Kokemuksia parisuhteesta..

Kyllä tällä palstalla käy usein ainakin eräs transnainen, jolla on kokemusta. Luultavasti hän vastaa, kunhan vain jaksat odotella.

Se on varmaan aika pitkälti siitä kiinni rakkaudesta ja siitä mihin ihmisessä rakastuu, sukupuoleen vai itse ihmiseen.

Joo...on kokemusta. Mun exäni kyllä tiesi asian aika alkuvaiheessa ja meni omien sanojensa mukaan mun kanssani naimisiin, koska "mä olin niin erilainen". No piti paikkansa. Sanaton sopimus oli kuitenkin, että salaisuus jää kodin seinien sisään ja etten mä lähde korjausprosessiin. Kun lopulta en enää jaksanut ja lähdin tutkimuksiin ja siitä sitten korjaukseen, hän toivoi mulle kuolemaa. Mä itse pistin avioeron vireille henkisen ja fyysisenkin väkivallan vuoksi. Ja pelkäsin ihan oikeesti.
Nyt ei olla missään tekemisissä...ja mä kuvittelin joskus, että se on mun paras ystävä.
Kait se oli niin, että se oli mulle paras ystävä ja minä sille julkisivu. Joka ei saanut romahtaa.

Minä olin se kertova osapuoli. Kyllä seksuaalinen identiteetti tuli mun ex-naisystävällä ongelmaksi, ja suhde loppui kun alotin prosessin. Ymmärrän tuonkin näkökannan, että "yhtäkkiä" toisen kroppa muuttuu, siitä se viime kädessä oli kyse, vaikea adaptoitua siihen. Ihmisinä tullaan toimeen hyvin.

Kiitoksia kovasti vastauksistanne :)
Luulenpa että edessä on kova koettelemus ja suunnan etsiminen. Mihinkä sitä oikeasti on valmis. Pitää miettiä voinko oikeasti olla tukena ja kumppanina mahdollisen muutosprosessin aikana ja jälkeen. En haluaisi ajatella olevani niin "sokea" että voisin luopua tästä ihmissuhteesta sen vuoksi mitä fyysinen muutos toisi tullessaan. Mutta mutta.. Vaikea asia. Rakastan tätä ihmistä todella enkä halua katsoa kun hän kärsii. Kysymys kuuluukin jatkaako ystävänä vai kumppanina? Suhteen loppumisen ajatteleminenkin saa karvat pystyyn.. Mutta pelottaa oma suhtautuminen siihen kehon ja äänen muutokseen, ne kun ovat osa tuota ihmistä johon syvästi rakastuin. Olen ajatellut että kaikki on kuitenkin tuolla pään sisällä ja sydämessä, että ei se ihminen siitä muutu..
Lisää kommentteja otetaan vastaan :)

koko homma. Ehkä joillakin on ollut tuuria vaikka feikki-sukupuolessaan ja on saanut kokea parisuhteen iloja mutta itse suhtaudun asiaan kriittisemmin: tässä olotilassa missä nyt oon kukaan tuskin, hyvin epätodennäköisesti minusta kiinnostuu. Olen liian vaikea kun ei ole kunnon fyysistä sukupuolta. Se on se sukupuoli ja ne sukupuolielimet mitä tarvitaan rakkauteen. Ei mitään muuta. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Nauran mielummin. Ihmiset on omituisia. Tässä sen oppii kantapään kautta.
Saas nähdä kun on sitten 100% yhtä sukupuolta ulkoisesti miten suhtaudun sen jälkeen seurusteluun, jos sellainen mahdollisuus tulee: veikkaan että en löydä ketään koska tiedän että se on se sukupuoli mitä ne kaikki etsii. Mutta olen tyytyväinen näin. En kaipaa mitään pinnallista iloa mikä ei tuo kuin tuskaa.
En ymmärrä mikä siinä on niin ihmeellistä jos ulkonäkö muuttuu tai persoonallisuus muuttuu kun ihmiset eivät synny valmiina pakkauksina kuitenkaan. Jokainen kasvaa ja muuttuu aina ja koko ajan. Ainakin vanhemmaksi ulkonäöllisesti. Luonne nyt muuttuu vaikka sitä kuinka yrittäisi estellä. Ehkä jos ihminen muuttuu niin paljon että tulee vieras olo ei auta kuin tutustua uudelleen kyseiseen henkilöön. Itse kaduttaa aina välillä kun menetin kaksi lapsuudenkaveri vaan sen takia että oli vieras olo niiden seurassa. Olisi pitänyt opetella tuntemaan heidät uudelleen...