Mulla on karvaa vaille puoltoista vuotias poika,katraani nuorin tapaus.On ollut aivan ihana,hymyilevä,myötäilevä...oikein lellipentu.Joka äidin unelmapoika.Nukkumaanmenokin meni jo vähän aikaa niin,että tutti suuhun,omaan sänkyyn,hyvää yötä ja se oli siinä.(ei tuttisaarnoja,kiitos)
Mutta nyt,on kun kolikko olis käännetty toisinpäin.Jätkä on vastahankaan joka ikisessä asiassa.Jos ei joku mene just eikä melkein,kuten herra haluaa,niin kamala raivari tulee.Välillä tuntuu,ettei mikään ole hyvä ja niin oikeesti välillä onkin.
Hymyilevästä ja huumorintajuisesta pojasta on tullut täysi tosikko,joka vähintään sata kertaa päiväs kattoo mua silmät salamoiden,etsii käsiinsä jotain ja heittää(tämä toistetaan n.10 kertaa)ja sitten hän heittäytyy dramaattisesti maahan kiljumaan ja karjumaan.Koitan ottaa syliin,hän rimpuilee pois.En huomioi,hän roikkuu puntissa.Pahimpana raivarina hän kulkee ympäri asuntoa,heittää kaiken ja heittäytyy välillä maahan ja välillä käy mun puntissa,mut ei halua syliin.Silloin mä vien hänet omaan pinnasänkyyn,jätän oven auki ja annan huutaa.Heti kun huuto loppuu,kysyn sovinnon mahista ja yleensä silloin hän jo haluaa syliin ja pysyy sylissä ja elämä hymyilee taas hetken.Jos huuto jatkuu,nauttii hän sänkysessiostaan vielä hetken.
Illat on myös nykyään yhtä helvettiä.Vien hänet sänkyyn,annan tutin,olen hetken vierel,kaikki hyvin,menen pois,niin hän ponkasee pystyyn ja heittää tutin ja huutaa.Menen antamaan tutin,sama toistuu.Hän heittää tuttia ja huutaa varmaan sata kertaa illas.Välil se ei kerkeä ees suussa käymään.Saman hän tekee,vaikka olisin samas huonees.
Kuitenkin hän vielä joku aika sit kerkesi nukahtamaan itekseen,ilman ongelmia ja nyt ei toivoakaan.Mitä ihmettä mä teen?Tutin voisi toki ottaa pois,kun noin on lentävää laatua,mutta se tietää sitä,että alan taas nukuttelemaan olemalla samas huonees ja yöt valvotaan,kun tuttia ei ole.Huudattamaan en rupea,asutaan kerrostalossa ja pojalla on vielä sisaruksiakin,joiden uni häiriintyisi pikku palosireenistä.Joten vinkkejä kiitos.
Hän mitä ilmeisemmin osottaa mieltään mulle,sillä kiukulla se tutti lentoon lähtee.Päikyille käydään hyvin.Ei ongelmia.Silloin olen hänen huoneessa sohvalla makaamassa.Ongelmat,joihin kaipaisin paljon vinkkejä,on nuo illat.Illalla voin toki vähän huuattaa ja ite kestän kyllä huutoa,olen immuuni,nääs...vuosien tulos.:)Mä olen vaan niin neuvoton tän pikkupirun kaa...nimittäin ihan varmasti on jo pienet sarventyngät päässä.....
Toinen ongelma on heittäminen.Kun kaiken heittää.Vaikka kieltää,ei tehoa.Saa käden kiinni just oikeaan aikaan,ei tehoa.10 sekan päästä lentää joku kuitenkin.Vaikka ottaa tavaran pois,ei tehoa.Välillä tuntuu,että se olisi suurta hupia,heittely siis.Auttakaa mua jotenkin.Mikään neuvo ei ole turha,varsinkin kun mä en tiiä mitä teen.Nyt mä illat noudan tuttia,kun paimenkoira ikään ja hoen itelleni hiljaa mielessä,että"rauhallisesti...ei saa huutaa...laske kymmeneen..."Yöt herra nukkuu hyvin.Ehkä kerran käyn tutin antaa ja hän nukahtaa sen jälkeen ilman ongelmia.Tutti hänellä on vain unille käydes,ei muulloin.Vinkkejä siis pliis...
Mutta nyt,on kun kolikko olis käännetty toisinpäin.Jätkä on vastahankaan joka ikisessä asiassa.Jos ei joku mene just eikä melkein,kuten herra haluaa,niin kamala raivari tulee.Välillä tuntuu,ettei mikään ole hyvä ja niin oikeesti välillä onkin.
Hymyilevästä ja huumorintajuisesta pojasta on tullut täysi tosikko,joka vähintään sata kertaa päiväs kattoo mua silmät salamoiden,etsii käsiinsä jotain ja heittää(tämä toistetaan n.10 kertaa)ja sitten hän heittäytyy dramaattisesti maahan kiljumaan ja karjumaan.Koitan ottaa syliin,hän rimpuilee pois.En huomioi,hän roikkuu puntissa.Pahimpana raivarina hän kulkee ympäri asuntoa,heittää kaiken ja heittäytyy välillä maahan ja välillä käy mun puntissa,mut ei halua syliin.Silloin mä vien hänet omaan pinnasänkyyn,jätän oven auki ja annan huutaa.Heti kun huuto loppuu,kysyn sovinnon mahista ja yleensä silloin hän jo haluaa syliin ja pysyy sylissä ja elämä hymyilee taas hetken.Jos huuto jatkuu,nauttii hän sänkysessiostaan vielä hetken.
Illat on myös nykyään yhtä helvettiä.Vien hänet sänkyyn,annan tutin,olen hetken vierel,kaikki hyvin,menen pois,niin hän ponkasee pystyyn ja heittää tutin ja huutaa.Menen antamaan tutin,sama toistuu.Hän heittää tuttia ja huutaa varmaan sata kertaa illas.Välil se ei kerkeä ees suussa käymään.Saman hän tekee,vaikka olisin samas huonees.
Kuitenkin hän vielä joku aika sit kerkesi nukahtamaan itekseen,ilman ongelmia ja nyt ei toivoakaan.Mitä ihmettä mä teen?Tutin voisi toki ottaa pois,kun noin on lentävää laatua,mutta se tietää sitä,että alan taas nukuttelemaan olemalla samas huonees ja yöt valvotaan,kun tuttia ei ole.Huudattamaan en rupea,asutaan kerrostalossa ja pojalla on vielä sisaruksiakin,joiden uni häiriintyisi pikku palosireenistä.Joten vinkkejä kiitos.
Hän mitä ilmeisemmin osottaa mieltään mulle,sillä kiukulla se tutti lentoon lähtee.Päikyille käydään hyvin.Ei ongelmia.Silloin olen hänen huoneessa sohvalla makaamassa.Ongelmat,joihin kaipaisin paljon vinkkejä,on nuo illat.Illalla voin toki vähän huuattaa ja ite kestän kyllä huutoa,olen immuuni,nääs...vuosien tulos.:)Mä olen vaan niin neuvoton tän pikkupirun kaa...nimittäin ihan varmasti on jo pienet sarventyngät päässä.....
Toinen ongelma on heittäminen.Kun kaiken heittää.Vaikka kieltää,ei tehoa.Saa käden kiinni just oikeaan aikaan,ei tehoa.10 sekan päästä lentää joku kuitenkin.Vaikka ottaa tavaran pois,ei tehoa.Välillä tuntuu,että se olisi suurta hupia,heittely siis.Auttakaa mua jotenkin.Mikään neuvo ei ole turha,varsinkin kun mä en tiiä mitä teen.Nyt mä illat noudan tuttia,kun paimenkoira ikään ja hoen itelleni hiljaa mielessä,että"rauhallisesti...ei saa huutaa...laske kymmeneen..."Yöt herra nukkuu hyvin.Ehkä kerran käyn tutin antaa ja hän nukahtaa sen jälkeen ilman ongelmia.Tutti hänellä on vain unille käydes,ei muulloin.Vinkkejä siis pliis...
Vastaukset 16
Vanhimmat
ihan meidän 2½-vuotiaalta kuopukselta. esikoinen puolestaan on aina uskonut ensisanomisella ja on nyt nelivuotiaana tunnontarkka oikeasta ja väärästä/ sallitusta ja kielletystä.
vinkkejä en todellakaan osaa antaa, mutta minua ainakin lohdutti tieto siitä, etten ole ainoa pinna kireällä oleva äiti, joten ehkä tämä tieto lohduttaa sinuakin :-)
vinkkejä tilanteeseen kaipaa siis myös:
mannanna
huomata,etten ole yksin.Elämä tuntuu tällä hetkellä sille,kun vetäisi kivirekeä perässään ja olisi samaan aikaan tietokilpailussa,jossa aina vastaa väärin ja silloin alkaa summeri huutamaan....Voi pojat,että mä olenkin maailman onnellisin äiti,kun tuo pirunalku vihdoin ja viimein siirtyy lepotilaan yön ajaksi.Vinkkejä meille siis....ihan mitä vain,kaikki käy...
melkein niin ku meillä! voi että kuulosti jokseenki tutulle... itekki tänne raivoilin tuosta meijän pikku terrorista jotain kuukaus sitte...
nukkuminen oli yks ongelma, ei siis suostunu nukkumaan yksin, hirvee huuto alko heti ku sieltä huoneesta poistu, sitte lenteli lelut ja tutit lattialle ja lakanat myttyyn ja itteään rempo pinnoja päin. siis aivan järkyttäviä raivokohtauksia! tassuttelusta oli ainaki meillä apuu tähän ongelmaan. http://www.yle.fi/akuutti/arkisto2004/231104_b.htm tuolta lueskelin ja päätettiin sitte kokeilla miehen kanssa tätä, onneks toimi, viimenen vaihtoehto ois ollu huudattaminen mihin en tosiaan ois halunnu rueta, vaan pakko se on itekki nukkuu jossain vaiheessa! iltasin oon sit pojan kanssa rauhottunu ihan kunnolla, oon istunu lattialla ja siihen on pikku miehen helpompi tulla halittavaks ja paijattavaks ja samalla voi lukee kirjaa yhessä, vähä rauhottaa jo valmiiks siihen nukkumaan menoon.
meillä kanssa pinnis toimii aresti paikkana. ei oikein muuta järkevää paikkaa oo. jos jotain kiellettyä tekee kolme kertaa ni sinne joutuu yksinään möskyämään. kai se joskus auttaa, en tiedä, kai se tärkein on noissaki tilanteissa pysyy rauhallisena ite, sehän on vaan kivaa pojan mielestä et ku teen näin ni äitistä lähtee noinki kiva ja kova ääni! eli eiku uudestaan ku oli noin kivaa! mahollisimman tylsä yritän siis olla :)
joskus auttaa seki että kääntää huomion muualle, antaa siis jotain vaihtoehtosta tekemistä, saattasin jopa ajatella et jos meille tulee ton heittelyn kanssa onkelmia ni voisin kokeilla neuvoo poikaa heittämään lelujaan laatikkoon... joo, teoriassa hyvin toimii mut käytäntö on ihan toinen juttu...
siinäpä minun pähkäilyjä... :) nämä vaan on niin ihania nämä temperamenttiset lapsukaiset :)
hyvästä ensimmäisestä vinkistä.Tuota mä kokeilenkin heti huomenna.Pakko saada joku muutos tähän,kun alkaa jo itteääkin pelottamaan iltapäivällä,kun tietää,että sieltä se ilta tulee ja tuo mukanaan sen suuren nukkumaanlaittomörön....mä nyt tänä iltanakin leikin meediota ja kun laitoin jäbän petiin,käännyin ympäri,niin mielessäni sanoin samalla,kun otin ekat askeleet kohti ovea,että"yy,kaa,koo ja lähtee nyt..."ja sillä siunaamalla sekunnilla kuulu"kops",kun tutti lenti päin seinää ja sen jälkeen korvat koetukselle,sillä se huuto on jotain,mille kaikki häviää..
toivottavasti auttaa teilläki... meillä alko olla jo melkoset showt aina ennen unille menoo, vaikka ennen meniki tosi hyvin nukkumaan niin yöunille ku päikkäreillekki. eka sit alko yöunet mennä mönkään ja sit lopulta päikkäritki... mut tassuttelusta oli onneks apuu ihan muutamaan vuorokauteen. nyt vaan laitetaan jätkä sänkyyn ja silittelyt ja kauniitten unien toivotukset ja sinne jää nukkumaan :) nyt ku vielä tuon kiukkuilun päivisin sais jotenki vähennettyy :)
"viedäänkö tutti roskiin" oikein innostuneella äänensävyllä. Jospa veisikin.
Meillä moinen alkoi 1½ vuoden iässä, loppui 1v8kiässä kun jo harjoitti tuttiviskomista öisinkin, kysyin noin ja temperamenttinen tapaus tosiaan halusi viedä sen roskiin. Ja vei.
On ne hankalia jotkut. Ettehän anna pojan itse vaikuttaa elämäänsä liikaa? Meillä lapsi sai liikaa "valtaa" olemalla mukafiksu ja autoriteettimme ja rajat mureni pikkuhiljaa huomaamattamme, lapsesta tuli kovapäinen lellikki ja psykologin voiminvsaimme asiat taas ruotuun.
Kyllä hän varmaankin veisikin tutit roskiin,mutta veikkaisin,että ei oikein ymmärtäisi homman jujua loppupeleissä.Illalla kuitenkin haluisi tutin nukkumaanmennessä.
Ei hän saa liikoja vaikuttaa.Olen kolmen lapsen yh ja täällä vallitsee tosiaan tiukka kuri ja rutiini,muuten ei päivistä selviäsi.
Voi toki olla sekin,että hän kokeilee,että mitä oikein tapahtuu,jos hän EI HALUAKKAAN mennä nukkumaan...Mutta kiitos sinulle vinkistä.
Meillä oli poika ensimmäiset puolitoista vuotta kuin pieni enkeli. Nukkuminen, syönti..kaikki meni todella helposti. Iloinen ja nauravainen poika hurmasi kaikki. Vaan kun tuli tuo maaginen puolitoista vuotta mittariin, niin kaikki muuttui. Nukkumaan meno hankalaa, ruokailut yhtä kaaosta, leikit riehumista ja tavaroiden heittelemistä, ei keskity mihinkään, ei kuuntele. Kiukkuaa, raivoaa, puree...HUOH!
Meillä helpotti sängyn vaihto nukkumaan menoa. Vaihdettiin pinniksestä isojen poikien sänkyyn ja ostettiin pojalle mieleiset petivaatteet. Sänkyä me ei pidetä missään tilanteessa aresti paikkana, ettei yhdistä sitä nukkumaan mennessäkään mihinkään ikävään. Höpötellään jo iltapuurolla, että miten ihanaa kohta päästä köllimään OMAAN, IHANAAN, isojen poikien sänkyyn. Ja jutellaan, että mitä kivaa ja ihanaa jaksaa sitten taas tehdä, kun on ensin käynyt nukkumassa päikkärit/yöunet. Rakas unilelu tietysti mukana ja jonain iltoina koko pehmolelu-armeija on kasattuna sänkyyn. =) Luen iltasadun sängyn vierellä ja sitten poika jää sänkyyn pötköttelemään. Sanon aina huoneesta lähtiessä äiti ihan lähellä, nuku rauhassa. Viereisessä huoneessa on valot, että huone ei ole aivan pilkkopimeä. Alkuun istuin sängyn vieressä niin pitkään, että nukahti...mutta jo muutaman illan jälkeen poika on jäänyt tuhisemaan omaan sänkyynsä. Samaan aikaan myöhäistettiin iltapuuhiakin hieman, kun tuntui, että oli liian virkeänä entiseen nukkumaan menoaikaan. Tunti oli liikaa, oli yliväsynyt, mutta puolituntia koettiin juuri sopivaksi.
Ruokailussa ollaan myös jo hieman voitonpuolella. Otin valjaat syöttötuolista pois ja sanoin pojalle, että jos nousee ylös, niin se tarkoittaa, että haluat keittiöstä pois ja ruokailu päättyy siihen. Pari kertaa nousi ja kun huomasi, että todella hänet nostetaan pois tuolista ja koko keittiöstä, niin loppui venkoilut. Vaikka monet saattavat pitää ruokapöytää pyhänä leluista, niin meillä helpotti ruokailuja se, että katsellaan jostain kirjasta samalla kuvia, kun syödään...tai äiti saattaa kertoa jotain hölmöä satua tai laulaa. Minusta se on pienempi paha, kuin kaaos, sotku ja syömättömyys.
Kun huomasin, että pojalla alkoi olla "se ikä", eli kaikki tehdään juuri päin vastoin, mikä olisi sallittua tai toivottua, niin ajattelin, että kokeilen tälläisiä keinoja. Eli poika saa vaikuttaa asioihinsa enemmän...tai oikeastaan luulee saavansa. Pääsee sängystään pois, JOS haluaisi...mutta jostain ihmeen syystä ei sieltä kuitenkaan tule pois. Pinnasängystä roikkui aina uhkaavan näköisenä ja oli vähällä ettei tullut yli laitojen. Syöttötuolissa jo istuu ihan nätisti, mutta valjaiden ollessa riuhtoi ja repi minkä kerkesi.
En vaan tiedä mitä olisin tehnyt, jos nämä keinot eivät olisi auttanut...mitä olisin tehnyt, jos poika olisi juoksennellut ja pomppinut sängystään pois. Koska itsehän annoin pojalle enemmän mahdollisuutta vaikuttaa asioihinsa, mutta eihän hän kuitenkaan todellisuudessa olisi itse saanut päättää milloin syö ja milloin nukkuu...
Ja tavaroiden heittelyyn ja muuhun riehumiseen otin kylmän "en näe, en kuule"-linjan. Mitä enemmän poikaa kielsi sitä enemmän tavarat lensi. Nykyisin totean, että tiedät, ettei noin saa tehdä ja äiti ei jaksa katsella tuollaista pelleilyä ja poistun huoneesta. Yleensä poika unohtaa saman tien heittelyn ja sitten voidaan tehdä yhdessä jotain kivaa. Yritän antaa huomiota vain niistä kivoista asioista ja olla huomioimatta tyhmiä juttuja.
Jaa-a...poika täyttää kohta vasta kaksi vuotta, että empä voi sanoa, kuinka järkeviä ratkaisuja ollaan näissä kasvatusasioissa tehty. Päivät menee jo paljon mukavammin, kun ei tarvitse itsekkään hokea koko ajan EItä ja olla hermot kireällä. Varmaan pojankin mielialoihin vaikuttaa vanhempien hyväntuulisuus. Mutta katsellaampa asioita kymmenen-kahdenkymmenen vuoden päästä..että onko käänteinen psykologia toiminut vai ollut huonoin mahdollinen kasvatustapa..
Kokemusta sinulla tosiaan on,kiitos,että jaoit ne meidän kanssamme.Tuosta sinun viestistä saa paljon hyviä kokeilemisen arvoisia vinkkejä ja uutta ajatus suuntaa.Juuri tälläisiä toivoinkin...ja nyt eikun kokeilemaan...kohtahan alkaakin olla jokainen päivä uusi mahdollisuus ja haaste,kun ennen se oli vaan pinnaa kiristävä harmaa päivä.Kiitoksia vielä kerran ja oikein hyvää jatkoa sinulle!!!!
Empä tuosta kokemuksesta tiedä...tässä kohta vasta kaksi vuotta (kaksosten) äitinä..mutta kokeile ihmeessä, jos joku meidän juttu tuntui omalta.
Tiedä vaikka tepsisi sielläkin suunnalla. Silti niitä harmaitakin hetkiä varmasti tulee, mutta ainakin meillä päivät kuluu jo huomattavasti vähemmillä hermopaineilla. =)
Voimia haastavaan kasvatustyöhön.
Eiköhän me tästä hommasta selvitä hengissä. =D
Hyvää jatkoa myös sinne suunnalle.
Ongelmasi on tuo syliin ottaminen. Jos poika pystyy rimpuilemaan pois, niin hän hallitsee tilannetta etkä sinä. Ota ensi kerralla riittävän lujasti kiinni (ei niitä satu) ja keskity vain kiinni pitämiseen. Ja pidä kiinni niin kauan että rauhoittuu. Tämän jälkeen puhuttelu - edelleen tiukasti kiinni pitäen. Jos puhuttelunkin jälkeen on rauhallinen, niin sitten on valmista.
Kyllä puolitoistavuotiaan pitää vielä aloillaan. Ja jos rimpuillessa vähän lasta sattuukin, niin se on ihan itseaiheutettua kipua. Siitä ei tarvitse pelästyä.
Maassa kiljuminen ja raivoaminen ei ole minkään huomion arvoista. Puntissa roikkujaa komennetaan irti; jos ei tottele, niin taas tiukasti syliin puhutteluun. Varsinainen riuhumisen syy (mitä poika ikinä on keksinytkin) voi jättää omaan arvoonsa - siitä ei kannata edes keskustella. Puhuttelu on siitä, että "äidin jalassa ei roikuta eikä lahjetta revitä".
Tutin voit jo heittää roskiin.
Hitsi sentään...mähän saan loistavia vinkkejä täältä.Eilen pidin sylissä,mutta tuntu,että raivo vaan ylty kaverilta.Meni jo ihan hysteeriseksi.Laskin sitten pois sylistä ja menin toiseen huoneeseen lattialle istumaan ja kattelin vaan ikkunasta ulos,enkä ollut huomaavinaankaan nuorta uhmapäätä.Tilanne raukesi sitten itekseen.Hän tuli mun viereen ja alkoi leikkimään.Kaikki sujui siitä eteenpäin oikein hyvin.
Tutin voisi todellakin heittää pois,mutta jotenkin tuntuu niin nautinnolliselta nämä yöunet nykyään,kun poika kuitenkin on yövalvomiset ja heräilyt lopettanu vasta n.Reilu kuukausi sitten.Eka oli se vauva-ajan yösyömiset ja puolivuotiaasta reilusti yli vuoden ikään asti sairastelut,niin en taas jaksais niitä yövalvomisia.Taidan vielä kuitenkin tutin pitää,kun se on vaan uniapuna meillä.
"Eilen pidin sylissä,mutta tuntu,että raivo vaan ylty kaverilta.Meni jo ihan hysteeriseksi.Laskin sitten pois sylistä ja menin toiseen huoneeseen lattialle istumaan ja kattelin vaan ikkunasta ulos,enkä ollut huomaavinaankaan nuorta uhmapäätä.Tilanne raukesi sitten itekseen"
meillä ei kumpaakaan lasta voi ottaa kiukunpuuskan aikana syliin, sillä raivo ja paha olo vaan yltyy siitä. parempi on kun antaa rauhassa raivota, mutta on kuitenkin lähellä ja auttamassa _lapsen niin halutessa_. siis lapsen raivokohtauskin saa mennä lapsen ehdoilla.
ja meillä on suurempi ongelma tuo tavaroiden heittäminen; ei auta kiellot, ei jäähyt, ei hyvä eikä paha. ja jos kädessä ei satu olemaan mitään heitettävää, niin sitten lyödään. "onneksi" poika lyö vain minua ja isosiskoaan, ettei tarvitse pelätä, että hoidossa tai kylässä alkaisi mäiskimään vieraita. muutenkin poika on kylässä kuin enkeli ja vain kotona testataan kieltojen paikkaansa pitävyyttä. :-(
....on ongelmia sylissä pitämisen kaa.Ei tosiaan auta moinen,ei kai sitten ole sen tyyppinen tapaus.Ei auta,vaikka pitää lujasti,vaikka silittää samalla,suukottelee...huuto vaan yltyy.Mulla onkin raivariin eka konsti se,että käyn lattialle,en kato raivoajaa päinkään,mutta huomaan heti,kun tulee sovintoa tekemään.Eikä sillä hetkellä enää palata edelliseen kohtaukseen sanallakaan.On auttanu oikein hyvin.
Tavaroita meillä edelleenkin kyllä viskotaan ja tuntuu välillä niin turhalle sanoa koko ajan samasta asiasta.Ehkä sekin menee ohi.
Tassuttelu ei meillä sitten tehonnu alkuunkaan.Mokoma kun ei käden alla suostu olemaan,vaan kääntyy,nousee vähän,nappaa mun kädestä kiinni ja sitten ollaankin käsi kädessä.Hän siis haluaa pidellä mun kättä,on aina kyllä halunnu.Ollaan hetken jos toisenkin aina noin ja olenkin nyt istunu hänen huoneessa niin kauan,kunnes on nukahtanu.Jotenkin tuntuu,että tää on joku vaihe,jolloin vaan ollaan niin kiinni äidissä,että äidin pitäisi olla koko ajan siinä.Kun tilanne tästä rauhottuu,niin alan taas kokeilla huoneesta häipymistä...ihan vaan,että mä käyn tuol ja tuun kohta ja sitä rataa ovelasti,kunnes herra nukahtaaa taas kohta itekseen.
Mutta kiitos sinulle ja voimia!!!!!
toistaiseksi meillä tehoaa raivoamiseen se, että kun poika alkaa huutaa, teen samaa ääntä itsekin samaan aikaan. ihmetellen poika lopettaa ja katsoo minua ja kun jatkaa, niin teen taas samalla lailla. ei kauan jaksa huudella, kun häntä alkaa niin kovasti naurattamaan. toimii siis toistaiseksi ;)
Nyt kun mä olen tehnyt sitä,että olen ollut illalla vierellä ja niin on poika nukahtanu oikein hyvin,niin eikös se yölläkin halua mun olevan vierellä,jos sattuu heräämään....Nyt aletaan taas olemaan lähtöpisteessä.
Silloinkin joskus aikoinaan,kun olin vierellä tai makailin hänen huoneen sohvalla,niin yöllä herättyään hän halusi,että tulen siihen sohvalle taas,eli halusi asetelmat samaksi,kun nukahtamisen aikoihin.Nyt on taas sama juttu.
Nyt on pakko alkaa kokeilee,että hetken on vieressä ja sitten menee käymään toises huonees ja taas menee takasin ja sitä rataa,vaikka huutoa siitä taas tulee.Mutta jos hän nukahtaa yksin,niin sen hän tekee myös yöllä.
Kyllä on nämä alle 2-vuotiaat sitten kinkkisiä tapauksia....