vilmaan. Se yritti usein päästä Vilman häkkiin tekemään tuttavuutta, ja nuuhki innoissaan aina silloin kun Vilmalla oli kiima. Vilmakin halusi usein Myllerön häkkiin, mutta täysin eri tarkoituksissa. Se naksutteli hampaitaan, ja osoitti muutenkin kaikki hamsterien mahdolliset "minä vihaan tuota" ilmeet ja eleet.
Vilma osoitti myös kiintymisen merkkejä minua kohtaan. Kun menin kolmen päivän luokkaretkelle ahvenanmaalle, se osoitti samanlaisia kaipauksen merkkejä kuin koira. Se oli istunut luukun edessä, ja aina kun ovi oli auennut, se oli toiveikkaanan tuoiottanut kaukaisuuteen. Kun se kuuli etten ollutkaan tullut, se oli mennyt pettyneenä pesäänsä ja jatkanut nukkumista. Se oli ottanut ruuan jota perheeni tarjosi sille, mutta vei sen vain ruokanurkkaansa eikä syönyt sitä. Kun lopulta palasin takaisin, se yritti epätoivoisesti murtautua häkistään ulos. se pomppi edes takaisin kunne otin sen syliini, jolloin se kaivautui kainalooni. Kun laskin sen takaisin häkkiin, se kiiruhti viimein syömään, koska oli ollut syömättä kolme päivää.
Kun Vilma alkoi antaa vanhenemisen merkkejä, juoksutin sitä enenmmän ettei sen nivelet jäykisty, annoin sille enemmän terveellistä ruokaa ja annoin sen nukkua enemmän. Monesti se nukahti syliini kesken leikkimisen.
Vilma kuoli tavoilleen uskollisena ruokanurkaansa. Sen mahan alla oli melkein olemattomiin huvennut leivän pala ja paljon pähkinän muruja.
Asetellessani Vilmaa hautalaatikkoon (Vilma odottaa nyt pakkasessa kevättä jotta voin haudata sen) sanoin itkien äidilleni : toivottavasti se ehti edes syömään.
"totta kai se ehti" äiti sanoi"Vimpulla ei ollut koskaan niin kiire ettei se ehtinyt syömään ensin."
Olen samaa mieltä.
Rakkaudella Vilmalle 5.6.2001-30.12.2002
Missä sielusi ikinä kulkeekin
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olit kertonut hyvin kauniisti ja koskettavasti pikkku Vilmastasi! Se on ikävää ku joku rakas kuolee... mä sain siitä kauhean kammon kun mun kolme seeprapeippoani kuoli! Vannoin etten ikinä haluaisi kokea samaa enkä ole uskaltanut ottaa yhtäkään enään. Alhaalla on vain kaksi koiraa! Ja mun huone o tyhjä, joskus jopa kuulen lintuni laulavan... mutta vanhemmat eivät halua enään ainakaan tällä hetkellä muita eläimiä ja minulla on kyllä aika täys päivä huolehtia koirist! Ja koulukin viellä!
Mutta sä sait kokea saman kuin mä, kuinka onnellista on omistaa joku jota todella rakastaa...ja josta todella välittää. Toivon sulle kaikkee hyvää ja jos sopii, niin voitaisko alkaa maili-kamuix? Ois tosi kiva tietää marsusita enemmän, mitä tiedän...
mäkin aina kun lemmikki kuolee vannon etten enää osta uutta, mutta sitten lemmikkiliikkeessä näkee söpön hamsulin ja äkkiä huomaa rahtaavansa sitä kotiin...
mailaa vaan, yritän ehtiä vastaamaan!!
[email protected]