Olen koko ikäni tehnyt töitä, enkä ole itse aiheuttanut ongelmiani. Ex-mieheni takia menetin kotini ja sain vielä velkaa maksettavakseni (enää puoli vuotta). Nyt olen 50, mutta tuntuu karmealta todeta, että tässä iässä ihmisiä arvostetaan vain varallisuuden perusteella! Joka päivä kuulen töissä arvostelua siitä, miten ihmisiä arvostellaan ulkoisten seikkojen takia (missä asuu, millainen auto). En ole ennen välittänyt, mutta kyllä nyt alkaa pikku hiljaa jo itsetunto mennä. Löytyykö enää ihmisiä, jotka arvostavat ihmisiä eikä rahaa! Olen ihan kunnollinen ja koulutan edelleen itseäni (että tienaisin enemmän), jotta voin ostaa taas omistusasunnon!!!, jotta minusta tulisi taas "kunnon kansalainen". En enää edes uskalla aloitaa ihmissuhdetta tässä iässä. Olen muuten ihan Ok ja ihmiset ihmettelee miksi kukaan ei kelpaa minulle. Minulle kelpaisi "ihminen", joka osaisi arvostaa elämää eikä rahaa. En etsi elättäjää, sillä elätän kyllä itseni mutta en enää halua elättää toista. Siis elämä olisi edessä, mutta keski-ikäisten elämä on jo liian rahakeskeistä ja elintason esittelemistä! Töissä työkavereita on aina harmittanut, kun olen pystynyt pitämään ylpeyteni, vaikka kaikki ovat aina nauttineet ex-mieheni mokista. En ole köyhä enkä enää edes velallinen, mutta puutteellisen varallisuuteni vuoksi olen luuseri, koska keski-ikäisillä jo PITÄISI olla varallisuutta, jotta häntä voitaisiin arvostaa. Ei se minua aina haittaa, vaikka työkaverit arvostelevat, mutta silti tunnen olevani parempi ihminen kuin ne arvostelijat!
pohjasakkaa
epäonnistunut vastoin tahtoa
8729
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
maailma on muuttunut , ihmisetkin sen myötä.Arvostetaan vääriä arvoja.
Työelämänkin arvot pitää opetella uusiksi!?
Keksi itsellesi kivoja harrasteita, liikuntaa ja ystävien kanssa puuhailua.
Miehet saa kyllä melkein unohtaa ne arvostaa jotain mitä lie??sen olen itsekkin kokenut vaikka olen kuulemma *kaunis ja ihana ja tulen toimeen hyvin omillani kaikella tavalla*, ne ei riitä.
Eli hieman haikeena päätin miehet olkaa van..turha koittaa.Mutta jotenkin muun maalaiset miehet ne kiinnostuneet aidosti, eli koskaan ei tiedä..Mutta hyvää elämää ja kaikkea hyvää sinulle
t:42v..nainen
Älä tuomitse ihmisiä,vaikka tunteitasi olisikin loukattu. Ihmiset eivät yleensä loukkaa ketään tahallaan - he yrittävät vain kohottaa omaa itsetuntoaan ja ratkaista omia ongelmiaan,joskus ikävä kyllä toisen kustannuksella.
Unihda työkaverit. Nauti siitä mitä on , älä sure sitä mitä ei ole.
Asioilla on tapana järjestyä ! :)
Tsemppiä sinulle.
Kuullostaa tutulta, mutta toisenlaisessa muodossa. Valmistuin maisteriksi -94 pahimpaan mahdolliseen aikaan. Sen jälkeen olen onnistunut pysyttelemään alan töissä, milloin puolipäiväisenä, apurahalla, alennetulla palkalla. Työt ovat vaihtuneet, samoin paikkakunnat, joten paljon ei ole jäänyt käteen kaikesta työhön uhratusta ajasta huolimatta. Samoin kuin sinä olen huomannut saman asian, materialismi on valloillaan. Samanlaistahan se oli myös 90-luvulla..
Toisaalta se, että talous on kärsinyt työhistoriasta johtuen, on auttanut minua priorisoimaan sen, mitä todella haluan. Eli lopulta en joudu luopumaan kaikesta. Ostan vähän, mutta todella sitä mitä haluan. Harrastan lajeja, joista pidän. Toisaalta voin tinkiä esim. ruuassa, mutta en sen terveellisyydessä. Olen vähentänyt radikaalista omistamani tavaran määrää eli voin asua pienessäkin asunnossa tilavasti.
Ainoa osa-alue, joka on kärsinyt näistä vuosista, on parisuhde. Jatkuvassa epävarmuudessa ja paikkakuntien vaihtumisesta johtuen olen menettänyt mahdollisuuden omaan perheeseen. Se aiheuttaa joskus katkeruutta.. No, toisaalta minun jälkeläisiäni ei tässä maassa pompoteta. Tällä hetkellä mietin, ottaisinko kummilapsen kehitysmaasta.
Luin ihmeissäni ja kummastelen tuota, että kirjoittajajien mielestä elintaso tai rahan määrä ratkaisisisi jotain.
Itse olen fyysisen sairauden takia tippunut työelämästä jo aikoja sitten (nyt 50v) ja eipä ole koskaan tullut mieleen, että minua oikeasti kukaan katsoisi jotenkin toisia huonommaksi koska asun vuokra-asunnossa ja yksin. Aika pienituloinenkin olen, koska eläkkeet ei paljon muutu vuosittain, eli jos joskus olin hyvätuloinen, nyt elän suunnilleen samalla rahalla, mitä nyt vähän on nimeksi korotettu.
Koko ajan olen opiskellut, suorittanut tutkintoja ja elänyt täyttä elämää. Matkustin vielä vuosittain ennen kuin euro tuli, tapaan ystäviä, seurustelen, hoidan kummilapsia ja pidän yhteyttä ystäviin jne. Joko tapaan vaan valistuneita ihmisiä, paljonkin päivittäin, tai tielleni ei vaan ole (onneksi) sattunut henkilöitä, joille varallisuus on niin tärkeää että se olisi joku ihmisen mitta.
Minulle raha merkitsee perusturvallisuutta. Silloin kuin sitä on liian vähän, niin se rajoittaa elämää. Tällä hetkellä elän todella tiukalla linjalla, sillä rakas lemmikkini sairastui ja hoidot maksavat noin 2000 euroa. Hoitamatta en jättäisi, sillä hyviä elinvuosia on jäljellä. Kaikesta huolimatta jatkan säästämistä, sillä en aio enään ikinä joutua samankaltaisiin vaikeuksiin kuin nyt kun projektin jälkeen jäätyäni työttömäksi ja lemmikin sairastuttua samanaikaisesti. Sinulla on onnea ystäviesi suhteen. Samoin on minulla. Mutta tapaamani miehet ovat olleet hyvin rahakeskeisiä ja paremminkin aiheuttaneet ahdistusta.
Minulle tuli mielikuva tekstistäsi, että se on oma arvomaailmasi joka on totaalisen väärä. Se tuli siitä, missä kirjoitit että
"Olen ihan kunnollinen ja koulutan edelleen itseäni (että tienaisin enemmän), jotta voin ostaa taas omistusasunnon!!!"
Ja tässä toinen kohta:
"En etsi elättäjää, sillä elätän kyllä itseni mutta en enää halua elättää toista. Siis elämä olisi edessä, mutta keski-ikäisten elämä on jo liian rahakeskeistä ja elintason esittelemistä!"
Haluat NÄYTTÄÄ asunnolla muille kykysi taloudessa. Muutoin olisit ajatellut, että haluat vihdoin asua haluamallasi tavalla.
Ihmissuhdeasiaankin tuot heti rahan kun puhut elättämisistä. Tässäkin tulee mieleen, että ehkä saatatkin tavata miehen, jolla ei ole aikomustakaan asua kanssasi vaan mies pitää oman asuntonsa ja treffailette ilman sitoumuksia.
Jos mielipiteesi ovat tuollaiset jyrkät, pelotat kaikki tiehensä. Myös naispuoliset ystävät.
Toisaalta olet alkanut itsekin havahtua rahakeskeisyyden maailmaan ja tajuat sen typeryyden.
Hyvä. Se on juuri se ensimmäinen askel oikeanlaiseen ihmisyyteen ja vapautumiseen. Nyt olet taloutesi vanki ja kalisuttelet kaltereitasi.
Tässä viila, sahaa ne poikki, ole hyvä (ojentaa viilaa).
Pistä säästösi vaikka maailmanympärimatkaan mieluimmin kuin asuntoon, jota et tunnu oikeasti haluavan.
Erosi taustat ovat ihan liian pinnalla vielä (maksat velkaa yhä) joten veikkaanpa että vasta siitäkin vapauduttuasi voit alkaa eheytymisen prosessin. Ja niin paskamaiselta kuin tää kuulostaakin, joudut aloittamaan anteeksiannolla! Ei tarvitse mennä sille exälle sanomaan, että annat anteeksi, riittää kun teet sen itseksesi ja sydämestäsi.
Sitten pyydät anteeksi sydämeltäsi, että olit antanut sen surra ja murehtia rahan takia. Ja lupaat sille, että annat jatkossa piutpaut rahalle ja käytät sitä vain sen verran että elät ja asut mutta et näyttääksesi muille.
Oikeasti, emme me muut välitä onko sulla omistuskämppä vai. SINÄ olet tärkeämpi.
tosi surullista. Minä sinuna miettisin, ovatko ne ystävät, jotka katsovat sinua "rahassa mitaten" todella oikeita ystäviä tai edes ystäväainesta?
Minä yritän karttaa sellaisia, jotka yrittävät esittää jotakin.. niin kodillaan, vaatteillaan, ulkomaan matkoillaan jne.
Pääasia on, että elät sovussa itsesi kanssa. Itse olet lähimpänä itseäsi.
Tsemppiä sinulle. Aivan varmasti aurinko paistaa taas joskus ja ihan kirkkaalta taivaalta paistaakin :D
Kiitos kaikille vastanneille, sillä autoitte minua jokainen! Olen tyytyväinen siitä, sillä odotin paljon huonoja vastauksia, joita täällä "satelee". Olen jo ymmärtänyt elämän arvon, jossa rahalla ei ole suurta merkitystä! Opiskelukin antaa mun elämälle uutta merkitystä (tapaan uusia ihmisiä). Olen jo itse todennut, että tässä iässä en enää osta asuntoa velalla, vaan nautin elämästä niin kauan kun saan olla terveenä. Asunnon oston merkitys oli siinä, että lapset saavat jälkeeni edes jonkin perinnön (hölmöä, mutta niin se vaan on). Oli kiva huomata, että empaattisia ihmisiä vielä löytyy, on vain harmi, että en tapaa teitä, sillä te kaikki tiesitte omalla tavallanne, mitä tarkoitin. Kiitos! Annoitte minulle toivoa siitä, että fiksuja ihmisiäkin on olemassa