pelottaa.Miten se teillä vaikutti elämään?Itellä kohta eessä ja kauhulla muistelen 30 ja 40v villityksiä?
50-villitys
JUNTTI
151415
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Oma villitykseni iski juuri, kun aloin ylittämään Rautatieaseman kohdalla Kaivokatua. Jalankulkuvalot kuitenkin syttyivät punaisiksi ja jäin odottamaan valon vaihtumista.
Kun valot jälleen vaihtuivat vihreälle, oli villityskin kadonnut.
tuli,vaikka sillä oli uhiteltu jo vuosia jos mikään ei muutu paremmaksi.
Rohkeutta tuli samalla ja tuli mieleen vielä kerkiää mutta on vaan yksi elämä.Miksi kärsiä loputtomasti.
Par'aikaa menossa, enkä tajua kuinka tästä selviää edes hengissä... Pidän villitykseni omana tietonani ja odotan, että aika hoitaisi sen ohi. Terapiaakin olen suunnitellut-itselleni. En (aio) ot(t)a(a) avioeroa enkä aio muuttaa mitään muutakaan elämässäni. Joitakin muutoksia olen tehnyt ja olen huomannut olevani elämänkokokemusteni perusteella mestari auttamaan muita (minulla on myös kyky eläytyä ja elää toisten tunnetiloja, vaikkei asiat minua koskekaan ja sitäkautta löytää toisille hyviä ja ihan oikeasti apua tuovia ratkaisumallejakin) enkä käsitä, miksi itse tunnen olevani ihan "säpäleinä", vaikka kaikenhan pitäisi olla hyvin... Kaikki haaveeni eivät nuorena toteuneet toiveitteni mukaan, mutta miksi ihmeessä niitä vielä mietin? Ei niille ENÄÄ ole mitään tehtävissä, kun ei ollut silloinkaan. Ei voi kuin odottaa että tämä menee ohi. Tämä villitys, sitähän tämä on. Ei minulla kyllä muutoin mitään villityksiä ole ollut.
Takana on mielestäni aina jokin vakavasti otettava ongelma eikä jokin tiettyyn ikään liittyvä asia, jos siltä tuntuu. Nuorena niiden ratkaiseminenkin oli helppoa, mutta näin tässä iässä ei koe järkeväksi tehdä mitään kovin radikaaleja ratkaisuja ja kun se toisita välittäminenkin näyttäisi kasvavan iän myötä niin joutuu käsittelemään itsensä lisäksi myös muiden läheistensä asioita ja syiden ja seurausten määräkin on ihan toista luokkaa kuin nuorena.
(murrosikäkin tuntui lastenleikiltä tähän verrattuna, koska silloin tiesi kaiken aikaa elämän olevan vielä edessä, tuntuipa sitten miltä hyvänsä)
Ei tainnut helpottaa?
Nuorena pako pelasti moneltä kiperältä tilanteelta ja elämä oli helppoa aloittaa aina uudelleen "puhtaalta pöydältä", nyt sillä pöydällä on liikaa "särkyviä astioita", joten puhtaalla omallatunnolla minkään uuden aloittaminen ei enää onnistuisi. Aikoinaan vapaana eläessään ei ollut "kenellekään velkaa" ja se oli rehellistä peliä minun taholtani. Tunteitakin ilmaisin vain silloin, kun ne aidoiksi koin.
Tutustuin valitettavasti myös epärehelliseenkin peliin tännä salailua ja siten petosta, salailu on kait petos sekin, kortit eivät ole silloin pelaajalla avoimet, vastapelurilla ei ole rehellistä pohjaa omille tunteilleen (joita kuitenkin on), vaikka totuus on vain salattu. Muka totuudelta suojelua? Sellaisella totuudelta suojelulla saa kait vastapuolen miettimään oikeaa totuutta loppuiäkseen ja vastausta ei ole. Tuntuu epäreilulta ja liian suurelta taakalta sille, joka itse pelasi rehellistä peliä. Ja tunteet, joita itse ilmaisi, olivat aitoja.
se minuakin ahdistaa. Hienosti sanottu tuo, että nuorempana sitä pystyi jatkamaan puhtaalta pöydältä, vaan ei enää. Osaisi edes pelata nämä kortit oikein,mitkä elämä on käteen lahjaksi antanut.
En tiedä, onko se 50v kriisi, ei se varmaan ikään ole sidottu, vaan siihen, että jotenkin elämä tuntuu tavallaan valmiiksi eletyltä. Lapset kasvatettu, työ- ja perhe elämä soljuvat totutuissa uomissaan, jossain pohjalla kytee ajatus- miksi en ole tyytyväinen, kaiken järjen mukaan pitäisi olla! Mikä se sitten on, mikä puuttuu?
Ehkä se on sitten sitä, että tässä iässä alkaa olla aikaa ajatella niitä peruskysymyksiä, kuka minä oikein olen, ja miksi olen täällä. Ja tässäkö tämä kaikki nyt sitten oli, tällaistako elämä on?
Aika monella tähän pisteeseen sitten ajoittuu radikaalit ratkaisut, joko työelämän puolella tai yksityiselämässä. Ikäänkuin haetaan sitä uuden aloittamisen mahdollisuuutta, kuitenkin mielessä pieni haikeus, että se nyt on kertakaikkiaan menetettyä, se puhdas pöytä.
Mielenkiintoista olisi kuulla, todellakin, mitä hassua se "villitysikä" on saanut aikaan. Itselläni se aiheutti rakastumisepisodin, joka toi pintaan taas ne kaikki suuret tunteet, rakkauden, ilon ja surun. Kuitenkin, loppujen lopuksi,siitäkin jäi muistoksi vain- se pieni haikeus. Ja onneksi, pöytäkään ei kaatunut.
olla aikas "tasapainoinen" tyyppi.Hienoa.Omasta mielestäni nämä villitykset on ihan hormooneista kiinni.20v tein ekan muksun,30v erosin sen isästä ja otin uuden,40v erosin siittäkin.Nyt 50v edessä ja ainoat joista voin erota on lapset.Toivottavasti ei:DD
ne varmaan ovat syypäitä moneen naisen kommervenkkiin.Nyt kun tuntuu ettei hormonit enää hyrrää,on hyvä ja tasapainoinen olo.Vähän niin kuin kävisi tyhjäkäynnillä.
Hormonit ovat kuin virtaa antava voima,mutta iän karttuessa ei ehkä enää aina jaksa olla energinen ja aikaansaapa.Nauttii tasapainoisesta elämästä ja tutuita rutiineista.
mitenkään.
Sitä voi villiintyä ilman sitä numeroakin,jos haluaa.
Ole huoleti..50 jää henkiin nauttiakseen seuraavistakin vuosista. *hymyilee*
Ehkäpä en villiintynyt erikseen koska en usko "ikäteemavillityksiin" vaan siihen, että niin tehdään, kun hyvältä tuntuu.
on haudassa, viikatemies vaanii selän takana,
suurin osa elämästä on elettynä, näinhän oikea
50-villi ajattelee. Päätät vaan jatkaa elämää
niinkuin itsestäsi hyvältä tuntuu, niin etpä
villitystä juurikaan huomaa. Jos taas muuten on
tasaluku juhlat tuottaneet "päänvaivaa", ei 50-juhliminen siitä mitenkään eroa.
Itse elin neljänolla vaiheen niin rajusti etten oikein usko viidenkympinvillitykseen....Kymmenen vuotta sitten ns.puhdistin pöydän...
Elämäntilanteeni antoi siihen mahdollisuuden ,enkä aikaillut.
Toteutin sen mitä olin joskus alle kaksikymppisenä unelmoinut...eikä silloin ollut rohkeutta.
Muutin saksaan..mukanani vain matkalaukku ja siinäkin puolet tavaroista tarpeettomia.Jätin kaiken lapsilleni...
Ihana tunne.Mukaani en ottanut myöskään rasitteita" edellisestä elämästäni".Voi sitä vapauden tunnetta.
Ajatuksenani "kyllä elämä kantaa" ja "täytyy antaa elämälle mahdollisuus".
Sain töitä heti,tosin aivan toiselta alalta ,mikä oli myös ihanaa,olin niin leipääntynyt omaan ammattiini.
Rahaa ei ollut paljon ,mutta aina selvisin ja sain uusia tilaisuuksia tienata ylimääräistä...ja elämä kantoi...
En ole kantanut menneisyyteni taakkaa mukanani.Elämä antoi ihanan miehen ja otti sen pois,muistonani 7 ihanaa yhteistä vuotta.
Nyt olen yksin,mutten yksinäinen.
Annan vieläkin elämälle mahdollisuuden...elän ja nautin kaikista mitä elämä eteeni tuo.
Joskus huomaan ahdistuneisuutta,se on vaan malttamattomuutta...en jaksaisi maltillisesti odottaa elämän ihanuuksia.
En ole koskaan katunut mitään,en edes töppäilyjäni ja maailmalle lähtö oli yksi parhaista päätöksistäni..takaisin paluu eläkeiässä ehkä se toinen.
Toisaalta pieni villiintyminen ei olisi pahaksi.Varmasti tulisi tuttuja tuntemuksia,muistoja menneeltä ajoilta.
Sitä villiintymistä tässä nyt sitten odotellaan,maltillisesti....
en uskaltais enää lähtee noin radikaaliin muutokseen.Johtuen ehkä et vielä alaikäsiä lapsia kotona ja isommilla niitä seuraavaa sukupolvee olevia :D Aikasemmin vaan on ottanu jonkin aikaa koville toi vuosikymmenen vaihtuminen.Rupee yleensä oleen levottomat jalat(niin kuin sinullakin :D)Yritetään kuitenkin pärjäillä ja otetaan vastaan mitä huominen tullessaan tuo ;D
lähdin mutta vasta sitten kun sillonen mies löys uuden rakkauden ja lapset lähti maailmalle.
Se vapauden tunne todellakin ja kun en kans ottanu mitään mukaan entisestä kodista,siellä on kaikki ennallaan.
Tietenkin tuli välillä haikea olo mutta hyvin tuossa aiemmassa jutussa:kokee ahdistusta kun ei malta millään odottaa mitä uutta elämä tuo tullessaan!
Eli smoin olen kokenut ja minulla on paljon energiaa siksi olo on välillä ahdistunut.
Mutta vielä ahdistuneempi olisin jos olisin jäänyt yksin entiseen kotiini kuin huonekalu.
läksin vasta sitten kun lapseni olivat omassa elämässään kiinni. Halusin vielä elää itsellistä elämää,enkä roikkua lapsissani ja lapsenlapsissani.
Mikä sopii minulle ei sovi kaikille?
Olin antanut lapsilleni elämäneväät ja huomasin siipien kantavan.
Olin antanut lapseni Luojan huomaan.Tajusin jo varhain etten minä lapsiani pysty suojelemaan maailman pahuuksilta,vain Luoja pystyy.Rukouksin pyydän suojelusta heille ja siunausta.
Minulla on hyvä ja rauhallinen olo kun tiedän heidän olevan suojeluksessa.
Käydessäni lomillani kotipaikkakunnallani,kiitän joka kerta Luojaa että hän johdatti minut pois sieltä,pieneltä paikkakunnalta.Olisin jäänyt henkisesti polkemaan paikoilleni.
Nyt tunnen meneväni kokoajan siihen suuntaan johon minua johdatetaan.Rakastan kotimaatani ja synnyinseutuani,mutten voisi siellä asua,ainakaan vielä..Elämä täällä ei ole suinkaan helppoa.Samanlaista tuskailua leivästä ja toimeentulosta kuin suomessakin,mutta mielenkiintoista taivallusta tämä on...
ihanaa, on aina ollut mutta iän myötä vain paranee.
Muutin pieneltä paikkakunnalta kaupunkiin ja se oli elämäni viisaimpia tekoja. Elän omillani, lapset ovat maailmalla, ensimmäinen lapsenlapsi tulossa. Nautin elämän "pienistä" asioista ja luulen että sillä on vielä minulle paljon annettavaa.
minäkin ajattelen, että elämä on ihanaa. Vanhemmiten jokainen päivä on kysymysmerkki, mutta useimmiten päivästä tulee hyvä olo ja uteliaana odottelen, mitä seuraava hetki tuo tulleessaan. Huomaan tuntosarvieni heiluvan aivan samoin kuin nuorempana. Ainoa kriisivaihe minulla oli 29-vuotiaana, silloin "pelkäsin" vanhenemista: 30-vuotiaat tuntuivat tosi vanhoilta! Sen jälkeen mikään vuosi ei ole tuntunut ahdistavan, ei 50 eikä muutkaan. Iloisena odottelen 60-vuotispäivääni ja matkoille lähtöä.
...ja ymmärtää toisia paremmin.Ei tartte kahuta ja mesoa joka paikassa ja joka asiaan.Ja osaa ymmärtää ja rakastaa.